K-kirjaimella alkavat kirjoitukset saivat hiljattain lisäystä eräästä esi-isästäni kertovan historiikin myötä. En tiedä kuinka yleistä tällainen kirjaimeen jumittuminen on kirjoittajapiireissä, mutta sallittakoon se. Mainittakoon myös tässä yhteydessä yksi julkaisematon ja hieman keskeneräiseksi jäänyt Kuutio niminen käsikirjoitus, joka tuskin koskaan tulee kylläkään näkemään päivänvaloa, sillä sen aihe oli ehkä hieman liian science fictionia maalaispojan tekemäksi ja pahaksi onneksi eräs toinen kirjailija ehti julkaista kesken kirjoitusprosessin samaa nimeä kantavan teoksen. Eikä oman kirjailuni nimeä voi helposti vaihtaa, sillä kuutio on siinä niin keskeinen elementti ja tapahtumakenttä, että kaikki menettäisi muotonsa, jos muotoa vaihdettaisiin.
Selvää, eikö vaiko?

Harrastelijahistoriikki sen sijaan on sukellus vanhojen sanomalehtien musteisille sivuille. Paitsi että lehdet, joita tutkimuksessa käytettiin, olivat digitoitu kansallisarkiston valtaviin tietokantoihin. Se ei kuitenkaan estänyt löytämästä niiden sisällöistä yhtä ja toista menneen maailmaan tietoa, päin vastoin. Selailun saattoi tehdä kohdennetusti kotisohvalta villasukat jalassa ja kahvikuppi mukavasti toisessa kädessä. Ei siis hiirien syömiä ja ullakontuoksuisia lehtiä niiden välistä pomppivine papanoineen. Vaikka onhan alkuperäisissä konkreettisissa objekteissakin oma tuntumansa, jota sileä digimaailma ei tarjoa.

Vaikka aina ja kaikkialla sanotaankin, että lyhyestä virsi kaunis ja vaikeneminen on kultaa, niin onko se sitä? Pienen tiivistelyn jälkeen jäi käsikirjoitukseen vielä miltei kahdeksankymmentä A4-liuskaa alku- ja loppusanailuineen. Sivuille toki mahtuu varmasti vielä tiivistettävää ja korjailtavaa aina kirjoitusvirheistä lähtien, mutta muuten aihetta käsittelevä paketti on kyllä aika mukavasti jo koossa. Nähtäväksi jääkin miten se tästä mahdollisesti vielä jatkojalostuu. 

Kuten käsikirjoituksen kansilehti lupailee on pääosassa jo heti sotien jälkeen edesmennyt isoisoisäni ja seutu, jonka silloisiin tapahtumiin ja myös tulevaisuuteen hän on elinaikanaan vahvasti vaikuttanut. Pyrkimyksenä oli koota tukeva ja monipuolinen kertomus Hauhon Eteläisten kylän 1900-luvun alkuvuosikymmenten kulttuurillisesta ilmapiiristä yhdistys- ja seuratoimintoineen, sekä näistä ja muista yhteisistä ja yhteisöllisistä riennoista suruineen ja iloineen.

Tuota K-kirjainta tasapainottaakseni täytyy sanoa, että onhan niitä V-alkuisiakin jo ehtinyt livahtaa pari kappaletta. Lisäksi tekeytymässä on kaksi S-kirjaimella alkavaa teosta. Toinen on jo aiemmin näissäkin yhteyksissä maalailemani 30-luvun lopun Helsinkiin sijoittuva jännityskertomus nimellä Suurkirkon mysteerio - sielutieteitä ja salaoppeja. 

Toinen tekeillä oleva opus onkin sitten hieman eri sarjaa, sillä sen sivut täyttyvät tarinoinnoin lisäksi valokuvista. Tällä kertaa otokset eivät sentään ole itse pokkarikameralla räpsimiäni, vaan osaavampien ottamia. Loppuvuodesta sain sovittua kymmenkunta kuvankäyttölupaa eri tahojen kanssa tätä työn alla olevaa teosta varten. Tarinaakin toki on, mutta sekin on täysin tosipohjaista ja tapahtunutta todellisine henkilöineen. Siksikin oli hyvä tehdä tällainen historiikinkirjoitusharjoitus ennen tositoimia. Sitä en tiedä riittävätkö rahkeet ja tekninen osaaminen tällaiseen projektiin, mutta kokeilemattahan se ei selviä. Vaikka tulihan tuossa Varjojen mailla vihkosen kanssa jo kuvienkäsittelyä hieman kokeiltua, samoin kuin Valoon kirjan autenttisista valokuvista kootuissa kansissa.

Metsäänkin on toki tullut tosinaan ajeltua näiden harrasteiden parissa, ilman viittausta luontoon ja sen mittaamattomiin arvoihin.

Kuilu sai myös uudet kannet koevedosten hieman mönkään menneiden pahvien tilalle. Nyt teos tarjoileekin sisäisten harhojen lisäksi niitä myös ulkoisesti optisen illuusion merkeissä. 

Etukannen kuvassa ollaan selkeästi sisätiloissa, kun taas otoksen jatkuessa takalehdelle ollaan ulkona kuin lumiukot. 

Missä totuus? Sitä ei moni tiedä.

Mutta se siitä. Lopuksi vielä pieni iloinen maininta siitä, että näitäkin raapustuksia ja suttuisia kuvamatkoja käy joku vielä joskus katselemassa. Keskimääriin kävijäkuntaa mitataan muutamissa sadoissa viikkotasolla, mutta välillä sattuu suurempaakin sukseeta. Alkuvuodesta jouduinkin hieraisemaan silmiäni kävijälaskurin kertoessa sivuilla käyneen vajaan viikon aikana useamman tuhatta lukijaa. Myös yhteydenottoja, varsinkin autiotaloseikkailujen ja mystis-kryptisten kirjoitusten osalta tulee silloin tällöin.
Nähtävää ja mietittäväähän maailmassa riittää, joten matkataan jatkossakin kokemisen kautta kohti tulevaisuuden tuntemattomia teitä. 

Vaikka näiden jorinoiden alkuperäinen tarkoitus oli liikkua autiotalojen mystiikalla maalatuissa ajatusmaisemissa, huomaan taas olevani aivan toisaalla tarinoideni kanssa. Toisaalta ajattelin jatkossakin astella yli noiden veteen piirrettyjen viivojen ja kirjoitella kaikesta mielenkiintoisesta mitä eteen sattuu tupsahtelemaan. Teidän onneksenne pistän nykyään kaikkein pisimmät ja pitkäveteisimmät jaarittelut kansien väliin kirjallisten harjoitusten muodossa ja kirjoihin liittyy myös tämänkertainen välikevennys. Ei tosin omiin tekeleisiini, eikä edes kirjojen sanalliseen sisältöön, vaan muihin niiden sisäänsä kätkemiin yksityiskohtiin. 

Jos tilat, varallisuus ja aika riittäisivät, keräisin kaiken maailman kirjallisen materiaalin hämyiseen huomaani. Vallitsevien realiteettien puitteissa joudun kuitenkin tyytymään perinteiseen kirjahyllyyn, joka tosin pursuilee jatkuvasti yli täyttökapasiteettinsa äärirajoilla. Onneksi vapaa-ajan asunnolta löytyy useampikin kirjahylly ja vinttikaappi, joihin luettuja eepoksia voi sijoittaa odottelemaan avarampia kirjastohuoneita.

Mutta asiaan, sillä eihän tänne ole tyhjää puhumaan tultu, vai ollaanko sittenkin? Tässä kirjahyllyn uudelleen järjestelyn yhteydessä huomasin sieltä täältä vastaan tulevia pieniä merkintöjä ja poikkeamia, joista haluan nyt muutamat jakaa kanssanne. Itselläni on tapana jemmailla kirjojen väliin milloin mitäkin, valokuvista ja korteista lehtileikkeisiin. Oikeastaan kaikkea mahdollista. Onkin aina hauska löytää vuosien jälkeen kauan sitten saatu matkalta lähetetty kortti, syntymäpäiväonnittelu tai suoristumaan laitettu tuhannen euron seteli. Tiedän että tapa on yleinen, sillä  joskus yllätyksiä tulee vastaan divareista tai muilta käytetyn tavaran jälleenmyyjiltä tehtyjen kirjaostoksien yhteydessä. Valokuvat, kirjeet, setelit ja sisäänpääsyliput ovat sellaisia muistoja, joita sivujen välissä säilytellään. Onpa eräs tuttuni löytänyt sivujen välistä sinne piilotetun Lotta Svärd järjestön hihanauhankin. Kirjoihin voi kätkeä ja unohtaa melkein mitä vain sinne mahtuvaa.

Myös kuolinilmoituksen liittäminen elämänkertakirjan kupeeseen on tapa. Onhan niin, että tuollaista kerran lehdessä julkaistua ilmoitusta on sittemmin lähes mahdoton löytää, joten tällainen pieni saksimisen vaiva saattaa olla vuosikymmenten jälkeen suuri kulttuuriteko. Tässä esimerkki. Mistäpä taikoisit nähtäväksi Tapio Rautavaaran kuolinilmoituksen, jos ei joku sitä olisi aikanaan elämänkertakirjan sisäkanteen liimannut? Tuskin mistään. Mitään rahallista arvoahan näillä ei ole, mutta autenttista historian kosketusta sitäkin enemmän.
Pikanttina yksityiskohtana Kaj Rautavaaran kuolinilmoituksessa on lainaus tuhat vuotta sitten eläneen Iranilaisen Omar Khaijamin runosta. Edellä mainittu muhamettilainen on jäänyt historiaan loruilujensa lisäksi siitä, että että oli omana aikanaan edelläkävijä matemaattisen mysteerioiden parissa ja yksi yhä käytössä olevien algebrallisten teorioiden ja lainalaisuuksien laatijoista. 
Sitä tarina ei kerro miksi ja kenen mieltymyksien vuoksi kyseinen ajatuksenpätkä on ilmoitukseen laitettu. Ehkä siksi, että siinä on samaan lauseeseen on mahdutettu kuningas ja kulkuri, niin kuin oli Tapsaankin.

Tässä taas hieman toisenlaista historiankuvausta. Toisen maailmansodan jälkeen monelle tuli kiire kirjoittaa itsensä irti yhteyksistä sodan hävinneiden valtioiden päällysmiehistä ja poliittisista näkemyksistä. Tämä piakkoin toisen maailmanhulluuden jälkeen kirjoitettu teos ei toki kuulu niihin, ainakin mikäli uskomme kirjoittajan heti alkutekstissä tapahtuvaan vakuutteluun siitä, ettei kirjaa ole todellakaan kirjoitettu oman maineen puhdistamisen vuoksi, vaan aivan muista syistä. Oli niin tai näin, on kirja erittäin mielenkiintoinen aikalaiskuvaus ja sisäpiirin tiedonanto eräiden kolmannen valtakunnan johtohahmojen kutsumuksesta salatieteisiin ja kalevalaiseen mytologiaan. Tässäkin ensipainoksessa on mainiona lisukkeena tekijän ja kokijan kuolinilmoitus sekä muistokirjoitus.

Esoteriaa tämäkin. Elovaara vainaa oli aikoinaan avarin näkemyksin varustettu kokeileva kirjoittelija. Tämä hippeilyn kultakauden maailmanlapsi muistetaan radio-ohjelmistaan, kuten myös underground lehdistään sekä näistä erittäin psykedeelisistä kirjoista, joiden rinnalla Ior Bockin Lemminkäis-hulluttelut tuntuvat vakavamieliseltä vedätykseltä. 

Tämän kirjan Jorma on omistanut Hannulle ja kaikille niille jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Itse täytyy tunnustaa, etten ymmärrä puoliakaan koko kirjasta. Ilman tajuntaa laajentavia myrkkyjä lienee turha edes yrittää sivujen sisäistämistä, sillä sen verran oudohkoissa sfääreissä niillä hetkittäin liikutaan.

Mikäs tämä nyt sitten on? Ostaessani nyttemmin jo edesmenneeltä ystävältäni automaattivaihteisen Nissan Sunnyn, sain tämän auton tavaratilassa lojuneen kirjasen kaupan päälle. Kyseessä on paikallisen legendan maailman ympäri seikkailu ja omaelämänkerta villeiltä vuosilta, jolloin laulu soi ja samppanja virtasi hotellihuoneissa maailmantähtien huolettomassa seurassa. 

Tässäkin opuksessa pippurina pieni omistuskirjoitus.

Joskus voi käydä näinkin, etteivät taitelijan tervehdykset avaudu sotkuisen käsialan vuoksi. Mitäköhän Tabermann vainaa on yrittänyt kirjoittaa tämän sisäkannen lehdykälle? Pirkolle Palleitta Ralfruey, vai kuinka?

Ozzykin ehti joskus piipahta kirjakaupassa Suomen reissullaan. Tämän kirjan sain siskoltani lahjaksi jo hyvä tovi sitten, eikä sen lahja- yksilö- tai tunnearvoa ainakaan vähennä kirjan päähenkilön omakätinen nimikirjoitus.

Tässä taas on paikallisen kirjailijakuuluisuuden tuotantoa, joiden sisäsivuilta löytyy toivotus lukijalle. Rahallista arvoa tällaiset tervehdykset eivät toki nosta, mutta muuten ne kyllä tuntuvat mukavilta. Ja siksi toiseksi, ei näitä kirjoja ole tarkoitus myydäkään vasta kuin perikunnan toimesta. 

Tästä Hämeenlinnaan sijoittuvasta synkänkepeästä dekkarisarjasta on nyt ilmestynyt kahdeksan osaa kahdestatoista ja olen jokaisen osan lukenut jo pariinkin otteeseen juuri ilmestynyttä lukuun ottamatta. Tunnelmaltaan ja kerronnaltaan nämä murhan vuosi teokset ovat mystiikkaan vivahtavia ja monikerroksisia seikkailuita. Vaikka sarjan keskivaiheilla olikin kirjoitustyössä havaittavissa väsymisen merkkejä, sain onnekseni huomata että viime kuussa julkaistun osan myötä kerronta pääsi taas siivilleen. Valitettavasti seuraavaa osaa saa odottaa taas vuoden päivät. Mutta eihän tässä pitänyt mitään kirja-arvostelua alkaa kirjoittamaan, joten siirrytään eteenpäin.

Kas tässä onkin sitten kirja jota en ole lukenut. Olisi ehkä pitänyt. Nyttemmin vauvaohjekirja ja itsensä isäksi valmentaminen ei tunnu tarpeelliselta, vaikka ainahan sitä kai olisi opittavaa, eikä koskaan ole myöhäistä niin kuin sanotaan. 

Lukijoille tiedoksi, että tulokkaan nimi kyllä tarkentui tuosta työnimenä toimineesta Palmusta asteen tolkullisemmaksi.

Kuvassa on kirjan välistä löytynyt todiste epäilijöille, etteivät isähommat silti ihan vihkoon menneet, vaikka opaskirja jäikin lukematta. Joissakin asioissa pitää vain luottaa intuitioonsa ja toimia ylisukupolvisten vaistojen varassa ympäristön ja ympäröivien ihmisten ehdoilla. Vaan palataanpa taas raiteille.

Kansalliskirjailija, kunniatohtori ja akateemikko Linnan Väinö on vieraillut Maisansalon majoituspalveluissa. Omalla kohdalla Tuntemattoman sotilaan edellisestä lukukerrasta tulee kohta kuluneeksi yhdeksäntoista vuotta, joten pitäisi ehkä joskus vielä ottaa sekin uudelleen lukuun. Toinen Linnan mestariteos, Täällä pohjan tähden alla -trilogia, onkin tullut luettua alusta loppuun useamman kertaa. 

Sitten vielä erään kirjan sisäkannesta löytyneen kummajaisen pariin, mikä onkin mitä ilmeisemmin todellinen harvinaisuus exlibris-merkkien sekalaisessa joukossa. Ennen maailmassa ja nykyäänkin, varsinkin omasta mielestään paremmalla väellä tai ainakin laajemman lukemiston omaavilla oli ja on edelleenkin tapana merkitä kirjansa sen omistajan kertovalla exlibris -tarralla. Merkit ovat kooltaan keskimäärin parin postimerkin kokoisia ja niihin on painettu nimitietojen lisäksi jokin kuva. Kuva saattaa olla ammennettu sukunimestä tai yhteiskunnallisesta asemasta, jonka exlibriksen teettäjä on saavuttanut ja halunnut tuoda julki omistemerkissään. Ja niin kuin kaikelle tässä maailmassa, on myös näille exlibriksillekin oma harrastajakuntansa.

Tilaustyönä tehtyjen merkkien suunnittelussa on ollut monia kuuluisia taiteilijoita aina Gallen-Kallelasta Simbergiin, vähemmän tunnetuista tuhertelijoista puhumattakaan. Jo siksikin nämä pienehköt koristeelliset omisteet ovat kiehtovia pieniä taideteoksia. 

Olen törmännyt kirjaharrastukseni parissa kymmenien henkilöiden exlibriksiin, mutta tämä merkki sai kulmakarvani nousemaan hämmästyksestä. Exlibris on nimittäin modernin ajan Väinämöisen Sigurd Wettenhovi-Aspan. Hänet jos kenet, on pyyhitty pois historiankirjoista mahdollisimman perusteellisesti. Tämä kulttuuripersoona, kuvanveistäjä, pilapiirtäjä, runoilija, säveltäjä, lingvistikko, keksijä, astronomi, rotuteoreetikko, kirjailija, arkkitehti, tähtitieteilijä ja taidemaalari oli aikansa julkisuuden henkilö ja kulttuuripiirien väriläiskä, joskin kanssaeläjien mielestä raskaan puoleinen sellainen. Tämän päivän termein häntä voisi kutsua narsistiksi ja multitaskaajaksi. 

Wettenhovi-Aspan jälkimaine on tarkoituksellisesta tahraamisesta johtuen jäänyt elämään huonona kaikuna nykypolvien valikoiviin korviin, vaieten jo lähes kokonaan. Viralliseen historiankirjoitukseen on laajasta tuotannosta kaivettu esiin ainoastaan kummastusta herättävät kielitieteelliset teoriat. Asiaan tarkemmin perehtyneet tahot ovat sanoneet taiteilijan rustailleen näitä sekavahkoja maailmanhistorian ja sanojen uudelleen järjestelyitä lähinnä huumorimielessä. Oli niin tai näin, niin mittavasta taideperinnöstä ne ovat ainoa osa, joka on enää yleisesti tiedossa. 

Taitelijan kotitalo ja ateljee kirjastoineen, gallerioineen ja kaikkine irtaimineen jyrättiin catepillareilla ja kaivinkoneilla maan tasalle. Mutta miksi näin? Syy vimmaiseen hävitykseen löytyy yllättäen politiikan joskus niin värikkäältäkin temmellyskentältä. Vaikkei Wettenhovi-Aspan teosten taiteellista arvoa voisi kiistää edes lahjotuin asiantuntijalausunnoin, voidaan ne mitätöidä poliittisin perustein. 

Viime vuosisadan alun kansallinen herääminen kasvoi huippuunsa kolmekymmentäluvun Suomessa. Siihen aikaan ei tämän päivän vinkkelistä katsottuna radikaalitkaan puheet tai -teot olleet juurikaan poikkeavia. Nuoren valtion henki oli vahvasti isänmaallinen ja pieni kauan alistettu kansa loi historiaansa uusiksi kulttuuriomavaraisuudenkin saralla. Näissä taitelijapiireissä liikkui myös Wettenhovi-Aspa, viettäen aikaansa muun muassa sydänystävänsä Sibeliuksen ja monien muiden sen ajan julkisuuden henkilöiden kanssa. Taitava maalari loihti monista ystävistään muotokuvia tilaustöinä. Usein hänen kuvateoksensa olivat luonnollisessa koossa tai jopa suurempia kuin kohde itse. Toisinaan rajoina taulun mitoille oli vain ateljeen katon korkeus. Huhut myös kertovat, että V.A.Koskenniemen nimiin merkitty Finlandia hymnin sanoitus olisi alunperin Wettenhovi-Aspan käsialaa ja tehty vapaamuurareiden menoihin. Sekä Sibelius että Wettenhovi-Aspa olivat nimittäin molemmat herättelemässä henkiin suomalaista vapaamuuraritoimintaa sadan vuoden unesta. Yleisesti on tiedossa Sibeliuksen tehneen useammankin sävellyksen muurareiden rituaalimenoihin.

Ennen taidemaalariuran käynnistymistä oli Wettenhovi-Aspa kunnostautunut kuvanveiston parissa voittaen useita palkintojakin ulkomaita myöden. Pahat puheet kertovat, että veistokset olisivat olleet hänen alistetussa asemassa olleen puolisonsa tekemiä. Joka tapauksessa puolison mielisairaalaan joutumisen jälkeen töiden laatu romahti ja jossain arvosteluissa sanottiin lapsenkin osaavaan tehdä kauniimpia esineitä kuin tämän aiemmin palkitun taiteilijan. Kuvanveisto sai siis jäädä. Tosin taulujen kohdallakin oli toisinaan samanlaista tuhertelua ja laadullista epätasaisuutta, mistä sitten johtuikin.

Vuosikymmeniä kestäneen taidemaalarin uransa ohella Wettenhovi-Aspa ehti tehdä myös paljon muuta. Vähemmän vaatimattomana luonteena tunnettu taiteilija harrasti suurien taulujen lisäksi myös suurisuuntaisten hankkeiden suunnittelua ja rahoitusta. Työn alla oli muun muassa Euroopan ja Amerikan yhdistävä rautatie ja valtavia voimalaitoksia. Tiettävästi mitkään näistä massiivisista hankkeista eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet. 

Taitelijan narsistiset piirteet tai mitkään edellä mainituista tekijöistä eivät kuitenkaan olleet syy lopulliseen unhonalhoon ajamiseen. Kärkevät mielipiteet ja avoin kolmannen valtakunnan ihannointi eivät sodan jälkeen olleet enää sallittuja missään muodoissaan. Myös seinän korkuiset Hitler taulut, joissa valtakunnan kansleria kuvattiin muun muassa suomalaisessa rantamaisemassa, olivat muistutus jostain mistä haluttiin eroon. Ei mennytkään kauaa, kun entistä taidemaailmaan ja kulttuuripiirien kuuluisuutta haudattiin vähin äänin. Jäljelle jäänyt omaisuus taidekokoelmineen ja kirjastoineen oli testamentattu Suomen kuvataidejärjestöjen liitolle, joka toimii eri taitelijaseurojen keskusjärjestönä. Sodan jälkeen puhalsi sielläkin uudet tuulet ja Hitleriä hurranneen muinaisjäänteen aikaansaannokset päätettiin yhdessä tuumin neutraloida vallalla olevien voimien toimesta. Näin myös tehtiin. Kodeissa ja kokoelmissa olleet taulut nosteltiin vähin äänin seinältä ja haudattiin kellarien kätköihin. Teosten arvon ja arvostuksen alasajo oli totaalinen. 

Vasta tällä vuosituhannella on uskallettu varovasti nostaa esiin maalausten taiteellinen ja kulttuurinen merkitys suomalaisessa kuvataiteessa. Mutta vuosikymmeniä jatkunut mustamaalaaminen ja epäkohtien esiintuominen on onnistunut langettamaan teosten ja tekijän ylle sellaisen varjon, ettei sitä poista kirkkainkaan päivänpaiste. 

Välillä näitä kadotettuja ja hävitettyjä teoksia on silti putkahdellut esiin varastonperiltä ja vinttikomeroista aina myyntiinkin asti. Toivottavasti perikunnat katsovat tarkkaan kaikki taulut ennen roskalavalle heittämistä, jotta nämä viimeiset säilyneet teokset saadaan pelastettua. 

Kalervo Palsankaan taidetta ei hänen eläessään arvostettu, vaikka sittemmin perverssin puoleiset maalaukset ovat saaneet salonkikelpoisuuden. Ehkä olisi jo aika uskaltaa katsoa myös Sigurd Wettenhovi-Aspan taidetta ilman poliittisia sävylaseja.

Olisi myös hauska tietää miten tämä kirja exlibriksineen on päätynyt hyllyyni. Joku lie sen joskus lainannut Wettenhovi-Aspan kirjastosta muistamatta palauttaa. Tai sitten taloa purkanut kaivinkoneen kuljettaja on poiminut sen talteen ennen lopullista hävitystä. Vastausta tämän exlibriksellä merkityn kirjan säilymiseen kukaan tuskin enää tietää.  

Sen verran hyvin on menneisyys tältä osin onnistuttu pyyhkimään pois, ettei exlibris harrastajien tiedossakaan ole ainoatakaan säilynyttä Sigurd Wettenhovi-Aspan exlibristä. Joten pieni pala kadonnutta historiaa tämäkin. Vai voisiko kyseessä olla jonkun toisen saman nimisen exlibris, sillä sukunimeen ei ole kirjoitettu lainkaan tuota Aspa-liitettä? Niinkin voi olla. En tiedä.

Tässä päivänä eräänä saapui uusimman kirjallisen tuotokseni koevedokset. Teos kantaa nimeä Kuilu. Kirja on Hauho-Tuulos-Lammi -trilogian toinen osa, joka toimii myös täysin erillisenä kirjana. Edellinen osa Kiramo sijoittui pitkälti Tuuloksen maisemiin ja tällä kertaa seikkailuiden kiintopisteenä on naapuripitäjä Hauho. 

Kirjoitusprosessi olikin tällä kertaa pidempi, hieman yli vuoden mittainen nakutus. Normaalisti tällaisen tekemiseen kuluu muutamia viikkoja. Ensimmäinen kirjasimen jälki valkoista avaruutta vasten löysi paikkansa jo edellisvuoden maaliskuussa, tarkemmin sanottuna 24. pvä. 

Melkein heti aloittamisen jälkeen ajauduimme asuntokaupoille, minkä johdosta luomistyöhön tuli ensimmäinen paussi muuton ja muiden kiireiden vallatessa vapaa-ajan. Kolmen huoneen pintaremontit ja keittiön päivittäminen takaisin 70-luvulle veivät vielä oman tovinsa. 

Jossain kohtaa päivien taas lyhentyessä jäi aikaa muuhunkin ja palasin tarinan pariin. Kirjoitusmatka jatkuikin lennokkaasti siitä mihin olin keväällä jäänyt. Hienoisia vaikeuksia toki tuotti alkupään liuskojen rytmin ja tunnelman tavoittaminen, olihan kevät jo vaihtunut syksyyn ja eletty kesäkin antanut omia sävyjään niiden väliin jäävään notkelmaan.

Nopeana kirjoittajana olin kuitenkin pian loppusuoralla tarinan löytäessä yhä humoristisempia piirteitä. Vaan nauru loppui lyhyeen. Vaikka taloudesta löytyy useampikin kannettava tietokone, on se jota käytän harrastukseeni jo useamman tovin vanha laite. Siinä on erityisetuna muihin verrattuna taustavalaistut näppäimet, jotka ovat ne olennaisin seikka myöhäisiltaisia ja öisiä kirjoitteluja ajatellen. Akku pirulainen on vain päässyt niin huonoksi, ettei kestä juuri tuntia pidempään, minkä jälkeen kone sammuu ilman eri varoituksia, ellei ole liitettynä valtakunnan verkkoon. 

Tapanani on kirjoitella iltaisin nukkumaan mennessäni myöhään yöhön. Eräänä iltana kävikin niin, että akku pääsi loppumaan kesken tallentamattoman kirjoitustyön. En kuitenkaan tehnyt asiasta suurta murhetta, vaan ajattelin jatkavani ensi kerralla siitä mihin jäin.

Alkaessani jälleen toimeen seuraavana iltana en saanut tiedostoa auki. 

Aikani atk-ongelmien kanssa ährättyäni aloin huudella apua, jota sainkin runsaasti ja avokätisesti ystäviltä, tutuilta ja kylänmiehiltä. Oli ilo huomata maailmasta löytyvän näinäkin aikoina pyyteetöntä hyvyyttä. Tiedostoa ei kuitenkaan saanut parhaatkaan it-velhot palautettua hyvistä yrityksistä huolimatta - se oli tuhoutunut. Open officessa on kuulemma madon mentävä reikä, jos tiedosto on avoinna ja tallentamatta koneen yllättävän sulkeutumisen aikaan.

Oma tietotekninen osaamiseni on jäänyt Commodore 64 tietokoneen ja Giana sistersin aikoihin. Tosin täytyy sanoa, etten ollut koskaan kovin etevä edes noihin commodoreaikoihin, vaikka sain sentään pelit ladattua kaseteilta ja levykkeiltä. Nykyisen tietotekniikan rattailta olen pudonnut kuin mätä omena Aatamin kädestä ja aivan vapaasta tahdostani. Maailmassa riittää loputtomasti ihmeteltävää myös ilman, että sitä katsoo älylaitteiden lävitse.

Osittain näitä teknisiä asioita kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden vuoksi koko projekti oli siis kaatua. Jossain vaiheessa jo syyttelin käsikirjoituksen sivuille kysymättä raahaamiani vainajia Mao Tse-Tungista Idi Aminiin, mutta turhaan. Vika löytyi kuitenkin peilin edessä seisojasta. Loppuhuipennuksen tämä surkeanpuoleinen tietokonetunarointi sai hetki sitten, kun avasin koevedokset sisältävän lähetyksen. Kirjan kansikuva, joka näytti vielä taitto-ohjelman syövereissä oikein hyvältä, oli painettuna kovin toisen näköinen. Vaikka painotalon kuvalaatua tarkkaileva keinoäly varoittelikin kuvanlaadun ja muiden olennaisten painoteknisten asioiden riittämättömyydestä, en ottanut sitä vakavasti. Lopputulos on kuitenkin, no, aika lävitseammutun vaalea. Paino-ohjelman automaattinen kuvanparannus on ilmeisesti yrittänyt tehdä parhaansa taiteellisen kansikuvan kanssa, ymmärtämättä sen olevan taideteos. Lopputulos onkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Mutta tosiaan, vaikka tämä liene viimeisimpiä vastoinkäymisiä tämän projektin parissa, ei se ollut ensimmäinen. Kesken parhaan kirjoitusvaiheen koko alkuperäinen tiedosto siis tuhoutui. Olin onneksi lähettänyt kirjasta varmuuskopion sähköpostiini reilua viikkoa ennen haveria, joten koko tarina ei ollut vielä menetetty. Tosin omasta mielestäni parhaat osiot olivat kadonneet ja olikin yllättävän tai lähes mahdottoman vaikeaa kirjoittaa uudelleen jo kertaalleen kirjoitettuja asioita. Hetken asiaa märehdittyäni jätin leikin sikseen ja siirryin muiden aiheiden pariin. Työn alla on aina muutamia toisistaan riippumattomia tekstejä, isompia ja pienempiä, seikkailuista ja maailmojen maalailuista satuannaisiin tilaustöihin ja  kirjallisiin avusteluihin.

Kuluvan vuoden pääsiäisen aikaan jouduin ensi kertaa vuosiin muutamaksi päiväksi sairaslomalle koronaviruksen kourissa. Kohtalaisen kovista oireista ja sekavista tiloista huolimatta, tai juuri niistä johtuen, palasin sähköpostin periltä löytyneen jo kertaalleen tuhoutuneen kirjaprojektin pariin saattaen sen viimein loppuun.

Homma olikin nopeasti paketissa saatuani kerrankin hetkisen aikaa intensiiviseen työskentelyyn ilman muita pakollisempia töitä ja alati kaikkialla vaanivia keskeytyksiä. Loppuosasta tulikin ehdottomasti teoksen parasta antia, mikä taas johti siihen, ettei kokonaisuus ollut enää ihan tasapainossa. No, eipä tarinakaan ole aivan tasapainoinen, ainakaan jos kuvittelee kaiken menevän aina niin kuin asiat yleensä menevät.

Kirja jakaantuikin, ainakin omien tuntemuksieni mukaan, kolmeen osaan: alkuun, keski-vaiheeseen ja loppuun, johtuen siitä että se on kirjoitettu ajallisestikin kolmessa osassa. Alku onnistui tavallisen hyvin, keski-vaiheen kerronnan jäädessä heikoimmaksi lenkiksi alun ja onnistuneen lopun väliin. Lukija ei toivottavasti näitä vuodenaikavaihteluita huomaa niin helposti. 

Vaikka olenkin vain aloitteleva harrastelijakirjailija, en silti malta olla luomatta näitä itseäni viihdyttäviä mysteerioita ja outoja kohtaamisia kaikkien tavallisten ja käsittämättömien asioiden ja aiheiden kanssa. Jos esikoisharjoituksessani Kiramossa jutut lähtivät hetkittäin laukalle, niin tässä Kuilu nimeä kantavassa jatko-osassa painaa parasta raviaan kokonainen villintynyt hevoslauma. Vai miten mielestänne yhdistyy toisiinsa sulavasti kananmuna, karvalakki, Jeesus ja kyläbaari tai maapallon syntyvaiheet, Napoleon, silmälasit ja Inkakulttuurin kultakausi? Stalin, Macbeth ja Mobutu Sese Seko sentään sopivat jotenkin samojen viivojen sisään, ehkä?

Tiiviistettynä tarina kertoo mediahuomiota saaneesta kirjailija-toimittajasta, joka on tuttu myös television ajankohtais- ja paneeliohjelmista. Uudelleensyntymänsä jälkeen hänen tiensä vie Hauhon rauhaisaan maaseutumiljööseen, missä olisi tarkoitus saada kirjoitettua kolmas kirja. Epämääräiset elämäntavat ja moraalinen rappio ovat riuduttaneet alkoholin raastamaa tietäjää siinä määrin, ettei tekstiä synny alkuun sanankaan vertaa.

Satunnaiset vierailut seudulla asuvan suvunvanhimman luona antavat avaimia lukittuihin oviin ja vuosikymmenten taakse piilotettuihin aiheisiin. Kirjoittaminen vie kirjailijan mennessään yhä syvemmälle ajatusten, muistojen ja itse kirjoittamiensa rivien välisiin mysteerioihin, eikä olekaan enää selvää, mikä on totta ja mikä ei. Onko todellisuus samaa mielikuvitusta kuin kirjoitettu teksti? Vai onko kirjoitukset enemmän totta kuin mikään muu? Vaikkei kirjassa löydy vastauksia aivan kaikkiin etsittyihin asioihin, saa lukija sentään tietää mitä mieltä Jeesus on Koskenkorvasta ja avantouinnista. Tai miten Stalin kuoli oikeasti? Miksi Urho Kekkonen tulee paikalle kutsumatta?

Kuten edellä olevasta kuvauksesta voi päätellä, ei kyseessä ole mikään dekkariluonteinen seikkailu, vaan jotain aivan muuta. Rauhallisen puoleisesta alusta huolimatta tapahtumat kasvavat loppua kohti ihan kohtalaisiin mittasuhteisiin, näin hämäläiseen tapaan vaatimattomasti ilmaistuna.

Vaikka teoksessa ei ole mitään yhtä keskeistä probleemaa, jonka ympärille asiat kiertyisivät, kätkee se sisäänsä monisyistä historian ja filosofian tutkailua. Kaikkien mieleenhän tällainen tekstiksi puettu toimettomuus ei liene, vaikka itse tekijänä olen sellaisen suuri ystävä. Nykyajan kiireinen sykli on vääristänyt osaltaan filosofisten kysymysten ääreen pysähtymisen taidon. Itsehän toki seison aamusta iltaan näiden kaikkeutta kätkevien suonsilmäkkeiden äärellä, tuijotellen niiden värähtämättömiin nieluihin. Vaikkei pinnan tyyneydestä voi lukea vastauksia, saattaa niiden sisälleen kätkemiä ajattomuuksia kuitenkin aistia ja koota ajatuksiksi. 

Täytyy tunnustaa etten ole täysin tyytyväinen teokseen. Ainakin tarinan dynamiikassa ja jännitteiden luomisessa olisi ollut parantamisen varaa. Toisaalta siinä on kyllä hetkensä, eikä kokonaisajatus saati uniikki juoni ole aivan huonoja. Ehkä olisi pitänyt antaa hieman enemmän aikaa ja jäsentelyä tekstille, hioen sen rytmitystä ja aallonpohjia. Kirjan kaaren kestävästä dramatiikasta ja dialogien onnistumisesta en viitsi edes alkaa tässä mainitsemaan, sillä niissäkin on vielä kosolti opeteltavaa. Toisaalta dialogeissa käytetty minimaalinen ilmaisu on itselleni ominainen sanailumitta, vaikka muuten kirjoittelenkin laveasti ja pitkään, kuten monet tuttavani tietävät. Vanha viisaus sanookin: lyhyestä virsi kaunis, mutta sanojen laineille maalailukin on oma tarinalle syvyyttä antava taiteenlajinsa.

Kuilu kirjaa ei lukijan pidä ottaa kuitenkaan liian vakavasti. Kaikki on pohjustusta vielä tulossa oleville mestariteoksille, joita alan työstämään sitten kun elämäntilanteet ja kirjoittaja ovat niihin kypsiä. Toki myös ulkopuolista apua tarvittaisiin käsikirjoituksen lukemisesta, korjaus- ja kehitysideoihin, sekä tietotekniisiin avuihin. 

Ennen kaikkea onnistunut tekeminen vaatisi yhtäjaksoista aikaa ja paneutumista. Ilta- ja yöpuhteina työpäivien välillä kirjoitetut liuskat eivät aina ole tasalaatuisia saati pysy koossa parhaalla mahdollisella tavalla. Hauskaa ja viihdyttävää tällainen tekeminen kuitenkin on. Vaikka en olekaan mikään varsinainen hupiukko, on tarina kirjoitettu kepeään ja hetkittäin sarkastiseenkin sävyyn. Lukijalta velvoitetaan kuitenkin kohtalaista yleissivistystä ja hyvää historian tuntemusta, sillä muuten asiat, ihmiset ja tapahtumat saattavat marssia ohitse sivuilleen katsomatta. Rivien väleihin on ujutettu loputon määrä vertauskuvallisuutta, sekä suoria ja epäsuoria lainauksia monista klassisista teoksista. Matkan varrelle on jätetty myös kosolti vihjeitä, joiden avulla osaava lukija saattaa saada sivuille kätketyt arvoitukset ratkottua.

Autiotalon uumeniin astellessa on vaikea olla miettimättä, mitä kaikkea sen seinät ovat nähneet vuosikymmenten aikana. Millaisia ihmisiä siellä on asunut ja minkälainen on heidän tarinansa. 
Entä jos löytäisit kirjoituspöydän laatikosta käsikirjoituksen, jossa olisi kerrottu koko tarina?

Jäljelle jääneet tavarat antavat usein hyviä vihjeitä näiden arvoitusten ratkomiseen. Joskus tuntuukin kuin saisi käsiinsä kiikarit, joilla voi katsella taakse jääneisiin vuosikymmeniin, menneisiin päiviin ja hetkiin, joita ajan tauoton eteneminen koittaa peittää kadotuksen hämärään parhaansa mukaan. Satasivuinen selostus ihmisistä ja heidän elämistään toki avaisi menneisyyttä enemmän, kuin minkään valtakunnan kiikarit tai kaleidoskoopit.

Kun oikein tarkkaan kuuntelee, saattaa hiljaisuudessa myös kuulla jotain. Vaimeita viestejä menneiltä ajoilta tai sitten vain uteliaan naapurin askeleet, joka on tullut ottamaan selvää kameran kanssa liikkuvasta epäillyttävästä kulkijasta.

Vuodesta toiseen jatkunut varjojen tanssi maalaa omat merkkinsä seiniin ultraviolettisäteilyn voimalla. 

Ensimmäiset autiotaloretkeni tein jo varhaisteini-iässä. Lähistöllä sijainneet kummitustalot antoivat kelpo puitteet hurjille seikkailuille. Eräässäkin suuressa talossa oli tavarat laatikkoihin pakattuina keskellä olohuonetta, kuin odottamassa muuttomiehiä joita ei koskaan tullutkaan. Toisessa pienemmässä töllissä taas oli kaikki paikallaan ja jopa vuosikymmenten takaiset ruoatkin vielä osin jäljellä, sen mitä hiiriltä ja muilta kyläilijöiltä oli syömättä jäänyt. Tunnelma oli lievästi sanottuna aavemainen. Tuntui kuin edesmennyt asukas olisi katsellut meitä jostakin. Talo pihapiireineen olisi kelvannut sellaisenaan kauhuelokuvan puitteiksi.

Sittemmin erilaisia loukkoja on tullut koluttua satamäärin, tosin nykyään aina vain harvemmin, muiden pakollisempien aktiviteettien viedessä käytettävissä olevan ajan. 

Mutta silloin tällöin nousee vastustamaton innostus raottaa menneisyyden verhoa sopivan kohteen osuessa kohdalle. 

Onneksi menneisyyden tutkimista ja tonkimista voi tehdä muillakin tavoin, kuin lahoja lattioita astellen. Vanhojen lehtien, kirjojen ja valokuvien kautta pääsee sukeltelemaan historian hämärään ja sen synkimpiin syövereihin turvallisesti ja mukavasti ihan kotoa käsin.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut laajempien massojen tai valtiotason kokonaisuuksien historianliikkeistä, vaan pikemminkin yksilökokemuksista noiden yhteiskunnallisten maininkien aallonharjoilla ja -pohjilla. Yksittäisten ihmisten ottamat valokuvat ja muistelmat antavatkin oivallisen perspektiivin tavallisen arjen ja maailman mullistuksien tutkailuun. Usein ne antavat myös totuudenmukaisemman kuvan tapahtumista kuin virallinen valtiotason historiankirjoitus, joka saattaa siloitella pienemmät kuprut ja tuntemukset isolla jyrällään tai muokata historiaa mieleisekseen, kokonaisuutta ja kulloistakin agendaa paremmin palvelevaksi.

Historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan yhä niin monesta näkökulmasta ja moninaisin intressein, että usein siitä on hankalaa muodostaa totuudenmukaista käsitystä. Jokainen ylöskirjaaja antaa asioihin aina myös omaa tulkintaansa. Siksi kannattaa sisäistää asioita monelta kantilta ja monenlaisten kokemuksien kautta. Siltikin totuutta voi olla vaikea löytää. Näinä aikoina puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta myöskään historianlukutaitoa ei sovi unohtaa. Kannattaakin astua aina välillä pois omasta kuplasta ja katsastella itseään sekä ympärillä tapahtuvia asioita pienen etäisyyden päästä, kuin ulkopuolisen tutkijan silmin. 

Vapaassa maassa voi rakentaa ja pönkittää juuri sellaisia mielepiteitä kuin itse haluaa ja kerätä ympärilleen samanmielisiä tovereita. Tällöin kuitenkin muut näkökulmat perusteluineen jäävät usein huomioimatta, joko tietoisesti tai epähuomiossa. Tapahtuu piiriytymistä, joka on omiaan lisäämään vastakkainasettelua ja yhden totuuden esittämistä. Poikkeuksetta asioilla on kuitenkin monta puolta ja moniulotteiset syy-seuraussuhteet. Juuri mikään ei ole mustaa ja valkoista. Kannattaa siis pitää mieli avoimena tällä elämänmatkalla ja haudutella menneitä ja tulevia omaan rauhalliseen tahtiin. Jo sanassakin sanotaan, että autuaita ovat maltilliset. Tämä modernisoitu vertaus on aivan uusimmasta vielä julkaisemattomasta raamatuntekstin päivityksestä. Raamattuhan on siitä hassu kirja, että sen kieltä ylläpidetään jatkuvasti, etteivät sanat ja sanamuodot pääsisi vanhenemaan lukijan ymmärtämättömiin, niin kuin vaikka Kalevalalle on osin käynyt, vaikkei se ole kuin puolentoista vuosisadan ikäinen. Melkoisen muutoksen Biblia on kokenutkin viimeisen sadan vuoden aikana. Vertailkaapa joskus joutessanne 1800-luvun lopun ja tämän päivän Raamatun lausemuodostelmia.

Sotilaspassikin on muuttanut muotoaan vuosikymmenten aikana, niin sisällöllisesti kuin ulkoisestikin. Nykyinen muoviläpyskä ei ole puoliksikaan niin arvoituksellinen, kuin isoisän aikaan. Vanhoissa esineissä historia tulee konkreettiseksi ja käsin kosketeltavaksi. Ehkä juuri siinä on niiden viehätys. Tässäkin linnun kakkimassa sotilaspassissa on lupaus seikkailusta. 

Oma historiaan sukelteluni alkoi jo lapsena, kuultujen tarinoiden, sarjakuvien ja Indiana Jones tv-sarjan ja elokuvien myötä. Sittemmin menneisyydessä seikkailun ei voi sanoa ainakaan vähentyneen. Matkalta on kertynyt jos jonkinlaista mielenkiintoista, muun muassa kirjeitä, kenttäpostia, valokuvia,  täydet sarjat Villi-länsi ja Viidakko sarjakuvia, paria numeroa vaille kaikki Pekka Lipposet, kirjahyllyllinen kotimaista 40-luvun seikkailu- ja jännityskirjallisuutta, vanhoja valokuvia ja valokuva-albumeita ynnä muuta menneiden maailmanaikojen ulottuvuutta.

Tosin olen sikäli kummallinen keräilijä, että pistän aina tasaisin väliajoin kokoelmani kiertoon. Aikani tiettyjä artikkeleita pyöriteltyäni ja sisäistettyäni niistä haluamani tiedot ja tunnelmat, voin mielihyvin laittaa kuvat ja kirjat seuraavan ihmeteläviksi. Tällaisessa toimintamallissa on myös se hyvä puoli, etteivät aivan kaikki paikat ole pullollaan romua ja rompetta.

Erityisen viehtynyt olen vanhoihin valokuviin. Niitä onkin kulkenut kauttani vuosien aikana säkkikaupalla. Hienoimmat ja merkityksellisimmät olen säästänyt, mutta suurin osa saa jatkaa kulkuaan. Valokuvissa on outoa taikaa. Niiden tuhansiin tarinoihin sisältyy kokonaisia ihmiselämiä eri vaiheineen. Viime vuosisadalla tapahtunut valtava kehitys kaikessa mahdollisessa ja harppaus savupirtin metsäläisistä moderniin länsimaiseen kulttuuriin ja tietokoneaikaan on hämmästyttävä. Valokuvissa sekin kehityskaari näkyy outona lineaarisena jatkumona. Saapa nähdä mitä kaikkea vielä on edessäpäin ja kuten sanottu, vain muutos on pysyvää.

Tietyt ihmiseloon kuuluvat perusasiat tietysti säilyvät ennallaan läpi aikojen ja muutosten.

Vanhojen valokuvien taika on monen asian summa. Valotus, mustavalkoinen värimaailma ja sen luomat kontrastit laulavat digikuvat suohon mennen tullen. Syvin ja sielullisin olemus on tietysti se kauan sitten kadonnut hetki, joka kuvaan on ikuistettu.

Joskus tuntuu, että digikuvat ovat saaneet aikaan inflaation tunkeutuessaan joka tuutista jatkuvana pysähtymättömänä virtana. Toki toiminnan määrittää aina tarve, jokin liikkeelle paneva voima. Ehkä itsensä korostaminen on irrottamaton osa länsimaista yksilökeskeistä kilpailukulttuuria. Sosiaalisen median seinät täyttyvät selfieistä ja kertovat omaa kieltään ihmisen itsekorostuksen tarpeesta tänä näkyvyyden ja itsensänostamisen aikakautena. Vaikka toisaalta, nekin kertovat sitä samaa ajatonta tarinaa kuin edeltäjänsäkin. 

Oma tarinansa olisi tälläkin kuvalla, josta joku on repinyt pahemman puoliskon pois. 

Mikä suurenmoinen valo! Kuva muistuttaa taideteosta varjomuodostelmineen ja valkoisine essuineen. Minimalistiset lavasteet ovat kuin aseteltuja, vaikka lienevät löytäneet paikoilleen ilman sen suurempaa taiteellista suunnittelua.

Sytytetäänpä taas taikalamppu ja tutkitaan tarkemmin, mitä kaikkea menneisyyden hämärästä eteemme putkahtaa.

Kirjeitä ja kuvia, muistoja matkan varrelta. Iloa, eloa ja traagisia kohtaloita.

Valokuvat ovat kuin johtonkoja jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Jokainen kuva on tarina, tai ainakin osa sitä. Väliin jäävät aukot voi punoa umpeen omalla mielikuvituksellaan.

Mitäköhän tämän kuvan ottaja on miettinyt rautapedon rymistellessä kohti?

Pitkän matkan nämäkin kohta kahdeksan vuosikymmenen ikäiset kuvat ovat kulkeneet. Paikka- ja aikamerkintöjen mukaan ollaan Ukrainan aromaisemissa ajanlaskun vuonna 1942.

Ihminen pystyy luomaan tarinoita ja kokonaisia maailmoja ajatuksensa voimalla. Vanhoja kuvia katsellessa se tapahtuu joskus kuin itsestään. Osittain tällaisista lähtökohdista muotoutui myös kirjallinen harjoitukseni numero kaksi. Tarina on eräänlainen fiktiivinen muistelmateos nuoruudesta, valinnoista ja valitsematta jättämisistä. Keskiössä on valtiollisten ja poliittisten yhteentörmäyksien aiheuttama konflikti, jonka osaksi kertoja päätyy. Tapahtumia seurataan yksilön silmin tavallisen ihmisen tasolta. Sekaan toki mahtuu myös seikkailuita, kansallistunnon tutkailua ja monenkirjavia ihmissuhteita. Ohittamatta ei myöskään jää sodanjälkeinen päihdekulttuuri ja yli sukupolvien heijastuvat sotatraumat. Aihe ehkä oli hieman haastava tällaiselle keittiöpsykologian alkeiskurssilta ehdot saaneelle harrastelijakirjoittajalle.

Kyseessä on oikeastaan vain yksi kovalevyllä lojuneista ja keskeneräisyytensä vuoksi ahdistavaksi käyneistä käsikirjoituksista, jonka viimeistelin tässä alkuvuoden talviaamuina. Kirja eroaa lähes kaikella tapaa vuotta aiemmin kirjoittelemastani ensimmäisestä harjoituksesta, Kiramosta. Valoon tarina on sidottu vahvasti todelliseen historiaan ajankohtiensa ja tapahtumiensa osalta. Kiramossa käyttämäni kevyesti humoristinen ote, joka sai enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta lukijasta riippuen, on jäänyt kokonaan pois vaihtuen draamallisempaan maalailuun. Nopea pulp-tyylinen kerronta mahdollisti useamman vuosikymmenen mahduttamisen sisältöön ilman, että lopputuloksena on Lekaharkon kokoinen hyllyntäyttäjä. Silti en voi sanoa olevani lopputulokseen kovinkaan tyytyväinen. Toisaalta tarkoitus olikin vain harjoitella kirjan tekoa eri vaiheineen ja saada tulppana ollut teksti siirrettyä valmiit osioon. Taitto onnistui paremmin kuin edellisellä kerralla, samoin kappalejaon ja lukujen rytmitys. Nyt löysin taitto-ohjelmasta jopa oikean toiminnon rivinvaihtoon. Jos totta puhutaan, niin ensimmäisessä kirjakokeilussa en kiinnittänyt tällaisiin käytännön seikkoihin minkäänlaista huomiota, vaan annoin seikkailun viedä. 

Jos tätä kirjoitteluharrastusta tulee vielä jatkettua, aion pysytellä tästedes omilla omalaatuisilla poluillani. Perinteinen 'päätalokerronta' ja todellisiin tapahtumiin nojaavat tapahtumat eivät taida olla se omin laji vilkkaalla mielikuvituksella varustetulle kynäseikkailijalle. Enemmänkin kaikenlaisen sanallisella ilottelulla höystetyn seikkailun ja huuhaan kirjoittaminen tuntuu luontevammalta. Hautomossa olisi jo yksi melko mehevä ja osin kirjoitettukin aihio, jossa liikutaan 1930-luvun lopun Helsingissä. Mukana on tavallisten ja epätavallisten tallaajien lisäksi tuttuja historian suurmiehiä aina vanhaa Väinämöistä myöten. Tarinassa tavataan myös ulkoavaruudellisia olemuksia ja saadaan vastauksia muun muassa maailmankaikkeuden syntyhistoriaan ja elämän tarkoitukseen. Teksti kantaa työnimenään Sielutieteitä ja salaoppeja - Suurkirkon mysteerio. Eri asia on eteneekö tarina koskaan maaliin asti, vai tuleeko tilalle jotain uusia mielenkiintoisempia aiheita. Itse asiassa olen jo alkanut työstää seuraavaa teosta, joka voisi kantaa nimeä Kirja ei mistään - ja kaikesta.  Korona-ajan ankeuteen sijoittuva tarina voisi olla omaa aikaansa sekä maailmaanhistoriaa ja -tulevaisuutta maalaileva filosofishumoristinen teos, tarpeettomalla nippelitiedolla ja erikoiskiinnostuksen kohteiden tutkimisella höystettynä. No olipas selkeää. Ehkä on parempi jatkaa valokuvien tutkimista, sillä posti toi juuri pari kiloa lisää katseltavaa.

Tuosta Valoon kirjasta vielä sen verran, etten ottanut siitä kuin koevedokset, eikä sitä ole näillä näkymin tulossa laajempaan jakeluun, koska tällaisia kirjoja on tehty jo miljoonittain. Jäädään siis odottelemaan seuraavia seikkailuja.