Tervehdysten kananhäkki teille kaikille. Edellisestä kuvallisesta tarinoinnista on taas vierähtänyt tovi jos toinenkin kiireiden ja mielenkiinnon kohteiden kiilaillessa toistensa ohitse tässä olevaisessa aika- avaruudessa. Jutun juurta ei silti puutu, vaikka tekemisen ja taiteilun keinot vaihtelevat alati itseään holtittomasti uudelleen muotoilevissa sykleissä. 

Seikkailut ovat siis jatkuneet, vaikei niitä ole tarinamuotoihin ylöskirjattukaan. Toki kokemukset retkiltä ja matkoilta heijastelevat kaikkeen tekemiseen ja antavat osaltaan kompetenssia monimuotoiseen luomistyöhön.

Tuossa päivänä eräänä päätin palata katsomaan, mitä vanhoille moneen kertaan kolutuille ja jo ammoin kadotukseen joutuneille kulmille kuuluu. Mieltäni kun oli alkanut askarruttamaan sellainen seikka, joko luonto olisi ottanut takaisin siltä sata vuotta sitten varastetun tilan. Ja olihan se. 

Portilla päivystävät kiellot ja kehotukset alkavat jäädä orastavan metsän taakse. Tosin suotta niitä enää on tulijan tavailla. Aitojen takana odottava monen hehtaarin kokoinen tontti kun on nykyään tyhjää täynnä. Vai onko?

Portinvartijan puhelin on iloton ja mykkä kuin marraskuinen maanantai. Suotta siis huhuilla, sillä kukaan ei vastaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi aidanpieleen nojailevalle porttiaisankannattajalle jääneekin synkkä yksinpuhelu.

    

Alueella sijainneiden rakennusten purkamisen aikoihin laitettiin tonttia kehystämään uusi aita ja alumiiniset portit estämään uteliaiden pääsy pyhättöön. Meitähän eivät muurit tai aidat ole koskaan pidätelleet, joten mennään tuon mokoman yli, että heilahtaa, kuten kapteeni Kaarna sanaili ennen kaatumistaan.

Sen verran on maan vetovoima tehnyt kuitenkin tepposia porteille, ettei tarvitse ryhtyä poikamaisiin vallattomuuksiin, vaan alueelle astelu käy ryhdikkään ylväästi roomalais-kreikkalaiseen tapaan. Heti portilla on nähtävissä tuulahdus siitä, millaisella teholla ja nopeudella luonto peittää ihmisen räpiköivät yritykset alistaa pyhä maa omakseen.

Ennen niin leveä tie on kaventunut paikoitellen hädin tuskin jalkamiehen mentäväksi poluksi. Ei uskoisi rekkojen kulkeneen näitä vielä vuosikymmen sitten, kun tuhansien neliöiden suuruiset rakennukset massiivisine koneineen tönittiin kumoon ja kuljetettiin kaatopaikalle.

Vanhan sahan seudulla kävi toiminnan alasajon ja purkamisen välisenä hiljaisuuden aikana muitakin muistelijoita kuin meikäläinen. Vaikka sanomalehtimies paikkaa paratiisiksi kirjoituksessaan kutsuikin, niin ennen kaikkea se oli romua ja röttelöä, mutta arvokkaimmalta ominaisuudeltaan myös maagista kadonnutta aikaa ja aavemaista hiljaisuutta. Aitojen takainen periferia oli kuin saareke, joka irtosi tai irrotettiin mantereesta omaan unohdukseensa ajankulun ulottumattomiin.  

Seikkailijaluontoiselle tutkimusmatkailijalle seutu tarjosi ja tarjoaa yhä luonnonkauneuden ja rappioromantiikan lisäksi kosolti esoteerisia aistimuksia kadonneen ajan utuisesta atmosfääristä, joka luo ulottuvuutensa vaikutuspiiriin oman todellisuutensa.

On sanomattakin selvää, ettei muistoiksi muuttuneet vuosikymmenet enää palaa. Jokin autere niistä kuitenkin usein jää leijumaan eristettyjen joutomaiden ja autioituneisuuden ylle. Energian määrä kaikkeudessa on vakio, joten se vain muuttaa muotoaan tässä suuren kehän kierrossa.

Suuret asfalttikentät yrittävät yhä pitää sitkeästi puolensa taistelussaan luontoa vastaan. Sammaleet pyrkivät kuitenkin sitomaan parhaansa mukaan kosteutta bitumiin, saaden sen huokoistumaan ja  halkeilemaan talvipakkasissa. Railoista ja ahtaista halkeamista nousee suurta sitkeyttä osoittavalla tahdonvoimalla puita ja pensaita läpi kaikkien vastusten. 

Rakennusten alla olleet maapinnat, jotka kaavittiin purkutöiden yhteydessä hiekalle, kasvavat nyt kymmenen vuotta myöhemmin jo täyttä metsää.

                                            

Hiekkainen maaperä näyttääkin olevan ilmeisen otollinen kasvualusta. 

    

                                                       

Hakkurin luona on vielä paksu hakekerros maata peittämässä, joka ihme kyllä ei ole niin osava paikka puiden ja pensaiden kasvulle. Sienet sen sijaan tuntuvat viihtyvän tässä alustassa.

                                           

Tässä muistojen arkistoista kaivettu kuva hakkurin alarakenteista. Kuivaamon tasauslinjastossa puutavara lajiteltiin ja sahattiin määrämittaan, josta kuljetin siirsi ne hakkurille haketettavaksi ja sieltä edelleen lämpökeskukselle polttoaineeksi. Kuivattu puutavara oli usein höylättyä lankkua ja pääsahurina toiminut Totti-Matti operoi linjastollaan niin, että jokaisen jo valmiiksi määrämittaisen lankun päästä lähti vielä takkaan ja saunanpesään sopiva kolmenkymmenen sentin pätkä. Nämä hyvät polttopuut piti sitten kulloisenkin hakkurilla työskentelevän ottaa linjastolta sivuun pääsahurin itsensä tai hänen ystäviensä kotiin viemisiksi. Onhan toki höylättyä ja kuivattuja polttopuita mukavampi käsitellä, kuin roskia varisevia epäsymmetrisiä luonnonpuuklapeja.

Muutamia näistä hyvistä puista lojuu vielä hakkurin lähimaastossa lahoamisen ollessa jo hyvässä vauhdissa. 

Tässä vanha ilmakuva alueesta, luultavasti jostakin 70-luvun alkupuolelta, sillä uusi  kuivaamo ruokaloineen ja toimistoineen on jo noussut harjakorkeuteensa.

Eikä sellaiset pytingit aivan halvalla nousekaan. Lehtiartikkeli kertoo, kuinka paikallinen vapaapalokunta harjoitteli ahkerasti sahan ja kuivaamon pelastamista pirunliekiltä.

Metsän uumenista löytyy vielä vanhoja sammutuskaivoja, joiden punaisiin liitosputkiin palokunta olisi saanut kytkettyä letkunsa ja pumppunsa.

     

Noista ovista itsekin aikanaan astelin työhaastatteluun. Ja sitä ennenkin oli tullut jo kuljettua monet kerrat yläkerran työmaaruokalaan limonadille ja sämpylälle joskus alle kouluikäisenä kahdeksankymmentä luvun kultaisina vuosina.

 

Siinä sama kulma palokunnan savusukellusharjoituksissa kuvattuna.

Otetaan näiden tarinoiden alle vielä muistojen kuvamatka laitoksen uumeniin.

                   

                    

                                        

                    

                    

                     

                     

Autioiden vuosien lopuksi kävi nuoriso särkemässä paikat, kuinkas muutenkaan. Viimein UPM päätti purkaa ja siivota seudun. Lopussa maa oli autio ja tyhjä. 

                                                

Jotain muistoja menneistä joutomaalta sentään vielä löytyy. Kulkiessaan kannattaakin olla tarkkana, sillä erilaisia kaivoja ja maanalaisia rakenteita risteilee metsittyvän outomaan uumenissa vielä runsain mitoin.

                

Tätä kantta ei käsipelillä nosta kukaan. Kaksikymmentäsenttiä paksu ja halkaisijaltaan kaksimetrinen betonikakku painaa pienen auton verran.

 

Henkilökunnan asuinrakennuksista ja johtajan huvilasta ei ole jäljellä juuri muuta kuin metsään unohtuneet rappuset. Jokin yksinäinen sähköpylväskin seisoskelee sen siimeksissä, ihmetellen mihin kummaan hänen johtonsa katosi.

Kuvittelenko, vai näkyykö täällä ihmisten hylkäämässä kuilussa rekkojen renkaiden jälkiä? Asfalttiin piirtyneet leveät kuviot kaartelevat ja katoavat umpeen kasvaneiden teiden uumeniin. Ehkä täällä puiden, pusikoiden ja pensaiden keskellä tapahtuu yön hämärissä ihmismielen todellisuuden ylittäviä outouksia. 

                                                   

Asfaltoidut tiet kapenevat poluiksi ja katoavat kerran kasvuston alle. On outo rauha ja sees. Melu ja kiire ovat kadonneet.

Vaikkei ensimmäinen tarinani tässä blogissa täytä vielä pyöreitä vuosia, voin silti juhlavasti lausua ympyrän sulkeutuneen tai ainakin muuttaneen muotoaan. Tosin silloinhan se ei enää ole ympyrä. No oli niin tai näin, mistään elämänkehän täyttymisestä tai reinkarnaatiosta ei ole kyse, vaikka niitäkin vuosikiertoihin ja niiden mukanaan tuomiin muutoksiin on mahtunut. Pikemminkin kyse on ajatustyön konkretisoitumisesta ja reaalitodellisuuden sulautumisesta fiktioon kirjan muodossa.

Hmm... Olisi ehkä pitänyt muotoilla avaus toisin edes jonkinlaisen mielenkiinnon säilyttämiseksi, mutta olettehan te, jotka näitä autiotaloseikkailuitani satunnaisesti seurailette jo tottuneet tekstini maailmankaikkeuden mysteerioita maalaileviin sävyihin. Siksipä voin lohdun sanoina teille nyt kertoa, että olen saanut kasattua hieman tolkullisempia tutkintoja ja tulkintoja ihmiselämän hylkäämistä kulisseista. Ensimmäinen varsinainen painettu sanani ilmestyy näinä heräävän kevään alkupäivinä ja sen tosiasian ohjastamana ajattelin tehdä tämänkertaisen blogitekstini. Tapahtuuhan kirjan seikkailut suurimmalta osin näiltä sivuilta tutuissa maisemissa autiotalojen ja ajattomuuden välisellä vyöhykkeellä.

Valitettavan monet tähän laajempaan kertomukseen sisällyteistä paikoista on jo maa ja aika nielaissut. Olemme  kuitenkin sikäli onnekaita, että käytössämme on lukuisia näihin tunnelmiin kuljettavia kuvasarjoja, jotka löytyvät Ajatonta-sivujen arkistoista. Tervetuloa siis tutustumaan Kiramon maailmaan. Mitä muuta kaipaisimmekaan näinä keväisinä päivinä luonnon herätessä horroksestaan, kuin marraskuisia pimeyden ja loskan ympäröimiä aikoja, jotka mustavalkoisuudellaan värjäävät kertomuksen koruttomia kulisseja suomalaisuuden syvintä olemusta heijastavin kirjaimin. En kuitenkaan tahdo maalata paholaisen kuvia pinkopahveihin tai sahalaitoksen peltisiin seiniin, vaan elämän ja yhteisöllisyyden ymmärtämistä sekä ennenkin alleviivaamaani kaiken arvostusta, joka kirjan päähenkilöltä onkin pahasti kadoksissa.

Alunperin kirjan pohjana oli tarkoitus käyttää osittain tämän Ajatonta-blogini kirjoituksia. Keräsin parhaat palat wordiin ja materiaalia kertyikin lähemmäs sata A4-liuskaa. Loppuviimein käytin kuitenkin ainoastaan kaksi lausetta aiemmin kirjoittamistani teksteistä, jotka päätyivätkin heti kirjan avaukseen ensimmäiselle sivulle. Sen jälkeen tarina vei kirjoittajan mennessään omia mutkikkaita polkujaan. 

Kerronnaltaan Kiramo ei ole onneksi niin raskasta luettavaa kuin nämä autiotaloarvuutteluni loputtoman pitkine lauseineen ja sanakiemuroineen. Pikemminkin Kiramon kirjoitustyyli on nordic noir tyyppistä toteavaa sanailua, unohtamatta kauniin suomen kielen suomia sanallisia leikittelyjä. Kirjan takakansi kertokoon meille pääpiirteittäin tarinankulun: 

Finanssikriisin vauhdittama alamäki vie uraohjuksen suvun hylkäämälle huvilalle. Syksyiset viikot alkavat kiertyä tiiviksi keräksi mysteerien maailmaan, jossa salaisuuksien verhoamat sivujuonteet kasvavat synkäksi virraksi. Pyskologinen trilleri kiitää halki ajan ja ajattomuuden, rikkoen todellisuuksien rajat. Menneisyys on nyt.

Tapahtumapaikat ovat monelle UE-harrastajalle hyvinkin tuttuja menneiltä vuosilta, osa taas on sen verran syrjäisiä, että vain harvat niistä ehtivät nauttimaan ennen kyseisten kohteiden ajanlaskun päättymistä, paitsi tietysti näiden blogissani julkaistujen matkojen myötä. Suuressa roolissa on muun muassa eräs edesmennyt kahvila-ravintola. Keskeisimpänä pisteenä koko kehyksessä on kuitenkin toimintansa lopettanut puunjalostuslaitos, jonka synkissä loukoissa kirjassa vieraillaankin useammin kuin lähikaupassa. Myöskään hämäläisiä autiotaloja ei jätetä rauhaan, heidän elävistä ja kuolleista omistajista puhumattakaan.

Oman tumman säväyksensä kertomuksen kulkuun antavat myös vierailut Bockin suvun viimeisen jälkeläisen luona, niin sanotusti ennen ja jälkeen, jos näin voin muotoilla ollakseni paljastamatta liikoja. 

Paras siis jättää tarina lukijoille.

Ajankohtaista tietoa kirjan tulevista liikkeistä ja lukijoiden reaktioista voit seurata osoitteessa https://fb.me/kiramokirja

Linkeistä pääset sukeltamaan Kiramo kirjan kuvitteellisille tapahtumapaikoille:

https://ajat0nta.blogspot.com/2014/04/surullisia-uutisia-greatest-and-latest.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/09/ajasta-ajattomuuteen-ja-ulottuvuudesta.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/04/luovan-tauon-jalkeen-on-aika-jatkaa.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/01/kahvila-ravintola-f-ky.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2017/07/talla-kertaa-kiertolaisajelumme.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2016/08/jalleen-kerran-nousee-ajatuksiin-veikko.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2013/07/piiskaama-asfaltti-johdattaa-pusikoiden.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/04/kanta-hameen-sydamessa-kauniin-jarven.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/05/maaseutu-autioituu-nuoret-muuttavat.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/07/suomalaisen-arkkitehtuurin-helmia-lojuu.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/07/mika-vuohen-kuvalla-varustettu.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2015/10/vaikka-viime-kesa-oli-enemman-pilvessa.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/09/hyss.html

Tällä kertaa kiertolaisajelumme kohteena on tuttavamme vuosien takaa. Kuvamatkan alkupää sijoittuu viimeisiin aikoihin hänen materioituneessa tilassaan, kun taas loppumatkasta tutustumme tämän hetkiseen aineettomaan olemukseen. Samalla teemme sadan vuoden pikaläpileikkauksen tämän sahateollisuuden edustajan matkaan, joskin kuvat ja muistikuvat painottuvat lähivuosikymmeniin. Maailmalta kaavittua tietoa toki tulee koko historian ajalta muistinvaraisesti ja eri lähteistä epämääräisesti ja satunnaisesti tarkisteltuna, joten pitäkää varanne.

Ennen asevoimille suorittamiani velvoitteita työskentelin laitoksessa jonkin aikaa sahatavaran jälkikäsittelijänä eli lähinnä puun laatulajitteluun, määrämittasahuun ja valmiiden artikkeleiden järjestelyn parissa. Kaurismäkeläinen työilmapiiri ja menneeseen maailmaan unohtunut miljöö piirtyi ikuisiksi ajoiksi muistojeni arkistoihin. Toki jo aiemmin olin tutustunut laitokseen isäni ajaessa haketta täältä Valkeakosken paperitehtaalle.

Lapsuuden käynneistä on jäänyt erityisesti mieleen sahan yläkerrassa toiminut ruokala / kahvila tupakansavuineen ja munkkirasvan käryineen sekä pihan täyttävä tuoreen havupuun ja pakkasilmaan sekoittuneen dieselmoottorien tupruttaman pakokaasun tuoksu.

Myöhemmällä iällä kävin uteliaisuuttani muutamankin kerran katsomassa mitä teollisuuskompleksille kuuluu, sillä korviini oli kantautunut tieto kiramoiden hiljentymisestä. Tarinan kuvat ovat peräisin näiltä tutkimusmatkoilta.

Varsinainen saharakennus purettiin jo 1990-luvun lopulla toiminnan alasajon yhteydessä. Jäljelle kuitenkin jäi 70-luvun puolivälissä rakennettu kohtuullisen tuotantokapasiteetin omaava kuivaamo ja kaukolämpökeskus, sekä lukuisia muita puutavaran käsittelyyn ja varastointiin käytettyjä rakennuksia. Laajan kentän rinteille oli rakennettu muun muassa asuintaloja työläisille sekä erillinen toimistorakennus ulkomaankaupalle ja toiminnanjohdolle, kuivaamon yläkerassa sijainneiden konttorien lisäksi. Lisäksi lähistöltä löytyi tuotantolaitoksen edustushuvila rantasaunoineen, jotka sittemmin myytiin yksityisomistukseen.

Kaikki kuitenkin alkoi jo sata vuotta sitten yhden miehen ajatuksista hänen kävellessään näillä kallioisilla rannoilla. Tuulokseen muuttanut Mikko Kaloinen oli pienestä pitäen tottunut toimimaan isäpuolensa omistamalla sahalla ja vartuttuaan toiminut eri tehtävissä tuotantoketjussa. Jostain sieltä lie kummunnut ajatus myös oman sahalaitoksen syntymiseen.

Ensimmäinen saha oli vaatimaton jopa sen aikaisiin muihin sahoihin verrattuna. Nykyisiin verrattuna jokainen harrastelijan kenttäsahakin pistää paremmaksi kuin Kettulan ensimmäinen yksiraaminen höyrysaha. Jostain oli kuitenki aloitettava. Alkua ei voi sanoa helpoksi: melkein heti syttyi sisällisota ja muutamaa vuotta myöhemmin saha paloi. Muitakin haasteita oli alkumetreillä useita, mutta jostain kumpusi tahto ja sitkeys sahalaitoksen toiminnan jatkumiselle. Laitteistoa uusittiin sitä mukaa kuin kassa antoi periksi ja välillä velaksikin. Välillä saatiin ulkomaisten teollisuustarviketoimittajien lähetyksiä odotella pitkiäkin aikoja, toisinaan taas tuli sutta ja sekundaa. Suunnitteluvirheitäkin sattui tekevälle, eivätkä uudistukset aina tuoneet toivottua lopputulosta.

Alkuun sahateollisuus suomessa oli osavuotista. Työntekijät olivat lähinnä ympäristössä asuvia lisätienestejä hankkivia pienviljelijöitä, renkejä ja muonamiehiä, jotka sovittivat sahuut pääelinkeinonsa rytmin vaatimiin aikatauluihin. Mutta pikkuhiljaa toiminta puunkäsittelyn ympärillä laajeni niin, että se pystyi tarjoamaan pääelinkeinon useimmille jo ympärivuotisesti.

Vaikka loppuviimein tuli kuoleman hiljaista, eikä lumen peittämillä kentillä näkynyt jäniksen jättämiä jälkiä suurempia painaumia, olivat hommat joskus olleet täälläkin isollaan.

Kulta-aikoina koneet kävivät yötäpäivää ja teollisuuslaitos työllisti puolentuhatta ihmistä tehden kotikylästään Tuuloksesta siihen aikaan Suomen teollistuneimman kunnan väkilukuun suhteuttuna. 

Tarinoita täältä olisi varmasti tuhansia ja tuhansia. Saha liittyi suuresti kylän elämään ja lojaali työnantaja palkitsi ja muisti arvostamiaan työntekijöitä, joita ilman tulosta ei olisi tullut. Oli kilpailuja, pikkujouluja ja kesäjuhlia. Työväkeä kävi viihdyttämässä kansantaitelijoita aina Tauno Palosta Simo Salmiseen. Muutenkin eleltiin iloisia aikoja yhteiskunnan vaurastuessa ja teollistuessa, sodat oli sodittu ja tulevaisuus näytti lupaavalta.

Työntekijöille rakennettiin uusia rivi- ja asuintaloja. Ulkomaankauppa kävi vaikka maailmalla epävarmuus välillä heittelikin hintoja ja rahanarvoa. Usein suurin osa tuotannosta lastattiinkin laivoihin ja kuljetettiin meritse maailmalle. Suomalaista laadukasta puutavaraa arvostettiin. Joskus taas vienti ei vetänyt ja öljykriisi heilautteli kunnolla koko maailmaa. Kettulaankin rakennettiin oma kuorella, hakkeella ja muulla tuotannosta ylijäävällä puutavaralla toimiva lämpökeskus, joka toimikin loppuun asti.

Näihin aikoihin sahan johdossa oli jo perustajan poika, isän kuoltua niin sanottuun johtajantautiin jo toistakymmentä vuotta aiemmin. Myös perustajan toinen poika, joka oli jatkanut isänsä työtä, oli kuollut, toisen veljistä jääden nyt yksin vastaamaan perheyrityksestä.

Suurien laajennuspaineiden alla tartuttiin tuumasta toimeen ja seitsemänkymmentäluvun alun kriiseistä huolimatta saha saikin huippumodernin kuivaamon ja tasaamon. Monessa sopassa keitetty, talvisodan taistellut ja sen jälkeen Saksan asevoimissa SS-koulutuksen saanut itärintaman veteraani ohjasi monisatapäistä teollisuuslaitostaan kohti uusia tuulia.

Ajat ja alan realiteetit muuttuivat kuitenkin sellaisella vauhdilla ettei perheyritys olisi  pitkään pärjännyt enää ketjuuntuiden kilpailijoiden rinnalla ja niin se päätyikin Yhtyneiden paperitehtaiden omistukseen.

Uuden omistajan ja hiljan tehtyjen mittavien investointien myötä sahan tuottavuus kasvoikin huimasti. Yli kaksikymmentä vuotta se tuotti käyttövalmista puutavaraa tasaiseen tahtiin aina seuraavaan lamaan saakka ja vielä sen ylikin. Kunnes tuli päivä jolloin koneet seisahtuivat. Yhtyneet paperitehtaat oli päättänyt alasajaa koko toiminnan sen omistamien uudempien sahalaitosten tuotannon ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Puutavaran kuljetuksen siirryttyä kokonaan pyörille, oli syrjäisen sahan sijainti huomattava heikennystekijä sen tuottoon nähden. Liian sivussa pääteiden varsilta ja laitteetkin olivat jo aikansa palvelleet. Olisi täytynyt tehdä jälleen kymmenien miljoonien investointi laitoksen saattamiseksi nykyaikaislle tasolle.

Ja hiljaista tuli. Satoja metrejä pitkä halli jäi tuuleen humisemaan tyhjyyttään. Mutta vain hetkeksi.

Kuivaamo- ja jälkikäsittelypuoli sai uuden yrittäjän, jolla oli pitkä kokemus sahateollisuuden parissa ja niin koneet käynnistyivät uudelleen.

Varsinainen sahaustoiminta oli kuitenkin tontilta lakannut lopullisesti sahan purkamisen myötä, mutta kuivaustoimintaa jatkettiin entiseen malliin, tosin yhdessä vuorossa.

Tässä taitaa olla viimeisiä kuvia ehjästä rakennuksesta, sillä kesän 2016 aikana oli paikalle eksynyt vandaaleja, jonka seurauksena muun muassa kaikki ikkunat oli särjetty.

Kuivaamolaitos oli mielenkiintoinen paikka niin työntekijälle kuin myös seikkailijaluonteen omaavalle kulkijallekin. Sokkeloiset sillat johdattelivat rakennuksen uumeniin mikä minnekin. Aavemaisesti kaikuvat askeleet ja peltikuoren narahtelu tuulessa, saivat niskakarvat pystyyn pimeissä ja ahtaissa alustiloissa.

Moniulotteiset rakennnelmat edustivat a-luokan insinööriosaamista. Juuri tällaisella osaamisella, yhteistyöllä ja viitseliäisyydellä Suomesta tuli aikanaan hyvinvointiyhteiskunta.

Näiden heinolalaisvalmisteisten koneiden vierellä onkin juuri oikea hetki ottaa hattu päästä ja muistella hetki isäimme työtä maamme eteen. Varsinkin näinä aikoina, jolloin kaikki isompi ja vähänkin kannattava liiketoiminta valuu ulkomaisille pääomasijoittajille. Jopa valtiolliset verorahoilla perustetut ja rakennetut yhtiöt ositetaan yksityisomistukseen.

Samaan aikaan kun verotarkastaja ratsailee viiden euron pitserioita, ohjataan maamme yhtiökannan vallanneiden globaalien suuryritysten tuotot kauas kauas kansamme ulottumattomiin. No, ei siitä sen enempää, eikä varsinkaan sen kestävyydestä.

Jo täällä työskennnellessäni mietin usein vanhaa totuutta siitä, että vain muutos on pysyvää. Muutos on myös ainoa tekijä, mikä pitää maailman liikkeessä ja oravanpyörän käynnissä. Toki ihmisen on täytettävä tarpeensa, mutta missä kulkee se kohtuuden raja, jonka jälkeen kaikki on ylimääräistä? Sen varmaan jokainen piirtää itse omalle kohdalleen.
Mutta miksi loputon muutos? Miksei kaikki voisi jäädä siihen yltäkylläisyyden aikaan, kun se viimein suurella työllä ja vaivalla on saavutettu? Siksi, koska ihmisen tarpeiden täyttämisen ja parempaan, onnellisempaan aikaan pääsemisen halu on pohjaton. Perusteellinen virhe ihmisen luomisessa on jonnekin alitajunnan perukoille jäänyt ahneus, joka ohjailee kaikkia toimintoja, tiedostimme sen tai emme. Todellisuudessa on kuitenkin ehkä kyse tuhansien vuosien aikana evoluution muokkaamasta lajimme säilymisen kannalta elintärkeästä aistista. Hassua sikäli, että tietyn pisteen jälkeen tuo selviytymisvivahde perimässämme lirauttaa omille kintuilleen.

Palataanpa taas aikaan ja paikkaan ennen kuin ajatus karkaa tiettömille teille.

No siinä se on! Kotimainen konevalmistaja, jonka laadusta voi olla ylpeä. Ei sellaista pakkasta etteivätkö koneet olisi toimineet, joskin hieman kankeasti kovilla pakkasilla. Ainoa vastoinkäyminen, joka sai nämä koneet hiljenemään oli sähkökatko tai hydrauliikkaletkun murtuminen. Niin ja loppuviimein toiminnan kannattamattomuus bisneksen gloobalilla temmellyskentällä.

Toiset tiet vievät valoon.

Toiset eivät.

Ja sitten tätä päivää tai pikemminkin vuoden takaista loppukesää. Deleten miehet olivat käyneet jo koeponnistamassa moukarinsa ylivoimaa lämpökeskuksen seinään.

Ja kyllähän siinä reikä oli. Tästä alkoi loppulaskenta ja kokonaisuuden pois pyyhkäiseminen puunkyllästysaineiden pilaamalta maan kamaralta.

Ei edes viittäkymmentä vuotta ehtineet täyttää nämä isolla rahalla ja vaivalla rakennetut teokset.

Toki isoa rahaa ja vaivaa tarvittiin näiden purkamiseenkin.

Maanalaisia rakennelmiakin alueella rittii ja riittää ehkä vieläkin.

Sillä syvällä kulkevat unohduksen onkalot jäävät äkkiä pintamaata pöllyttäviltä purkumiehiltä huomaamatta. Ehkä joku arkeologi ihmettelee näitäkin vuosisatojen päästä.

Mikäli täällä joku vielä ihmettelmässä on.

Varastoiden uumenissakin oli jos jonkinlaista romua. Valtavia liimapuulankkuja, ilmastointihormeja, jopa sellaisia tötteröitä, että niiden läpi olisi voinut ajaa autolla. Tai no, ainakin mopoautolla, joita muuten niitäkin täällä oli useita kymmeniä jossain vaiheessa. Ehjiä, purettuja ja kolaroituja. Uusia, vanhoja ja kaikenlaisia siitä väliltä. Ilmeisesti jonkun yritteliään bisnes sekin.

Strömbergin mikä lie. Varmasti arvokas ja tarpeellinen laite ollut aikanaan.

Kaikki maailmassa on kuitenkin tehty jotakin tarvetta täyttämään.

Muistot. Meikäläisen paikka kauimmaisen penkin keskellä, Erkki-Merkki vainaan vieressä ja Totti-Matti vainaan (joka oli vallannut itselleen kaksi paikkaa) pöydän toisella puolella. Yläkerran ruokalan sulkeuduttua nautittiin eväät täällä varastonperillä. Yläkertaan oli tehty oikeakin taukohuone, mutta koska siellä ei saanut tupakoida, istuivat kaikki täällä alusilla, missä moinen synti oli sallittua.

Parin sukupolven päästä lie kaikki tällä tontilla tehdyt työt ja toimet unohtuneet.

Melko synkän näköistä. En ole koskaan ymmärtänyt vandalismin viehätystä.

Toisin kuin rauhassa rapistumista.

Tasan sata vuotta meni aikaa alun jo lopun välillä.

Mutta maaperän putsaamista riittää vielä ennen alueen kaavoittamista mökkitonteiksi.

Muuten on kyllä kaavittu hämmästyttävän tarkasti pois kaikki romut ja rakennukset. Ei pienintäkään puun tai betonin palaa löydy enää alueelta.

Jopa ammoin unohtuneet vesiteitse uitettujen tukkien nostolaitteiston betonirakenteet oli kaivettu ylös metsän siimeksestä.

Viimeiselle pyhiinvaellusmatkalleni otin mukaan  paikallisen shamaanin, joka tässä varjojen kuvassa esittää juuri rituaalinomaista tanssiaan luomisen jumalille tällä preeriaksi muuttuneella aukealla.
Kaikella on aikansa ja määreensä ajattomuudessakin, sillä ikuisuus koostuu hetkistä.