Vaikka näiden jorinoiden alkuperäinen tarkoitus oli liikkua autiotalojen mystiikalla maalatuissa ajatusmaisemissa, huomaan taas olevani aivan toisaalla tarinoideni kanssa. Toisaalta ajattelin jatkossakin astella yli noiden veteen piirrettyjen viivojen ja kirjoitella kaikesta mielenkiintoisesta mitä eteen sattuu tupsahtelemaan. Teidän onneksenne pistän nykyään kaikkein pisimmät ja pitkäveteisimmät jaarittelut kansien väliin kirjallisten harjoitusten muodossa ja kirjoihin liittyy myös tämänkertainen välikevennys. Ei tosin omiin tekeleisiini, eikä edes kirjojen sanalliseen sisältöön, vaan muihin niiden sisäänsä kätkemiin yksityiskohtiin. 

Jos tilat, varallisuus ja aika riittäisivät, keräisin kaiken maailman kirjallisen materiaalin hämyiseen huomaani. Vallitsevien realiteettien puitteissa joudun kuitenkin tyytymään perinteiseen kirjahyllyyn, joka tosin pursuilee jatkuvasti yli täyttökapasiteettinsa äärirajoilla. Onneksi vapaa-ajan asunnolta löytyy useampikin kirjahylly ja vinttikaappi, joihin luettuja eepoksia voi sijoittaa odottelemaan avarampia kirjastohuoneita.

Mutta asiaan, sillä eihän tänne ole tyhjää puhumaan tultu, vai ollaanko sittenkin? Tässä kirjahyllyn uudelleen järjestelyn yhteydessä huomasin sieltä täältä vastaan tulevia pieniä merkintöjä ja poikkeamia, joista haluan nyt muutamat jakaa kanssanne. Itselläni on tapana jemmailla kirjojen väliin milloin mitäkin, valokuvista ja korteista lehtileikkeisiin. Oikeastaan kaikkea mahdollista. Onkin aina hauska löytää vuosien jälkeen kauan sitten saatu matkalta lähetetty kortti, syntymäpäiväonnittelu tai suoristumaan laitettu tuhannen euron seteli. Tiedän että tapa on yleinen, sillä  joskus yllätyksiä tulee vastaan divareista tai muilta käytetyn tavaran jälleenmyyjiltä tehtyjen kirjaostoksien yhteydessä. Valokuvat, kirjeet, setelit ja sisäänpääsyliput ovat sellaisia muistoja, joita sivujen välissä säilytellään. Onpa eräs tuttuni löytänyt sivujen välistä sinne piilotetun Lotta Svärd järjestön hihanauhankin. Kirjoihin voi kätkeä ja unohtaa melkein mitä vain sinne mahtuvaa.

Myös kuolinilmoituksen liittäminen elämänkertakirjan kupeeseen on tapa. Onhan niin, että tuollaista kerran lehdessä julkaistua ilmoitusta on sittemmin lähes mahdoton löytää, joten tällainen pieni saksimisen vaiva saattaa olla vuosikymmenten jälkeen suuri kulttuuriteko. Tässä esimerkki. Mistäpä taikoisit nähtäväksi Tapio Rautavaaran kuolinilmoituksen, jos ei joku sitä olisi aikanaan elämänkertakirjan sisäkanteen liimannut? Tuskin mistään. Mitään rahallista arvoahan näillä ei ole, mutta autenttista historian kosketusta sitäkin enemmän.
Pikanttina yksityiskohtana Kaj Rautavaaran kuolinilmoituksessa on lainaus tuhat vuotta sitten eläneen Iranilaisen Omar Khaijamin runosta. Edellä mainittu muhamettilainen on jäänyt historiaan loruilujensa lisäksi siitä, että että oli omana aikanaan edelläkävijä matemaattisen mysteerioiden parissa ja yksi yhä käytössä olevien algebrallisten teorioiden ja lainalaisuuksien laatijoista. 
Sitä tarina ei kerro miksi ja kenen mieltymyksien vuoksi kyseinen ajatuksenpätkä on ilmoitukseen laitettu. Ehkä siksi, että siinä on samaan lauseeseen on mahdutettu kuningas ja kulkuri, niin kuin oli Tapsaankin.

Tässä taas hieman toisenlaista historiankuvausta. Toisen maailmansodan jälkeen monelle tuli kiire kirjoittaa itsensä irti yhteyksistä sodan hävinneiden valtioiden päällysmiehistä ja poliittisista näkemyksistä. Tämä piakkoin toisen maailmanhulluuden jälkeen kirjoitettu teos ei toki kuulu niihin, ainakin mikäli uskomme kirjoittajan heti alkutekstissä tapahtuvaan vakuutteluun siitä, ettei kirjaa ole todellakaan kirjoitettu oman maineen puhdistamisen vuoksi, vaan aivan muista syistä. Oli niin tai näin, on kirja erittäin mielenkiintoinen aikalaiskuvaus ja sisäpiirin tiedonanto eräiden kolmannen valtakunnan johtohahmojen kutsumuksesta salatieteisiin ja kalevalaiseen mytologiaan. Tässäkin ensipainoksessa on mainiona lisukkeena tekijän ja kokijan kuolinilmoitus sekä muistokirjoitus.

Esoteriaa tämäkin. Elovaara vainaa oli aikoinaan avarin näkemyksin varustettu kokeileva kirjoittelija. Tämä hippeilyn kultakauden maailmanlapsi muistetaan radio-ohjelmistaan, kuten myös underground lehdistään sekä näistä erittäin psykedeelisistä kirjoista, joiden rinnalla Ior Bockin Lemminkäis-hulluttelut tuntuvat vakavamieliseltä vedätykseltä. 

Tämän kirjan Jorma on omistanut Hannulle ja kaikille niille jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Itse täytyy tunnustaa, etten ymmärrä puoliakaan koko kirjasta. Ilman tajuntaa laajentavia myrkkyjä lienee turha edes yrittää sivujen sisäistämistä, sillä sen verran oudohkoissa sfääreissä niillä hetkittäin liikutaan.

Mikäs tämä nyt sitten on? Ostaessani nyttemmin jo edesmenneeltä ystävältäni automaattivaihteisen Nissan Sunnyn, sain tämän auton tavaratilassa lojuneen kirjasen kaupan päälle. Kyseessä on paikallisen legendan maailman ympäri seikkailu ja omaelämänkerta villeiltä vuosilta, jolloin laulu soi ja samppanja virtasi hotellihuoneissa maailmantähtien huolettomassa seurassa. 

Tässäkin opuksessa pippurina pieni omistuskirjoitus.

Joskus voi käydä näinkin, etteivät taitelijan tervehdykset avaudu sotkuisen käsialan vuoksi. Mitäköhän Tabermann vainaa on yrittänyt kirjoittaa tämän sisäkannen lehdykälle? Pirkolle Palleitta Ralfruey, vai kuinka?

Ozzykin ehti joskus piipahta kirjakaupassa Suomen reissullaan. Tämän kirjan sain siskoltani lahjaksi jo hyvä tovi sitten, eikä sen lahja- yksilö- tai tunnearvoa ainakaan vähennä kirjan päähenkilön omakätinen nimikirjoitus.

Tässä taas on paikallisen kirjailijakuuluisuuden tuotantoa, joiden sisäsivuilta löytyy toivotus lukijalle. Rahallista arvoa tällaiset tervehdykset eivät toki nosta, mutta muuten ne kyllä tuntuvat mukavilta. Ja siksi toiseksi, ei näitä kirjoja ole tarkoitus myydäkään vasta kuin perikunnan toimesta. 

Tästä Hämeenlinnaan sijoittuvasta synkänkepeästä dekkarisarjasta on nyt ilmestynyt kahdeksan osaa kahdestatoista ja olen jokaisen osan lukenut jo pariinkin otteeseen juuri ilmestynyttä lukuun ottamatta. Tunnelmaltaan ja kerronnaltaan nämä murhan vuosi teokset ovat mystiikkaan vivahtavia ja monikerroksisia seikkailuita. Vaikka sarjan keskivaiheilla olikin kirjoitustyössä havaittavissa väsymisen merkkejä, sain onnekseni huomata että viime kuussa julkaistun osan myötä kerronta pääsi taas siivilleen. Valitettavasti seuraavaa osaa saa odottaa taas vuoden päivät. Mutta eihän tässä pitänyt mitään kirja-arvostelua alkaa kirjoittamaan, joten siirrytään eteenpäin.

Kas tässä onkin sitten kirja jota en ole lukenut. Olisi ehkä pitänyt. Nyttemmin vauvaohjekirja ja itsensä isäksi valmentaminen ei tunnu tarpeelliselta, vaikka ainahan sitä kai olisi opittavaa, eikä koskaan ole myöhäistä niin kuin sanotaan. 

Lukijoille tiedoksi, että tulokkaan nimi kyllä tarkentui tuosta työnimenä toimineesta Palmusta asteen tolkullisemmaksi.

Kuvassa on kirjan välistä löytynyt todiste epäilijöille, etteivät isähommat silti ihan vihkoon menneet, vaikka opaskirja jäikin lukematta. Joissakin asioissa pitää vain luottaa intuitioonsa ja toimia ylisukupolvisten vaistojen varassa ympäristön ja ympäröivien ihmisten ehdoilla. Vaan palataanpa taas raiteille.

Kansalliskirjailija, kunniatohtori ja akateemikko Linnan Väinö on vieraillut Maisansalon majoituspalveluissa. Omalla kohdalla Tuntemattoman sotilaan edellisestä lukukerrasta tulee kohta kuluneeksi yhdeksäntoista vuotta, joten pitäisi ehkä joskus vielä ottaa sekin uudelleen lukuun. Toinen Linnan mestariteos, Täällä pohjan tähden alla -trilogia, onkin tullut luettua alusta loppuun useamman kertaa. 

Sitten vielä erään kirjan sisäkannesta löytyneen kummajaisen pariin, mikä onkin mitä ilmeisemmin todellinen harvinaisuus exlibris-merkkien sekalaisessa joukossa. Ennen maailmassa ja nykyäänkin, varsinkin omasta mielestään paremmalla väellä tai ainakin laajemman lukemiston omaavilla oli ja on edelleenkin tapana merkitä kirjansa sen omistajan kertovalla exlibris -tarralla. Merkit ovat kooltaan keskimäärin parin postimerkin kokoisia ja niihin on painettu nimitietojen lisäksi jokin kuva. Kuva saattaa olla ammennettu sukunimestä tai yhteiskunnallisesta asemasta, jonka exlibriksen teettäjä on saavuttanut ja halunnut tuoda julki omistemerkissään. Ja niin kuin kaikelle tässä maailmassa, on myös näille exlibriksillekin oma harrastajakuntansa.

Tilaustyönä tehtyjen merkkien suunnittelussa on ollut monia kuuluisia taiteilijoita aina Gallen-Kallelasta Simbergiin, vähemmän tunnetuista tuhertelijoista puhumattakaan. Jo siksikin nämä pienehköt koristeelliset omisteet ovat kiehtovia pieniä taideteoksia. 

Olen törmännyt kirjaharrastukseni parissa kymmenien henkilöiden exlibriksiin, mutta tämä merkki sai kulmakarvani nousemaan hämmästyksestä. Exlibris on nimittäin modernin ajan Väinämöisen Sigurd Wettenhovi-Aspan. Hänet jos kenet, on pyyhitty pois historiankirjoista mahdollisimman perusteellisesti. Tämä kulttuuripersoona, kuvanveistäjä, pilapiirtäjä, runoilija, säveltäjä, lingvistikko, keksijä, astronomi, rotuteoreetikko, kirjailija, arkkitehti, tähtitieteilijä ja taidemaalari oli aikansa julkisuuden henkilö ja kulttuuripiirien väriläiskä, joskin kanssaeläjien mielestä raskaan puoleinen sellainen. Tämän päivän termein häntä voisi kutsua narsistiksi ja multitaskaajaksi. 

Wettenhovi-Aspan jälkimaine on tarkoituksellisesta tahraamisesta johtuen jäänyt elämään huonona kaikuna nykypolvien valikoiviin korviin, vaieten jo lähes kokonaan. Viralliseen historiankirjoitukseen on laajasta tuotannosta kaivettu esiin ainoastaan kummastusta herättävät kielitieteelliset teoriat. Asiaan tarkemmin perehtyneet tahot ovat sanoneet taiteilijan rustailleen näitä sekavahkoja maailmanhistorian ja sanojen uudelleen järjestelyitä lähinnä huumorimielessä. Oli niin tai näin, niin mittavasta taideperinnöstä ne ovat ainoa osa, joka on enää yleisesti tiedossa. 

Taitelijan kotitalo ja ateljee kirjastoineen, gallerioineen ja kaikkine irtaimineen jyrättiin catepillareilla ja kaivinkoneilla maan tasalle. Mutta miksi näin? Syy vimmaiseen hävitykseen löytyy yllättäen politiikan joskus niin värikkäältäkin temmellyskentältä. Vaikkei Wettenhovi-Aspan teosten taiteellista arvoa voisi kiistää edes lahjotuin asiantuntijalausunnoin, voidaan ne mitätöidä poliittisin perustein. 

Viime vuosisadan alun kansallinen herääminen kasvoi huippuunsa kolmekymmentäluvun Suomessa. Siihen aikaan ei tämän päivän vinkkelistä katsottuna radikaalitkaan puheet tai -teot olleet juurikaan poikkeavia. Nuoren valtion henki oli vahvasti isänmaallinen ja pieni kauan alistettu kansa loi historiaansa uusiksi kulttuuriomavaraisuudenkin saralla. Näissä taitelijapiireissä liikkui myös Wettenhovi-Aspa, viettäen aikaansa muun muassa sydänystävänsä Sibeliuksen ja monien muiden sen ajan julkisuuden henkilöiden kanssa. Taitava maalari loihti monista ystävistään muotokuvia tilaustöinä. Usein hänen kuvateoksensa olivat luonnollisessa koossa tai jopa suurempia kuin kohde itse. Toisinaan rajoina taulun mitoille oli vain ateljeen katon korkeus. Huhut myös kertovat, että V.A.Koskenniemen nimiin merkitty Finlandia hymnin sanoitus olisi alunperin Wettenhovi-Aspan käsialaa ja tehty vapaamuurareiden menoihin. Sekä Sibelius että Wettenhovi-Aspa olivat nimittäin molemmat herättelemässä henkiin suomalaista vapaamuuraritoimintaa sadan vuoden unesta. Yleisesti on tiedossa Sibeliuksen tehneen useammankin sävellyksen muurareiden rituaalimenoihin.

Ennen taidemaalariuran käynnistymistä oli Wettenhovi-Aspa kunnostautunut kuvanveiston parissa voittaen useita palkintojakin ulkomaita myöden. Pahat puheet kertovat, että veistokset olisivat olleet hänen alistetussa asemassa olleen puolisonsa tekemiä. Joka tapauksessa puolison mielisairaalaan joutumisen jälkeen töiden laatu romahti ja jossain arvosteluissa sanottiin lapsenkin osaavaan tehdä kauniimpia esineitä kuin tämän aiemmin palkitun taiteilijan. Kuvanveisto sai siis jäädä. Tosin taulujen kohdallakin oli toisinaan samanlaista tuhertelua ja laadullista epätasaisuutta, mistä sitten johtuikin.

Vuosikymmeniä kestäneen taidemaalarin uransa ohella Wettenhovi-Aspa ehti tehdä myös paljon muuta. Vähemmän vaatimattomana luonteena tunnettu taiteilija harrasti suurien taulujen lisäksi myös suurisuuntaisten hankkeiden suunnittelua ja rahoitusta. Työn alla oli muun muassa Euroopan ja Amerikan yhdistävä rautatie ja valtavia voimalaitoksia. Tiettävästi mitkään näistä massiivisista hankkeista eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet. 

Taitelijan narsistiset piirteet tai mitkään edellä mainituista tekijöistä eivät kuitenkaan olleet syy lopulliseen unhonalhoon ajamiseen. Kärkevät mielipiteet ja avoin kolmannen valtakunnan ihannointi eivät sodan jälkeen olleet enää sallittuja missään muodoissaan. Myös seinän korkuiset Hitler taulut, joissa valtakunnan kansleria kuvattiin muun muassa suomalaisessa rantamaisemassa, olivat muistutus jostain mistä haluttiin eroon. Ei mennytkään kauaa, kun entistä taidemaailmaan ja kulttuuripiirien kuuluisuutta haudattiin vähin äänin. Jäljelle jäänyt omaisuus taidekokoelmineen ja kirjastoineen oli testamentattu Suomen kuvataidejärjestöjen liitolle, joka toimii eri taitelijaseurojen keskusjärjestönä. Sodan jälkeen puhalsi sielläkin uudet tuulet ja Hitleriä hurranneen muinaisjäänteen aikaansaannokset päätettiin yhdessä tuumin neutraloida vallalla olevien voimien toimesta. Näin myös tehtiin. Kodeissa ja kokoelmissa olleet taulut nosteltiin vähin äänin seinältä ja haudattiin kellarien kätköihin. Teosten arvon ja arvostuksen alasajo oli totaalinen. 

Vasta tällä vuosituhannella on uskallettu varovasti nostaa esiin maalausten taiteellinen ja kulttuurinen merkitys suomalaisessa kuvataiteessa. Mutta vuosikymmeniä jatkunut mustamaalaaminen ja epäkohtien esiintuominen on onnistunut langettamaan teosten ja tekijän ylle sellaisen varjon, ettei sitä poista kirkkainkaan päivänpaiste. 

Välillä näitä kadotettuja ja hävitettyjä teoksia on silti putkahdellut esiin varastonperiltä ja vinttikomeroista aina myyntiinkin asti. Toivottavasti perikunnat katsovat tarkkaan kaikki taulut ennen roskalavalle heittämistä, jotta nämä viimeiset säilyneet teokset saadaan pelastettua. 

Kalervo Palsankaan taidetta ei hänen eläessään arvostettu, vaikka sittemmin perverssin puoleiset maalaukset ovat saaneet salonkikelpoisuuden. Ehkä olisi jo aika uskaltaa katsoa myös Sigurd Wettenhovi-Aspan taidetta ilman poliittisia sävylaseja.

Olisi myös hauska tietää miten tämä kirja exlibriksineen on päätynyt hyllyyni. Joku lie sen joskus lainannut Wettenhovi-Aspan kirjastosta muistamatta palauttaa. Tai sitten taloa purkanut kaivinkoneen kuljettaja on poiminut sen talteen ennen lopullista hävitystä. Vastausta tämän exlibriksellä merkityn kirjan säilymiseen kukaan tuskin enää tietää.  

Sen verran hyvin on menneisyys tältä osin onnistuttu pyyhkimään pois, ettei exlibris harrastajien tiedossakaan ole ainoatakaan säilynyttä Sigurd Wettenhovi-Aspan exlibristä. Joten pieni pala kadonnutta historiaa tämäkin. Vai voisiko kyseessä olla jonkun toisen saman nimisen exlibris, sillä sukunimeen ei ole kirjoitettu lainkaan tuota Aspa-liitettä? Niinkin voi olla. En tiedä.

Tässä päivänä eräänä saapui uusimman kirjallisen tuotokseni koevedokset. Teos kantaa nimeä Kuilu. Kirja on Hauho-Tuulos-Lammi -trilogian toinen osa, joka toimii myös täysin erillisenä kirjana. Edellinen osa Kiramo sijoittui pitkälti Tuuloksen maisemiin ja tällä kertaa seikkailuiden kiintopisteenä on naapuripitäjä Hauho. 

Kirjoitusprosessi olikin tällä kertaa pidempi, hieman yli vuoden mittainen nakutus. Normaalisti tällaisen tekemiseen kuluu muutamia viikkoja. Ensimmäinen kirjasimen jälki valkoista avaruutta vasten löysi paikkansa jo edellisvuoden maaliskuussa, tarkemmin sanottuna 24. pvä. 

Melkein heti aloittamisen jälkeen ajauduimme asuntokaupoille, minkä johdosta luomistyöhön tuli ensimmäinen paussi muuton ja muiden kiireiden vallatessa vapaa-ajan. Kolmen huoneen pintaremontit ja keittiön päivittäminen takaisin 70-luvulle veivät vielä oman tovinsa. 

Jossain kohtaa päivien taas lyhentyessä jäi aikaa muuhunkin ja palasin tarinan pariin. Kirjoitusmatka jatkuikin lennokkaasti siitä mihin olin keväällä jäänyt. Hienoisia vaikeuksia toki tuotti alkupään liuskojen rytmin ja tunnelman tavoittaminen, olihan kevät jo vaihtunut syksyyn ja eletty kesäkin antanut omia sävyjään niiden väliin jäävään notkelmaan.

Nopeana kirjoittajana olin kuitenkin pian loppusuoralla tarinan löytäessä yhä humoristisempia piirteitä. Vaan nauru loppui lyhyeen. Vaikka taloudesta löytyy useampikin kannettava tietokone, on se jota käytän harrastukseeni jo useamman tovin vanha laite. Siinä on erityisetuna muihin verrattuna taustavalaistut näppäimet, jotka ovat ne olennaisin seikka myöhäisiltaisia ja öisiä kirjoitteluja ajatellen. Akku pirulainen on vain päässyt niin huonoksi, ettei kestä juuri tuntia pidempään, minkä jälkeen kone sammuu ilman eri varoituksia, ellei ole liitettynä valtakunnan verkkoon. 

Tapanani on kirjoitella iltaisin nukkumaan mennessäni myöhään yöhön. Eräänä iltana kävikin niin, että akku pääsi loppumaan kesken tallentamattoman kirjoitustyön. En kuitenkaan tehnyt asiasta suurta murhetta, vaan ajattelin jatkavani ensi kerralla siitä mihin jäin.

Alkaessani jälleen toimeen seuraavana iltana en saanut tiedostoa auki. 

Aikani atk-ongelmien kanssa ährättyäni aloin huudella apua, jota sainkin runsaasti ja avokätisesti ystäviltä, tutuilta ja kylänmiehiltä. Oli ilo huomata maailmasta löytyvän näinäkin aikoina pyyteetöntä hyvyyttä. Tiedostoa ei kuitenkaan saanut parhaatkaan it-velhot palautettua hyvistä yrityksistä huolimatta - se oli tuhoutunut. Open officessa on kuulemma madon mentävä reikä, jos tiedosto on avoinna ja tallentamatta koneen yllättävän sulkeutumisen aikaan.

Oma tietotekninen osaamiseni on jäänyt Commodore 64 tietokoneen ja Giana sistersin aikoihin. Tosin täytyy sanoa, etten ollut koskaan kovin etevä edes noihin commodoreaikoihin, vaikka sain sentään pelit ladattua kaseteilta ja levykkeiltä. Nykyisen tietotekniikan rattailta olen pudonnut kuin mätä omena Aatamin kädestä ja aivan vapaasta tahdostani. Maailmassa riittää loputtomasti ihmeteltävää myös ilman, että sitä katsoo älylaitteiden lävitse.

Osittain näitä teknisiä asioita kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden vuoksi koko projekti oli siis kaatua. Jossain vaiheessa jo syyttelin käsikirjoituksen sivuille kysymättä raahaamiani vainajia Mao Tse-Tungista Idi Aminiin, mutta turhaan. Vika löytyi kuitenkin peilin edessä seisojasta. Loppuhuipennuksen tämä surkeanpuoleinen tietokonetunarointi sai hetki sitten, kun avasin koevedokset sisältävän lähetyksen. Kirjan kansikuva, joka näytti vielä taitto-ohjelman syövereissä oikein hyvältä, oli painettuna kovin toisen näköinen. Vaikka painotalon kuvalaatua tarkkaileva keinoäly varoittelikin kuvanlaadun ja muiden olennaisten painoteknisten asioiden riittämättömyydestä, en ottanut sitä vakavasti. Lopputulos on kuitenkin, no, aika lävitseammutun vaalea. Paino-ohjelman automaattinen kuvanparannus on ilmeisesti yrittänyt tehdä parhaansa taiteellisen kansikuvan kanssa, ymmärtämättä sen olevan taideteos. Lopputulos onkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Mutta tosiaan, vaikka tämä liene viimeisimpiä vastoinkäymisiä tämän projektin parissa, ei se ollut ensimmäinen. Kesken parhaan kirjoitusvaiheen koko alkuperäinen tiedosto siis tuhoutui. Olin onneksi lähettänyt kirjasta varmuuskopion sähköpostiini reilua viikkoa ennen haveria, joten koko tarina ei ollut vielä menetetty. Tosin omasta mielestäni parhaat osiot olivat kadonneet ja olikin yllättävän tai lähes mahdottoman vaikeaa kirjoittaa uudelleen jo kertaalleen kirjoitettuja asioita. Hetken asiaa märehdittyäni jätin leikin sikseen ja siirryin muiden aiheiden pariin. Työn alla on aina muutamia toisistaan riippumattomia tekstejä, isompia ja pienempiä, seikkailuista ja maailmojen maalailuista satuannaisiin tilaustöihin ja  kirjallisiin avusteluihin.

Kuluvan vuoden pääsiäisen aikaan jouduin ensi kertaa vuosiin muutamaksi päiväksi sairaslomalle koronaviruksen kourissa. Kohtalaisen kovista oireista ja sekavista tiloista huolimatta, tai juuri niistä johtuen, palasin sähköpostin periltä löytyneen jo kertaalleen tuhoutuneen kirjaprojektin pariin saattaen sen viimein loppuun.

Homma olikin nopeasti paketissa saatuani kerrankin hetkisen aikaa intensiiviseen työskentelyyn ilman muita pakollisempia töitä ja alati kaikkialla vaanivia keskeytyksiä. Loppuosasta tulikin ehdottomasti teoksen parasta antia, mikä taas johti siihen, ettei kokonaisuus ollut enää ihan tasapainossa. No, eipä tarinakaan ole aivan tasapainoinen, ainakaan jos kuvittelee kaiken menevän aina niin kuin asiat yleensä menevät.

Kirja jakaantuikin, ainakin omien tuntemuksieni mukaan, kolmeen osaan: alkuun, keski-vaiheeseen ja loppuun, johtuen siitä että se on kirjoitettu ajallisestikin kolmessa osassa. Alku onnistui tavallisen hyvin, keski-vaiheen kerronnan jäädessä heikoimmaksi lenkiksi alun ja onnistuneen lopun väliin. Lukija ei toivottavasti näitä vuodenaikavaihteluita huomaa niin helposti. 

Vaikka olenkin vain aloitteleva harrastelijakirjailija, en silti malta olla luomatta näitä itseäni viihdyttäviä mysteerioita ja outoja kohtaamisia kaikkien tavallisten ja käsittämättömien asioiden ja aiheiden kanssa. Jos esikoisharjoituksessani Kiramossa jutut lähtivät hetkittäin laukalle, niin tässä Kuilu nimeä kantavassa jatko-osassa painaa parasta raviaan kokonainen villintynyt hevoslauma. Vai miten mielestänne yhdistyy toisiinsa sulavasti kananmuna, karvalakki, Jeesus ja kyläbaari tai maapallon syntyvaiheet, Napoleon, silmälasit ja Inkakulttuurin kultakausi? Stalin, Macbeth ja Mobutu Sese Seko sentään sopivat jotenkin samojen viivojen sisään, ehkä?

Tiiviistettynä tarina kertoo mediahuomiota saaneesta kirjailija-toimittajasta, joka on tuttu myös television ajankohtais- ja paneeliohjelmista. Uudelleensyntymänsä jälkeen hänen tiensä vie Hauhon rauhaisaan maaseutumiljööseen, missä olisi tarkoitus saada kirjoitettua kolmas kirja. Epämääräiset elämäntavat ja moraalinen rappio ovat riuduttaneet alkoholin raastamaa tietäjää siinä määrin, ettei tekstiä synny alkuun sanankaan vertaa.

Satunnaiset vierailut seudulla asuvan suvunvanhimman luona antavat avaimia lukittuihin oviin ja vuosikymmenten taakse piilotettuihin aiheisiin. Kirjoittaminen vie kirjailijan mennessään yhä syvemmälle ajatusten, muistojen ja itse kirjoittamiensa rivien välisiin mysteerioihin, eikä olekaan enää selvää, mikä on totta ja mikä ei. Onko todellisuus samaa mielikuvitusta kuin kirjoitettu teksti? Vai onko kirjoitukset enemmän totta kuin mikään muu? Vaikkei kirjassa löydy vastauksia aivan kaikkiin etsittyihin asioihin, saa lukija sentään tietää mitä mieltä Jeesus on Koskenkorvasta ja avantouinnista. Tai miten Stalin kuoli oikeasti? Miksi Urho Kekkonen tulee paikalle kutsumatta?

Kuten edellä olevasta kuvauksesta voi päätellä, ei kyseessä ole mikään dekkariluonteinen seikkailu, vaan jotain aivan muuta. Rauhallisen puoleisesta alusta huolimatta tapahtumat kasvavat loppua kohti ihan kohtalaisiin mittasuhteisiin, näin hämäläiseen tapaan vaatimattomasti ilmaistuna.

Vaikka teoksessa ei ole mitään yhtä keskeistä probleemaa, jonka ympärille asiat kiertyisivät, kätkee se sisäänsä monisyistä historian ja filosofian tutkailua. Kaikkien mieleenhän tällainen tekstiksi puettu toimettomuus ei liene, vaikka itse tekijänä olen sellaisen suuri ystävä. Nykyajan kiireinen sykli on vääristänyt osaltaan filosofisten kysymysten ääreen pysähtymisen taidon. Itsehän toki seison aamusta iltaan näiden kaikkeutta kätkevien suonsilmäkkeiden äärellä, tuijotellen niiden värähtämättömiin nieluihin. Vaikkei pinnan tyyneydestä voi lukea vastauksia, saattaa niiden sisälleen kätkemiä ajattomuuksia kuitenkin aistia ja koota ajatuksiksi. 

Täytyy tunnustaa etten ole täysin tyytyväinen teokseen. Ainakin tarinan dynamiikassa ja jännitteiden luomisessa olisi ollut parantamisen varaa. Toisaalta siinä on kyllä hetkensä, eikä kokonaisajatus saati uniikki juoni ole aivan huonoja. Ehkä olisi pitänyt antaa hieman enemmän aikaa ja jäsentelyä tekstille, hioen sen rytmitystä ja aallonpohjia. Kirjan kaaren kestävästä dramatiikasta ja dialogien onnistumisesta en viitsi edes alkaa tässä mainitsemaan, sillä niissäkin on vielä kosolti opeteltavaa. Toisaalta dialogeissa käytetty minimaalinen ilmaisu on itselleni ominainen sanailumitta, vaikka muuten kirjoittelenkin laveasti ja pitkään, kuten monet tuttavani tietävät. Vanha viisaus sanookin: lyhyestä virsi kaunis, mutta sanojen laineille maalailukin on oma tarinalle syvyyttä antava taiteenlajinsa.

Kuilu kirjaa ei lukijan pidä ottaa kuitenkaan liian vakavasti. Kaikki on pohjustusta vielä tulossa oleville mestariteoksille, joita alan työstämään sitten kun elämäntilanteet ja kirjoittaja ovat niihin kypsiä. Toki myös ulkopuolista apua tarvittaisiin käsikirjoituksen lukemisesta, korjaus- ja kehitysideoihin, sekä tietotekniisiin avuihin. 

Ennen kaikkea onnistunut tekeminen vaatisi yhtäjaksoista aikaa ja paneutumista. Ilta- ja yöpuhteina työpäivien välillä kirjoitetut liuskat eivät aina ole tasalaatuisia saati pysy koossa parhaalla mahdollisella tavalla. Hauskaa ja viihdyttävää tällainen tekeminen kuitenkin on. Vaikka en olekaan mikään varsinainen hupiukko, on tarina kirjoitettu kepeään ja hetkittäin sarkastiseenkin sävyyn. Lukijalta velvoitetaan kuitenkin kohtalaista yleissivistystä ja hyvää historian tuntemusta, sillä muuten asiat, ihmiset ja tapahtumat saattavat marssia ohitse sivuilleen katsomatta. Rivien väleihin on ujutettu loputon määrä vertauskuvallisuutta, sekä suoria ja epäsuoria lainauksia monista klassisista teoksista. Matkan varrelle on jätetty myös kosolti vihjeitä, joiden avulla osaava lukija saattaa saada sivuille kätketyt arvoitukset ratkottua.

Kaidalla polulla pysyminen ei ole maailmanvaeltajalle itsestäänselvyys, kuten ei aina edes polulla pysyminenkään. Tällä kertaa jouduin koluamaan kivikkoisia kallioseinämiä, jonka jyrkänteitä peittivät petolliset irtokivilohkareet. Sammalpeitteen alta paljastui tuon tuostakin mustana ammottavia aukkoja, jotka yrittivät nielaista kulkumiehen paljon tallanneet jalkaparat manan syövereihin. Tovin harhailtuani löysin kuitenkin jotakin. Mutta mitä? Kauempaa katsellen siitä ei vielä suuremmin saanut selvää.

Lähemmälläkään tutkiskelulla eivät piharakennusten salat heti auenneet. Maan sisään vajoavat vajat ja eläinsuojat taistelivat aikaa vastaan, mutta turhaan.

Metsä oli jo nielemässä rakennuksia sisäänsä kuin viidakko Angkor Watin temppeleitä. 

Tunsin saapuneeni jonkin suuremman pariin. 

Kuusiaidan alle jäävästä puutarhakeinusta puuttui vain valkeana kuultava kummitus. Paikalliset tiesivätkin kertoa, että öisin pihamaalta kuuluu keinun hiljalleen laahaava ruosteinen sointi.

Itse päärakennus on lujaa tekoa ja säilyttää ryhtinsä vielä pitkälle tuleviin vuosikymmeniin. Kaiken kätkevä kasvusto on runsasta, vaikka rakennukset ovat suuren kallion pohjoispäädyssä, paikassa johon auringonsäteet harvoin ylettävät. Vain keskikesällä yltää auringon kaari niin pitkälle, että se valaisee vuoren tätä puolta.

Pihamaata katsellessa on vaikea uskoa ihmiselämän jättäneen sen vasta parisen kymmentä vuotta sitten. Toki asukas oli silloin jo hyvin iäkäs, eikä pihanurmea lie leikattu vuosikymmeniin. Taiteelle omistettu elämä on myös osaltaan ajanut asiat tärkeysjärjestykseen, eikä puutarhan aktiivinen hoito ollut välttämättä jaetulla ykkössijalla luomistyön kanssa.

Varsinainen kohde on kuitenkin keskellä pihaa kohoava ateljee. Rujoudessaankin se edustaa jotain suurta ja sanatonta, joka on ehkä kuitenkin kehnonpuoleinen adjektiivi kuvaamaan kirjallisilla töillä itsensä elättäneen taitelijan rakennuttamaa työtilaa.  Tämä aikanaan moderni, ellei jopa futuristinen rakennus on valmistunut muutosten vuonna 1969.  

Sattumoisin sain tässä hiljattain käsiini ateljeesta 1940-luvulla teetetyt piirustukset, jotka läheisessä kaupungissa toiminut arkkitehtitoimisto piirsi tilaustyönä. Kansallisromanttinen kaksikerroksinen hulppea rakennus ei valitettavasti koskaan nähnyt päivänvaloa monista eri syistä johtuen. Vaikka rakennustarpeita ehdittiinkin jo kuljettaa ja kerätä kallion laelle, jonne se piti rakentaa, ei varsinaista rakentamista koskaan aloitettu. Sodan tuoma puute tarvikkeissa, työväessä ja rahassa olivat varmaan ne painavimmat perusteet. Myös lehti, jossa taiteilija teki päivätyönsä lakkautettiin välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Samalla lakkasi myös haaveet suuresta kivitalosta taivasta kohti kurottavine torneineen.  

Tässä kuvassa on rakentamattoman linnan hengenheimolainen, tietysti monin yksityiskohtaisin ja tyylillisin eroavaisuuksin. Silti voimme tätä silmäillessä paremmin hahmottaa millaisesta hankkeesta ateljeesuunnitelmissa oli kysymys. 

Esikoisteos oli jo ilmestynyt ja se avasi uusia ovia, aina Eurooppaa myöten. Huolimatta siitä, että kirjailija oli jo yli kolmenkymmenen varsinaisen uransa alussa, tarttui hän rohkeasti tilaisuuteen. 

Seuraavatkin teokset saivat näkyvyyttä ja loivat vahvan jalansijan suomalaisessa sanataiteessa. Kirjailija itse kuitenkin viihtyi pääosin ulkomailla, nyt kun siihen oli tullut mahdollisuus vapaan työskentelyn ja julkaisuista saadun taloudellisen vakauden vuoksi. Pariisin matkallaan hän tapasi tulevan elämänkumppaninsa, puolalaisen taidemaalarin. Yhteiseloa kestikin lähes kolmekymmentä vuotta, aina miehen kuolemaan asti.

Vaikka puolet kertyneistä elinvuosista oli kulunut maailmalla, toi kotiseuturakkaus taitelijan sinne, mistä matka oli kerran alkanut. Puolison poismeno ja edessä siintävät vanhuuden päivät saivat kaipaamaan takaisin juurille, huolimatta siitä ettei kotisuomi pitkine talvineen pystynyt kilpailemaan keski-Euroopan leppeiden ilmanalojen kanssa.

Vuosikymmeniä ajatuksissa siinnellyt haave omasta ateljeesta tutuissa lapsuuden maisemissa oli ottanut tuulta alleen jo vuosikymmentä aiemmin. Taiteilijapariskunnalla oli tapana viettää kesät Suomessa ja niinä aikoina rakennuskin oli noussut ylvääseen muotoonsa keskelle vihreää metsää, suuren kallion juurelle.

Vaikka ovi on kutsuvasti auki ja seikkailu vasta alussa, päättyy tarinointi tällä kertaa tähän. Olen kuitenkin melko varma, että palaamme aiheeseen vielä laajemmin. Olkoon tämä vasta alkusoitto, tai ouverturé, niin kuin ranskalaiset sen sanoisivat.

 

Tällä kertaa käymme retkikuntamme kanssa katumuksen teitä. Matkaamme itsetutkiskelun kautta ympärillämme avautuviin lähiöihin, ottamaan selvää mitä niissä tapahtuu. Niin kuin Ritari Ässänäkin tunnettu Michael Knight sen sanoi: mene itseesi ja pysy siellä. Se, jos mikä kuulostaa meille suomalaisille sopivalta toiminnalta. Itsessäänhän tässä on pysytty jo yli sukupolvien ja vuosisatojen.

En tiedä olemmeko saapuneet Katuman lisäksi jonkinlaiseen uusklassiseen vaiheeseen pitkän ja pimeän keski-ajan jälkeen näiden sana-kuvamatkojen  suhteen. Sillä tällä kertaa autiotalojen lomassa vilahtelee myös asuinkäytössä olevia rakennuksia, samoin kuin eläviä ihmisiäkin. Eli aina ei liikuta ajattomuuden rajamailla, vaikka sinne kenties lopulta päädytäänkin.

Tähänkin surullisen kuuluisaan lähiöön liittyy monenlaisia muistoja ja ihmiskohtaloita vuosikymmenten varrelta. 

Kuvassa vilahtaa paikallinen ostoskeskus ja krouvi kombinaatio. Itsekin muistan jonkun ehtoopuolen tässä toimineen Bellegrinon ja Patakasin penkkejä kuluttaneeni. Toisessa päässä toimi Tradekan lähikauppa. Tällaisia lähiön sydämiä oli Suomessa runsain mitoin edeltävinä vuosikymmeninä. Nykyäänkin näitä voi vielä nähdä, mutta kapakkakulttuurin ja lähiöelämän muutoksen myötä ne alkavat käydä yhä harvinaisemmiksi, ainakin perinteisessä olemuksessaan, baarien vaihtuessa pizzakebabbiloiksi.

Kaksvitonen on noussut lähes legendaariseen maineeseen, onhan siitä tehty dokudokumenttikin. Kannattaa katsastaa areenasta,  jos on joutavaa aikaa. 

Olemme siis tulleet tutkailemaan graffitihunnun saaneita purkutaloja. Valitettavan lyhykäiseksi on jäämässä näidenkin elementtitalojen elinikä. Missä vika?

No ei mietitä sitä. Ihaillaan sen sijaan eteemme aukeavia värimaailmoja. Haades kohoaa volkswagenin katosta kuin parhaina päivinään muinaisessa Kreikassa. Vaan mitähän se miettii?

Metroahan se katselee. Eikä mitä  tahansa maanalaista, vaan maanpäällistä sellaista. Suomi on saavuttanut persoonallisen kunnian ollen ainoa maa, missä metrot kulkevat osin maanpäällä. 

Tuomiopäivän pelikaani tuijottaa nokka pitkällään ihmisten toilailuja. Eikä ihme.

Mutta unohdetaan hetkeksi ikävältä näyttävä tulevaisuus ja hymyillään, sillä olemmehan digikamerassa.

Vaikka eräässä laulussa on kärsitty vilua ja nälkää kohta kaksisataa vuotta, luulen että järjenköyhyyttä on kärsitty vielä pidempään ihmiskunnan historiassa. 

Olisiko rakennusteollisuudella opittavaa viime vuosikymmeninä tehdyistä virheistä vai onko huono laatu laskelmoitua? Kenties kyseessä on samanlainen sopimus kuin oli aikoinaan hehkulamppujen valmistajilla. Satakunta vuotta kestävän lampun olisi saanut tehtyä samalla vaivalla ja samoilla kustannuksilla, mutta liiketaloudellisesti siinä ei olisi ollut järkeä. Niinpä lampunvalmistajat päätyivät yhdessä tuumin sopimaan, että kaikki valmistavat yhtä lyhytikäisiä lamppuja. Ja näin jatkuikin aina näihin päiviin saakka, kunnes ledvalot saapuivat valloittamaan markkinat.

Vaan vaihdetaanpa hetkeksi hiippakuntaa tai ainakin postinumeroaluetta.

Koivujen lomasta pilkottaa suomalainen unelma: väliseinätön koulu. Sillä missä ja millaisissa tiloissa näillä luojan siunaamilla seuduilla oppi ja tartuntataudit tarttuisivat paremmin, kuin hallimaisessa tilassa, johon on sulkeutunut kaksisataaviisikymmentä peruskoululaista. Opettajien autoritääristen äänien kilvan jylistessä, on nuoren helppo poimia talteen ne tiedonjyväset, joita elämänsä matkalla tarvitsee.

Kerrotaanpa tähän väliin pieni tarina kuvitteellisesta Homeenlinnan kaupungista. Nimensä se oli saanut alati homeongelmien kanssa kamppailevasta rakennuskannastaan, painottuen varsinkin niin kutsuttuihin julkisiin tiloihin. Näin ollen myös monissa Homeenlinnan kouluissa todettiin tutkimuksissa sisäilmaongelmia, mikä on tietysti vakava asia. Näistä rakennusteknisistä murheista saatiin kuitenkin pontta ja nostetta uuden kolossaalisen koulun rakentamiseen, joka koollaan ja mahtavuudellaan korvaisi kaikki edeltäjänsä. Tuumasta toimeen siis. 

Historiallisen rakennusprojektin toteuttava firma valikoitui pian kilpailutuksella ja koulukin valmistui tuota pikaa, melkein sellaisena kuin piti ja melkein määräajassa. 

Jossain kohtaa joku laittoi ohimennen merkille, että eräs kaupungilla koulumaailman toimintaan ja -ylläpitoon kiinteästi liittyvä virkamies ja näiden rakennustoimien tilaaja, istui toisella persposkellaan myös työtilauksen vastaanottaneen yrityksen penkillä. 

Vaikka tilanne täytti rikoksen tunnusmerkit, ei asiassa kuitenkaan ollut kaupungin ylimpien virkamiesten mielestä ongelmaa. Kaupunginjohtajakin sanoi koulujen sisäilmatutkimusten ja uuden koulun rakentamisen ja kilpailuttamisen rikostutkintaan liittyvässä lehtihaastattelussa, että täytyypä pirauttaa Markolle (kuvitteellisen henkilön nimi muutettu), joka oli näistä rikoksista epäiltynä ja kaupunginjohtajan hyvä ystävä.

Jääviyskysymystäkin jouduttiin hieman pohtimaan kaupungin virkamiestasolla ja saunailloissa, mutta sellaista epäilyä oli vaikea osoittaa todeksi, kollegojen todistaessa toisin. Epäilty sai jatkaa toimessaan. Estelyistä huolimatta tutkinta kuitenkin käynnistyi, mutta kulki sen verran verkkaisesti, että laissa tällaisista rikoksista säädetyt aikarajat käräjöintiin alkoivat tulla vastaan. Tutkintaa hankaloitti päättävien tahojen lisäksi se, että osa rikosepäilyihin liittyvästä materiaalista katosi ja jopa lukittujen ovien takaa kaupungin arkistoista hävisi näitä epäselvyyksiin liittyviä asiakirjoja. Loppuviimein rikosoikeudellisen edesvastuun aika umpeutui ja kaikki elivät ja opiskelivat onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Eikä siinä vielä kaikki. Eräs näistä sisäilmaongelmaisista kouluista avattiin uudelleen oppilaskäyttöön ilman sen suurempia remontteja, oltuaan ensin vuosikaudet tyhjillään. Mikä lie väärinkäsitys ollut, silloin kun suurempaa yhtenäiskoulua suunniteltiin. Sillä eihän uutta suurkoulua olisi välttämättä tarvinnut edes rakentaa, jos sisäilmaongelmaa täällä toisessa, sittemmin uudelleen käyttöönotetussa yksikössä ei olisi todettu. Onneksi tämä tarina ei ole tosi.

Mutta mikäs täällä haisee? Ai koirankasahan se vain.

Sen verran unohduin tähän satuilemaan, että olemme jäädä muun retkikunnan matkasta. 

Olemme siis saapuneet toiseen suomalaiseen lähiöön. Täälläkin lienee kymmeniä vuosia jatkunut kohtelias hiljaisuus naapureita kohdatessa vaihtunut tahdittomaan ja jopa loukkaavaan kanssakäymiseen. Uudet asukkaat puhuvat keskenään kovaan ääneen, valmistavat haisevaa ruokaa ja liikkuvat, kuin olisivat tanssiaisissa. 

Joku vielä kehtasi hiljattain tunkeutua yksityisalueelle ja kysyä: Mitä kuuluu?

Jokusen päivän mietittyäni olisi vastaus ollut valmiina, mutta en sattunut törmäämään sillä kertaa kyseiseen naapuriin. Joten sanomatta se jäi: Eipä kummempia.

Jonnet kävi täällä. Ilmankos kaikki on pilalla. Tosin jonnetkin alkavat olla jo aikamiehiä, sen todistaa tähän valokuvaan taltioitu retostelu. Miksi oikeat jonnet, joiden haukkuma- ja yleistysnimi oli jonnet, merkitsisivät käyneensä täällä? Tämän töherryksen on pakko olla jo seuraavan sukupolven tekosia, eli niiden  jotka haluaisivat olla jonneja, mutta ovatkin niiloja.

Hullu maailma ja hullut jutut. Jotka valitettavasti tuntuvat käyvän päivä päivältä hullummiksi. Enkä nyt puhu pelkästään omista horinoistani, vaikka linjattavaa niissäkin lienisi. Itsekritiikki kuitenkin vaikuttaa sisältöön ainoastaan poissaolollaan. 

Purkutuomitut talot ovat saaneet uusia ilmeitä viimeisten hetkiensä kunniaksi. Säikähtäneet ja piittaamattomasti nauravat januskasvot istuvat oikein hyvin tälle ympärillä vallitsevan alakulon, itseään toistavien vuodenkiertojen ja naapuritalon ikkunoista nähtyjen perheväkivaltatapausten masentamalle seinälle.

Mittakaava on lähes epätodellinen ruohonjuuritasolta tarkasteltuna. Ehkä tästä voisi ammentaa jotain iloisempaa pinta-ajatusta tulevien lähiökerrostalojen seinille. Mutta ehkä on niin, että vain harmaa on varmaa.

Samalla tontilla ja välittömässä läheisyydessä sijaitseva toinen aikalainen itkee verikyyneleitä kohtalonsa tietäen.

Beelzebub on jo tarttunut kiinni kuiluun tuijottajan kaulukseen, ollen aikeissa kiskoa sen alas manan majoille.

Vaikka näyttelijä Matti Pellonpää taisi olla oikeassa sanoessaan usein vastoinkäymisten kohdatessa: pikku juttu sadan vuoden päästä, voisi hän olla nykyään vielä useammin oikeassa. Lähes kaikki muut paitsi saasteiden, tautien, globaalin nälänhädän, väkivaltaisten hallintojen ja luonnon biodiversiteetin katoamisen ennalta ehkäisyyn ja vähentämiseen liittyvät asiat ovat pikku juttuja nyt ja sadan vuoden päästä. Tosin moni asia kulkee käsi kädessä kohti tuomiopäivää ja yhdessähän näistä soppa saadaan hauduteltua. Oma sukupolveni tuskin on lopputulosta lusikoimassa, mutta jälkikasvulle jää monenmoista murhetta näistä piittaamattomuuden ajoista. 

Mitäs sitten tehdään kun jatkumo katkeaa?

Vastauksen voi jokainen miettiä itse.

Itselläni on jo kerrostalon kokoisia ongelmia näiden mustekalojen kiivetessä seinille. Ongelma on lähinnä siinä, että takanani on nokkospensaikko. Saadakseni koko teoksen mahtumaan kamerani okulaariin, joutuisin peruuttaman happokasvien sekaan. 

Pitäisi ehkä kirjoitella näitä seikkailuitani ylös useammin, niin välttyisimme ikävän pitkiltä jorinoilta ja porinoilta. Viime aikoina on tullut kuitenkin naputeltua kirjallisia harjoitteita enimmäkseen siinä perinteisessä paperille päätyvässä muodossa, joten tällaisessa yksin käydyissä kapakkapöytä- tai tässä tapauksessa keittiönpöytäkeskusteluissa, ilmaantuu kerrottavaa ylitse pursuavasti. 

Aivan hunningolla näitä asumuksia ei ole pidetty ainakaan huoltojen suhteen. Maan sisältä pilkottelevat patolevyt kertovat, että jonkinlaista yritystä huolenpitoon on ollut lähimenneisyydessä.

No, niin tai näin, tässä kohtaa maailman kulkua voisi aivan hyvin heittää jalan rennosti toisen yli ja pistää kädet niskan taakse. 

Mitäköhän tässä yritetään sanoa?

Retken painopiste oli kuitenkin graffiteihin tutustuminen, joten jatketaan vielä hetken matkaa sillä tiellä.

Kuin taikaiskusta sinkoudumme taas toisaalle. Sinne, missä kaikki on paremmin ja aurinko paistaa aina. Sinne, missä naapurit eivät tunge iholle harjoittamaan vierailta mailta viruksen lailla levinnyttä small talkia. Ja jos hiljaisuus käy kiusalliseksi, voidaan tarpeen tullen vaihtaa pari sanaa säästä. Se on lähes hyödyllinen ja ainakin sopivan neutraali aihe, joka kuitenkin koskettaa kaikkia. Siitä myöskin tulee harvemmin nyrkin tai vesurin heiluttelua, ellei oikein hakemalla lähdetä hakemaan. Kyllähän suomalainen aina riidan saa aikaiseksi, jos tarve niin vaatii.

Taide, niin kuin kauneuskin on aina katsojan silmässä. Tai korvassa. Välillä jopa molemmissa yhtä aikaa, useimmiten kuitenkin katsojan sisällä. Täälläkin elämys on kokonaisvaltainen. Hiljaisuus soi vapaana hiekkaisen harjunkumpareen laella. Linnutkin kunnioittavat rauhaa poissaolollaan, mikä on toisaalta harmi. 

Ehkä nämä arveluttaviksi muotoutuneet maalaukset ovat karkottaneet luontokappaleet pois lähistöltä.

Meitä kuvat eivät kuitenkaan hämää. Tiedustelijat porhaltavat työssään niin, ettei paperi-kynämies meinaa perässä pysyä. 

Mykistävää. Tämän näkymän voisi siirtää sellaisenaan taidegalleriaan ja laittaa hintalapuksi yhden minuutin pysähtymisen.

Kappas, täällä taitaakin olla avoimien ovien päivä. Joten emme voi olla kurkistamatta sisälle hävityskohtalon kokevaan taloon.

Taidekokeilut jatkavat sisällä hieman huonommalla menestyksellä. 

Abstraktit asetelmat jäävät turhaan hakemaan kaikua katsojalta. 

Jotain ajatuksia nämäkin esillepanot silti herättävät.

Kaikki kanyylit eivät ole löytäneet suoniin.

Portatut rappuset ilman teleä. Viimeksi olen astellut niitä pitkin 19 vuotta ja yksi kuukausi sitten.

Moderni mastodontti lipuu seinästä seinään, kuin Hector varjojen ja lakanoiden aikaan.

Tässä on jo jotakin. Aerodynaaminen asetelma istuu tai seisoo sunnuntaivalossa silmiä hivelevästi. Teoksessa on jotain samaa kuin vanhan ajan virkamiehessä. Se on järjestyksessä, mutta tarpeeton. 

Matkanteko alkaa jo verottaa voimia. Keittiöstäkään ei löydy mitään henkeä tai ruumista ravitsevaa.

On tullut hetki lipua takaisin arkeen. Se mitä on punaisten ovien takana, jää punaisten ovien taakse. 

Poiketaan sentään katsomassa pihamaalla kierros loppuun. Sekalaiset supersankarit ja muut hahmot mittelevät itseään ja purkupäivän deadlinea vastaan. Voittajaa ei ole vaikea arvata.

Seinälle eksyneen laitapuolen ankkalinnalaisen on turha heilutella nyrkkejään. Kaikkia vastustajia ei voi lyödä.

Nämä veijarit ovat löytäneet onnen ja olemassaolonsa tarkoituksen jostain muusta kuin väkivallasta. Vaikkei tippa tapa, voi ämpäriin hukkua. Parempi siis etsiä elämän sisältöä jostain aidommasta kuin epätodellisuuden lipeviltä tantereilta.

Aika siirtyä taas tolkullisempien tekstien ääreen. Ensi kertaan siis. Pitäkää järjenvaloistanne kiinni ja muistakaa irrottaa turvavyöt.