Harjun keskellä, kuin kirveellä sen pitkänomaisiin kasvoihin lyötynä, on lähdepohjainen kirkas- ja kylmävetinen lampi. Pituudeltaan se on noin kolmisensataa metriä ja leveydeltään keskimäärin kuuttakymmentä metriä. Veden pinnan ja ympärillä kohoavan korkean harjun kontrasti tekee maisemasta erittäin jylhän.

Lammen länsirinteellä maasto on hyvin vaikeakulkuista sen jyrkkyyden ja aarnimaisen ikimetsän vuoksi. Näille kaltevuuksille ei tehometsätaloudella, hienoine ja kalliine koneineen, ole mtään asiaa. Voi jopa sanoa, ettei ihmiskäden tekemää kantoa ole näköpiirissä, ainoastaan puut jotka ovat kaatuneet ja maatuneet omia aikojaan lepäävät sammalpeitteen alla. Harvoin nykyään löytää näin rauhaisaa, vuosisatoja vanhaa perinnemetsää mistään, kun monet metsänomistajat laskevat metsiensä arvon vain euroissa, eivätkä sen luontaisessa arvossa monimuotoisen elämän tyyssijana ja henkisten arvojen kehtona.

Pohjoisessa päässä lampea on suota siinä varsinaisessa merkityksessään. Eli sitä upottavaa ja synkkään ummehtuneeseen sisukseensa imaisevaa perinteistä lettoa. Itä- ja etelärinteet kasvavat sekametsää ja muutama mökkikin on saatu näille rannoille rakentaa ennen viulunkielen kireydelle asetettuja rakennusmääräyksiä.

Kirjoittaja on monesti uinut lammessa syksyisen yön sysipimeässä, vain rannalla olevan nuotion ja kynttilän valossa. Tunnelmaa ei voi sanoin kuvailla, mutta kokemuksena se painii aivan omassa sarjassaan. Mustaa taivasta ei voi erottaa metsänreunasta ja alla on pohjaton musta vesi. Vaikka lähdepohjainen vesi on yleisesti ottaen siitä viileämmästä päästä, tuntuu sekin syksyn raikkaassa kuulaudessa lähes lämpimältä.

Vaikka lampi ei kovin kaukana sivistyksen parista olekaan, saa siellä olla varmasti rauhassa muilta ulkoilijoilta. Hankalakulkuisuutensa vuoksi monet kulkevat sen ohitse vain viereistä lenkkipolkua pitkin. Lähes kaikki lähiseudun asukkaat kyllä tietävät paikan, mutta siitä huolimatta juuri kukaan ei siellä käy. Ehkä läheisen hautausmaan tuoma tunnelma vaikuttaa tännekin asti. Ainakin maatuvien ruumiiden pohjaveteen liuottamat jätteet ja jäänteet imeytyvät lammen veteen. Joka tapauksessa paikka on kuin noiduttu ja toden totta, noiduttuhan se suullisena perintönä kulkevan tarun mukaan onkin. Siitä kerron seuraavassa tarinassa:

Isovihan aikaan Suomenmaata hallitsi ja ryöväsi mielitekojensa mukaan Venäjän armeija, hävittäen kokonaisia kyliä, kaapaten naisia ja lapsia, jotka kuljetettiin myytäviksi ja pakkotöihin kauas äiti-Venäjän lakeuksille. Kaikki arvo-omaisuus ryöstettiin. Ruokatarpeet ja sadot varastettiin välillä suoraan maasta, viljelijät pakotettiin nostamaan omat peltonsa ja kun työ oli tehty talonväki tapettiin. 

Näinä jumalattomina aikoina kylän kirkkorakennus oli ehtinyt jo kahdensadan vuoden kunnioitettavaan ikään. Vaikka raskaimmat sotatoimet eivät vielä näille seuduille ulottuneetkaan, oli kylän päällystö tilaanteesta huolissaan. Ihmiset eikä omaisuus olleet enää turvassa. Huhujen mukaan Pietari Suuren sotajoukot varastivat jopa kirkonkellot tapuleista. Pitkällisten mietintöjen jälkeen tehtiin päätös kylän pronssisen kirkonkellon piilottamiseksi ja niin se laskettiin tornista alas eräänä keväisenä yönä kaikessa hiljaisuudessa. Suunnitelmana oli viedä kello läheiselle lammelle ja kuljettaa lautalla sen keskelle, tiputtaen sitten syvyyksiin turvaan ryöväreiden ulottumattomiin, aina siksi aikaa kunnes tilanne palautusi normaaliksi ja rauha taas vallitsisi. 

Kulkue lähti kirkon luota matkaan  hevosten vetäessä kylän ylpeyttä ja aarretta kärryissään. Tie kulki harjun laitaa ja kääntyi pienemmäksi poluksi ennen kartanon risteystä. Matka jatkui kevätyön hämyisessä usvassa metsän halki lammen rannalle, jossa tarkoitukseen varta vasten tehty lauttarakennelma odotti. Saattojoukko oli valittu talojen isännistä ja  työmiehistä ja sitä johtamaan oli valittu paikallinen pappi kirkon edustajaksi. Mukaan oli haettu myös puolierakko, noitanakin pidetty luonnonlääketieteen harjoittaja ja kansanparantaja, jonka tehtävänä oli loitsua kello upottamishetkellä niin, että tarpeen tullen se saataisin taian voimalla nousemaan syvästä vedestä ja vietyä takaisin paikalleen kirkontorniin. Lammesta sanottiin ja tiedettiin että se oli pohjaton. Ajankohdaksi toimitukselle oli valittu tämä keväinen täydenkuun yö, eikä aivan sattumalta. Täydenkuun nimittäin tiedettiin tehostavan henkien ja noitavoimien yhteyttä ja käyttöä. Vaikka tapahtuma oli kristillisen kirkon omaisuutta suojaava teko, katsottiin ainoaksi toimivaksi tämänlainen vaihtoehto. Mistä tahansa muualta kello kuitenkin löydettäsiin ryöväreiden käsiin, kiduttamalla saataisiin tietoja ja piilo paljastuisi.

Loitsun kaikuessa yössä kello upotettiin varoen peilityyneen lampeen. Pimeys tiheni ja kuu peittyi pilvien taa. Hiljaiset kulkijat palasivat lammelta tietäen pelastaneensa kylän yhteisen aarten ja sen joutumisen vääriin käsiin.

Viikkojen ja kuukausien päästä  tulivat vieraanvallan sotajoukot kylään tuoden muassaan murhien, tuhopolttojen ja ryöstöjen aallon. Hetkessä koko kylä oli reväisty irti arjesta julmuuksien ja veritekojen lohduttomuuteen. Vastarintaakin yritettiin, mutta vahva ja ylivoimainen vihollinen oli lyömätön. Taistelua seurasi antautuminen ja kylän miehet koottiin vangeiksi kirkkoaukiolle. Ryöväreiden korviin oli jo kantautunut, että arvokas kirkonkello oli kätketty kylänväen toimesta ja parantajana pidetty mies tietäisi ja kertoisi mistä kello löytyisi.

Eikä aikaakaan kun kuulustelut olivat jo käynnissä. Miestä uhkailtiin ja kidutettiin, mutta hän pysyi vaiti. Häntä poltettiin kuumalla raudalla ja tulisilla hiilillä, mutta siitäkin huolimatta hän pysyi vaiti. Viimein hänet poltettiin roviolla esimerkkinä muille, mitä tottelemattomuudesta ja niskoittelusta seuraisi. 

Kyläläiset luulivat tiedon kellon ylös saamiseksi menneen ikuisiksi ajoiksi parantajan kuoleman myötä.

Sota päättyi ja aika kului. Muistot ammoin upotetusta kirkonkellosta alkoivat haalistua kansan keskuudessa ja piilottamisessa mukana olleista kylänmiehistä alkoi jo aika jättää. Kaikesta unohduksesta huolimatta kulki tieto eräässä suvussa, joka oli asunut lähimpänä luonnonparantajan kotinaan pitämää metsää. Parantaja oli nimittäin juuri ennen vihollisten saapumista kylään kertonut lähistöllä paimenessa olleelle pojalle taian, jolla kello nousisi haudastaan ja vannottanut tätä kuljettamaan salaisuutta suvussaan eteenpäin, mikäli hänelle jotakin sattuisi. 

Vuosikymmenet vierivät ja vuosisadatkin vaihtuivat, suku laajeni ja tarina levisi. Siitä muodostui kansan puheissa eräänlainen legenda, joka antoi harjun syövereissä sijaitsevalle lammelle epämääräisen maineen. Tarinan mukaan kello nousisi syvyydestä vain keväisenä täydenkuun yönä, jos rannalle sytytettäisiin seitsemän metrin välein tuli, seitsemän alastoman neidon tanssiessa seitsemän kertaa lammen ympäri. Silloin voisi nähdä kellon lammen pinnalla taas vuosisatojen jälkeen. Liekö moista vielä edes koskaan koitettu, tuskinpa vain.

On sanottu, että peräpohjolan asukkaiden joukossa on kaikkialla tietäjiä ja noitia ikään kuin se olisi niiden kotimaa. Tiedä sitten, ainakaan nykypäivänä, vanhojen taitojen ja perinteiden painuttua unholaan ikuisiksi ajoiksi. Kirjoitettua tietoa saattaa olla säilynyt, mutta sen paikkansapitävyydestä ei voi koskaan olla varma. Ennen maailmassa opit kulkivat suullisena perintönä sukupolvilta toisille vuosisatojen lävitse. Sittemmin tarinankerrontaperinteen kuoltua, kuoli myös noitumisen taito, tai niin ainakin luullaan.

Kirjoituksen tarkoituksena ei ole loukata asunnon omistajaa saati syyttää häntä noituudesta, vaan tutkia mahdollisesti viimeisten noituutta harjoittavien tahojen olemassaolosta kertovia todisteita.

Allekirjoittanut on saanut todistaa talon elämää hyvinkin läheltä koko elämänsä ajan, ja totta vie outoja asioita siellä on tapahtunut niin paljon, että niitä riittäisi kerrottavaksi vaikka kokonaisen kirjan verran.

Talon asukkaalla oli useita vuohia, sekä kanoja ja kukkoja mikä ei sinänsä vielä ole poikkeuksellista. Mutta se, että eläimet asuivat sisätiloissa, on vakiintuneesta käytännöstä poikkeavaa, varsinkin 1900-luvun loppupuolella. 

Talo sijaitsee korkealla rinteessä ja näköala aukeaa länteen päin kauniiseen järvimaisemaan. Saunarakennus pihavarastoineen on järvenrannassa. Ohi kulkeva maantie erottaa ajan raastamat rakennukset toisistaan. Allekirjoittanut on saanut kymmenet kerrat kuulla ohikulkiessaan noitumisen ja loitsuamisen messun, kuten monet muutkin talon ohi kulkeneet. Koulutaivaltakin joutui muutaman kerran vaihtamaan, ettei paholaisen nimeen vannova vanha rouva olisi saanut otteeseensa.

Tontilla sijaitsee myös kellari, jonka oviaukko on teljetty ja piilotettu niin, ettei sitä löydä jos ei tietäisi etsiä. Louhos tuntuu jatkuvan loputtomiin maan uumeniin, kivirakenteiden käydessä yhä vanhemmiksi ja erikoisemmiksi. Kosteus on vihertänyt seinät alkumatkasta, mutta pidemmälle ja syvemmälle mentäessä on täysin kuivaa. Sitä minne käytävä johtaa ei taida kukaan tietää. Kenties se vie manan majoille asti.

Vihdat ovat vielä odottamssa saunanparvella, vaikka saunojat ovat kaikonneet ikuisiksi ajoiksi.

Vanha kansa sanoo, että saunassa pestään synnit pois. Mutta tähän paikkaan se sanonta ei päde. Tämä sauna on niin musta ja valoton, että täällä on todennäköisesti kylvetty synnissä.

Näillä lauteilla on saattanut itse vanha vihtahousukin istuskella. Tiedä häntä.

Lopuksi vielä erikoisin piirre tuosta Jumalan hylkäämästä talosta. Talon ullakolle kurkihirteen ja kattorakenteisiin on kiinnitettynä lukematon määrä erilaisia amuletteja ja noitakaluja. Vaikea sanoa mitä  ne muistuttavat tai mistä ne on valmistettu, mutta tunnelma jonka ne loivat oli todella aavemainen.

Valonhohto ullakolla oli myös oma lukunsa, sillä ulkona oli todella pilvistä ja harmaata, mutta ikkunoista tuleva valo ikäänkuin moninkertaistui vintillä. 

Yritin vangita amuletteja valokuviin kymmeniä kertoja, mutta lähes kaikki kuvat epäonistuivat. Suurimmassa osassa näkyi vain mustaa, tai sitten kuvat olivat niin ylivalottuneita ettei niistä saanut selvää. Vain nämä muuutamat otokset onnistuin saamaan. Outoa, eikö vain?