On aika palata ajattomuuden ääreen. Paitsi että tällä kertaa suoritamme henkisen patikointimme aivan vastakkaiseen suuntaan eli ajan äärelle, joka toki olennaisesti liittyy myös ajattomuuteen ollen sen eräänlainen täydentävä vastakohta tai tyhjiö, jota aika täyttää. Tai sitten tyhjiö, joka jää jäljelle ajan mentyä. Vaikeampi antaa mitään selväsanaista määritettä tai yhtä näkökulmaa tähänkään asiaan.

Aikaa kuvataan usein virraksi, joka juoksee kuin vesi vihaisesti virtaavassa koskessa tai matelee seesteisen hiljalleen virtaavan joen lailla. Toisinaan aika taas seisahtuu, mutta sellainen kestää yleensä vain pienen hetken ja tuollonkin on kyse psyykkeestä, joka tekee temppujaan ihmismielen kustannuksella. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan kaiken aikaa samaa tasaisen tappavaa vauhtia. Tappavaa, ihan kirjaimellisesti.

Jos puristaisimme maailmankaikkeuden ja vaikka vain maapallon olemassaolon ajanjakson metrin mittaiseksi janaksi, niin ihmiskunnan täällä tallustelema aika olisi vain tuhannnesosa millimetrejä. Siksi ei aina jaksa huolestua ihan pienistä, koska oma osuus kokonaisuudessa on vain aavikkotuulen kadoksiin puhaltaman pölyhiukkasen arvoinen. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan johonkin hahmottomaan tulevaisuuteen, muuttaen ehkä muotoaan tai kääntäen suuntaansa. Vai kulkeeko aika suoraan ja aina eteenpäin?  Todennäköisesti ei. Tosin näiden seikkojen mittaamiseen ei ihmisellä liene mahdollisuuksia vielä hetkeen, jos edes ikinä.
Ja miksi tarvitsisi ollakaan.

Toki yksilötasolla voisi jonkinlaisen testin suorittaa hurauttamalla lähimpään mustaan aukkoon ja toivoa, että tajunta jatkaisi olemassaoloaan materian hajotessa atomisumuksi kadotuksen mustilla huulilla. Silloin saattaisi selvitä se, onko aika ylitäyden tyhjyyden läpi johtavan madonreiän toisessa päässä eri ajassa kuin lähtiessä. Vaikeaa voisi tosin olla raportin teko tutkimusretken tuloksista.

Vakavasti otettuja arveluita asiasta on kuitenkin suoritettu useaan otteeseen. Eikö Einsteinin Abekin ollut sitä mitä mieltä, että jos liikkuisi tarpeeksi nopeasti, niin aika kulkisi taaksepäin.
Kun tästä ponkaisisi raketilla kohti äärettömyyksiä aikaa nopeammin, voisi katsella sukkulan ikkkunasta ihmiskunnan alkutölväyksiä.
Joidenkin tahojen mukaan näin käy ihan käytännössäkin. Astro- Cosmo- ym.nautiskelijat singahtavat sen verran lujaa kohti avaruuden äärettömyyttä, että ovat hetkellisesti jokusenkin sadaosasekunnin maan kamaraa tallaavia lajitovereitaan edellä ajan kahlitsemattomassa kulussa.

Paljonko ylläesitetystä edellekäymisestä on sitten hyötyä sukkulan henkilökunnalle jää kunkin arvuuttelijan oman harkinnan varaan.
Mutta oman harkinnan varaan sen sijaan ei jää Benjamin Libetin esittämä puolen sekunnin viive ihmisen aikareaktiossa. Eli kaikki mitä näemme ja koemme tapahtuu puolta sekuntia ennen kuin me sen  tiedostamme.
Tällä hetkellä kirjoittajan viive tosin tuntuu olevan noin puolen minuutin luokkaa, johtuen eilisistä hääjuhlista, jotka oman ajankuluntulkintani mukaan jatkuivat lähes seuraavaan päivään asti.

Siinä mielessä kyllä yhdyn puolen sekuninin miehen Libetin näkemyksiin, että pistän vielä paremmaksi toteamalla, että koko ihmisen kokema todellisuus on illuusiota, ainakin jossain määrin.

Ihmisen ei tarvitse kuin lyödä päänsä, lääkitä itseään väärin, kokea jotakin kestämätöntä, syödä sopimattomia sieniä tai ihan vaan juopotella muutaman päivän ajan, niin todellisuus alkaa hahmottua jo melko erilailla kuin suurin osa lajitovereista sen näkee ja kokee.
Luullakseni suurin osa profeetoista kautta aikojen on törmännnyt johonkin näistä tai vastaavista vaikuttajista ennen näkemisenlahjansa saamista. Seassa lie varmasti ollut myös jo syntymässään säikähtäneitä, jotka ovat uskoneet näkyihinsä ja yrittäneet saada muutkin uskomaan joskus siinä ehkä onnistuenkin. Näkijöiden joukossa on ollut (ja on) tietysti myös tietoisesti muiden hyväksikäytöllä ja hyväuskoisuudella itseään elättäneitä, unohtamatta kuitenkaan vanhoja kunnon satusetiä, huumorismielisiä eksistentialisteja, joiden värikkäitä näkemyksiä ei välttämättä kannata vähätellä ennen syvempiä mietiskelyjä.

Silti todellisuus on kuitenkin todellinen vaikka se olisi harhaa. Siis ainakin meille todellinen. Näkevät ja kokevathan eläimetkin tämän olemassa olevan maailmamme aivan erilailla kuin ihminen, joka täällä herrana vajavaisine aisteineen sompailee.
Kaikkien profetoijien ja harhannäkijöidenkin todellisuus sitoutuu samaan aikatodellisuuteen kaiken elävän kanssa, jättäen  kuitenkin yksilökohtaisen näkemisen- ja tulkinnanvapauden. Ihmisen kallonkätköistä löytyvä harmaa massa pystyy käsittelemään käsittämättömän määrän tietoa luoden ja hahmottaen tämänkin ympäröivän todellisuuden erilaisten sähkökemiallistien reaktioiden avulla. Tässä kohtaa joutuukin teorisoimaan, onko minä aina minä vai ainoastaan erilaisten kemiallisten vaikutusten ja reaktioiden sattumanvaraisesti ohjaama hiilestä ja vedestä koostuva robotti?

Tietoisuus on kuitenkin aina tietoisuus, niin kuin todellisuuskin on aina todellisuus. Hieman erilainen eri näkökulmista, mutta laajana kokonaisuutena totta. Niin kuin aikaikin: Kaikille sama. Ainakin kunnes toisin todistetaan.

Aikaahan ihmiset ovat mittailleet naurettavan vähän aikaa, vasta reilut satakunta vuotta. Tosin se ei juuri naurata, että nykyään länsimaissa ja toki suuressa osassa muutakin maailmaa kaikki toimet ja tekemiset pyörivät orjallisesti sovittujen aikamääreiden ympärillä yötä päivää. Aika on nielaissut ihmisen ja tekemisen omakseen. Tehokkuus, tuotanto, kasvu ja kiire, siinäpä tämän hetken tärkeimmät argumentit.

Aika on kuitenkin kaiken olemassaolon mahdollistava tekijä. Ainakin tämän tietämyksen valossa, joka tällä hetkellä vallitsee. Ja se vasta hauskaa onkin,  lueskella muutaman sadan vuoden takaisia tieteilijöiden, tutkijoiden ja filosofien varmana pitämiään näkemksiä.
Mutta niinkuin mekin nauramme heille, nauravat myös meidän jälkeemme tulevat meille, ellemme sitten ole onnistuneet huonoon suuntaan vivahtavalla toiminnallamme hävittämään olemassaoloamme tämän pallon kaikenantavilta kentiltä.

Paras kuitenkin olla liikoja miettimättä syntyjä syviä. Jo Ukko Väinämöinenkin matkusti pois jättäen lapsilleen vain hajanaiset tiedon rippeet kaikkeuden totuuksista. Tänne jääneiden kulloistenkin pallolla olijoiden ja olioiden päätehtävä olisi kuitenkin elää sovussa ja harmoniassa luonnon ja olemassaolonsa kanssa. Kaikkea ei tarvitse saada, kaikkea ei tarvitse tietää. Jokainen hetki voi olla pieni paratiisi, jos vain tahtoo niin.

Salvokset ovat kestäneet kauniina aikaa, vaikka rakennus on jo romahtanut ja puoliksi maatunut.

Maalta kaupunkiin ja pellot pakettiin. Täällä metsien keskellä ja lähes tiettömän taipaleen takana asusti muuan sodat käynyt pienviljelijä vaimoineen. Lapsia heille ei tiettävästi siunaantunut.

Navetat, saunat ja pihavarastot alkavat jo kadota maan nieluun.

Paljon yksityiskohtia vielä löytyy eletystä elämästä, kun vain malttaa katsella ja laskeutua pinnan alle.

Hirsiseinät ovat kauniita kadotuksen partaallakin. Maasta olet puuksi tullut ja puusta jälleen maaksi tuleva.

Ovet kumartelevat kuin paremman ravintolan hovimestarit.

Lukkokin rapistunut, mutta lenkki kestää aikaa vielä toiset sata vuotta.

Peltikatto voi pelastaa päivän tai ainakin rakennuksen.

Sitä aikaa kun puimakoneet vielä naksuttivat. Nykyinen polttoöljyllä ruokittava peto on kuin tieteiselokuvasta näihin vanhoihin puimareihin verrattuna.

Rakennuksia on pyntätty vieretysten ja kun askeleet ovat tontilta vaienneet on metsäkin ottanut omansa takaisin.

Padat ja kattilat, reet ja rattaat. Kaikki lojuvat kuin ei koskaan olisi mitään järjestystä ollutkaan.

Viherharmaa maailma ei ole hassumpi. Tällaisissa ympäristöissä samoillessa tuntuu toisinaan kuin itsekin katoaisi johonkin mitä ei oikeasti ole olemassa.

Isännän erikoinen osa 1.

Ennen oli yhtä monenlaista ikkunaa kuin tekijääkin. Täytyisi joskus tehdä kollaasi näistä erikoisemmista ikkunoista, joita matkalla on vastaan tullut.

Kaunis väri. Tälläisesta sekasorrosta voi löytää todellista harmoniaa, jos vain osaa katsoa.

Mitkä lienee olleet mietteet sillä, joka tämän kirkkoreen on viimeisen kerran suojaan nostanut. Surulliset luultavasti, sillä sellainen sanaton tunnelma tästä huokuu vieläkin.

Usein aivan hirvittää katsella uusia omakotitaloalueita, joissa pellolle on vieri viereen istutettu samanlaisia taloja. Sielutonta, olisi se sana, jolla nykyarkkitehtuuria voisi yhdellä sanalla kuvailla.

Ennen kaikki oli kauniimpaa vai oliko?

Tänään retkikuntammme matkustaa pieneen melko syrjäiseen kylään, jonka historiaan liittyy vahvasti teollisuuden ensimmäiset askeleet. Aikoinaan tässä myllyn ja sahan ympärille rakentuneessa taajamassa asui vakituisesti satoja ihmisiä ja kauppojakin löytyi kokonaista kolme kappaletta. Nykyään teollisuustoiminnan lakattua ja työpaikkojen kadottua asuu seudulla enää kourallinen ihmisiä. Kesäaikaan asukasluku tosin kymmenkertaistuu ja kyläkeskuksessa sahan rauniohin rakennetussa kahvilassa käy suorastaan kuhina, kun luonnonkauniiden maisemien houkuttelemat matkailijat tutustuvat seutuun.

Tämän piipun juurella olen katsellut taivaita jo luultavasti ennen ensimmäisiä muistikuviani ja sen jälkeen lukemattomia kertoja. Paikka liittyy läheisesti sukuni historiaan, sillä esi-isäni toimivat täällä mylläreinä kolmesataa vuotta ja sitä ennenkin on näillä sijoin ollut myllytoimintaa aina pakanuuden ajoista saakka.

Pikkupoikana tuli tutustuttua hylätyn sahan salaperäisiin loukkoihin siihen asti, kunnes se vuosisadan lopussa kunnostettiin näyttelytilaksi ja kesäkahvilaksi. Ehkä juuri näiltä tutkimusmatkoilta kumpuaa se loputon kiinnostus autioituneisiin paikkoihin ja rakennnuksiin.

Myllytoiminta näillä seuduin loppui lopullisesti viisikymmentäluvun lopulla ja kylän keskellä sijainnut saha ajettiin alas reilut parikymmentä vuotta myöhemmin. Mylläröintiin liittyvät rakennnukset ja rakennelmat päätyivät kotiseututyöhön erikoistuneen seuran haltuun, joka kunnosti ja entisöi huonolla huolenpidolla olleen myllymiljöön asumuksineen. Saharakennukset sen sijaan jäivät suuryhtiön omistuksessa lähinnä heitteille ja purettavaksi.

Vaikka sahan jäämistöt on pääosin siistitty, löytyy lähiympäristöstä loputon määrä isompia ja pienempiä yksityiskohtia alueen menneisyydestä.

Täältä löytäisi se mäkisiä järviä etsinyt vesihiihtäjä etsimänsä. Edesmennyttä taajamaa ja teollisuuslauetta halkoo vihaisena virtaava koski, jonka vesimassat ovat koituneet useankin uskaliaan kohtaloksi. Myös kalavesinä seutu on saanut kuuluisuutta ja ovatpa tästä laskusta lohia nostelleet muun muassa Erkki Tuomiojan isoisä Sulo Wuolijoki ja runoilijoiden kruunaamaton kuningas Eino Leino.

Nykyään myllykosken rakennuksista pidetään hyvää huolta ja ne ovatkin säilyneet hienoina muistoina menneestä elämästä.

Ilman aktiivista huolenpitoa ei enää olisi ikkunoita mistä kurkistella. Miljöö rakennuksineen kertoo omaa tarinaansa matkasta, muutoksesta ja päämäärättömydestä. Nykyisistä teollisuuskomplekseista ei jää jälkipolville juuri ihmeteltävää, sillä useimmmiten ne saavat purkupallosta melko pian toiminnan lakattua, eikä moderni rakennustekniikka mahdollista umpitiiviiden betonikolossien kylmillään säilyttämistä.

Eikä tällaista elettyä historiaa pääse syntymäänkään tänä hektisenä aikana, kun yksikään yritys tuskin toimii satoja vuosia niillä sijoillaan,vaan laajentaa ja globalisoi toimintaansa kasvupaineiden alla, kunnes tekee taidokkaasti kannattavan konkurssin tai fuusioituu isompaan yritykseen, joka ajaa sen hetken päästä alas.

Yhtä kaikki, nopea tuotto tuntuu olevan tämän päivän punainen lanka, nykyään kun kaikki on saatava heti. Vaan eipä sen puoleen, kyllähän tässä alkaa kiire tulla leveästä elämästä nauttimaan haluavilla, sillä tämän hetkisten laskelmien mukaan kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä tämänkaltainen hyvinvointielämänmuoto on maapallolla mennyttä. Arviolta kaksi kolmasosaa tunnetuista eläinlajeista tulee kuolemaan sukupuuttoon ilmastonmuutoksen seurauksena ja se on vain sivuoire katastrofin muiden mukanaan tuomien muutosten rinnalla. Ympäristöongelmien lisäksi väestön liikakasvun johdosta tulee vähistäkin jäljelle jäävistä resursseista veriset sodat eli saapa nähdä onko ihmiskunta vuosisadan lopulla jo kadonnut Telluksen pinnalta. 

Heh, tämä kuva sopiikin hyvin yllekirjoitetun tekstin ajatusviitteeseen, mutta myös alempiin kuviin se on oiva ohjesääntö. Entisellä teollisuusalueella liikkuessa kannattaa aina katsella mihin astelee, vaikka paikat olisikin jo siistitty. Lattioissa saatta olla salakavalia aukkoja ja kannattaa muistaa että romahtaneissa rakenteissa eivät rakennusteknisten lujuuksien fysikaaliset lait enää päde. Myös ulkosalla ja jo purettujen rakennusten perustuksissa saattaa olla vaanimassa jos jonkinlaisia onkaloita ja huonokantisia kaivoja.

Näillä rannoilla on elelty jo vuosituhannet. Luonnonkauniit maisemat antavat rauhallisen ja ajattoman tunnelman. Täällä on hyvä olla ja hiljentyä. Useat jo edesmenneet taiteilijatkin ovat ammentaneet täältä inspiraatiota teoksiinsa, muun muassa kuvataitelijat Yrjö Yrjölä, Aimo Kanerva ja Mikko Oinonen. Myös sota-aiheisista runoistaan sekä taitavasta riimien ja rytmiikan käytöstään tunnettu runoilija Yrjö Jylhä asui täällä kokonaisen kesän 1930-luvulla.

Vaikka suurin osa sahateollisuuden rakennuksista on purettu, näkyy maastossa paljon merkkejä toiminnan ajoilta.

Paljon löytyy myös pinnan alta. Kadonneiden rakennustn kivijalat ovat kolmekymmentävuotiaan metsän ja aluskasvillisuuden kätkemiä. Myös lahden pohjukan pohjasta löytyy lukematon määrä tolppia ja paaluja sekä luultavasti yhtä paljon sinne kertyneitä uppotukkeja sahan kuudenkymmenen toimintavuoden ajalta. Muistelen pikkupoikana nähneeni pohjaan vajonneena myös jonkinlaisen tukkinippuja vetäneen hinaajan rungon, mutta enää vuosiin en siitä ole saanut näköhavaintoa. Lieko lahonnut kappaleiksi vai raijattu pois kalavesiä kaunistamasta. Tai sitten ajat ja paikat sekoittuvat iloisesti muistojen sekametsässä.

Nyt kun olemme turvallisesti ylittäneet parhaat päivänsä nähneen sillan tai pikemminkin siitä jäljellä olevat paalutukset, voimme havainnoida aluetta lintuperspektiivistä.

Tässä komeilee sahamiljöö toiminnan vuosinaan. Kaikki muut teollisuuteen liittyvät rakennukset on purettu paitsi kuvan keskellä oleva korkean savupiipun juurella sijaitseva tiilinen lämpökeskus. Tosin kuvassa ei edes näy kaikki kompleksin osiot, esimerkiksi alla jatkuva kuvamatka sijoittuu tämän otoksen yläreunassa olevan vesistön toiselle puolelle.

 Metsässä maatuu loputon määrä rauta, betoni ja puurakenteita.

Paljon muuttuu maisema kolmannesvuosisadassa.

 Mr. tynnyri ei armahda luontoa. Tosin tässä herrassa ei ollut kuin kuivunutta pikeä.

 Pääosin tyhjiä ovat muutkin metsikön asukkaat.

Pienesssä kotimaassamme myös ympäristöongelmat ovat pieniä. Toisin kuin esimerkiksi sadat vuodet riistetyllä ja raiskatulla Afrikan mantereella, joka on kokenut huomattavasti suuremmat tuhot öljy- ja kaivosyhtiöiden piittaamattomuudesta. Myös nouseva teollisuusmahti Kiina on onnistunut sahaamaan elämänpuun oksaa altaan melko rivakasti. Valvonnan puute ja korruptio antavat yritysjäteille käytännössä vapaat kädet ympäristön turmelemiseen jätteillään. Kun raha puhuu on kaikki muu toissijaista, ainakin toistaiseksi. Kuten jo aiemmin taisin mainita, on ihmiskunta näillä kellonlyömillä isojen kysymysten äärellä. Eli Hameltin sanoin ollako vai eikö olla? Sinänsä muuten erikoinen tuo legendaarinen lausahdus, ettei sitä tuossa muodossa ole koskaan suomennettu vaikka versioita ja suomentajia on aikojen saatossa ollut ties kuinka monta. Ollako vai ei olla, ollako vai eikö, ollako vai ei ja viimeisimpänä versiona parin vuoden takaa lyhyt ja ytimekäs: olla vai ei?

Tien varressa seisoo autiotalo juuri sellaisena kuin niihin erityisesti perehtymättömät ihmiset ne mielessään kuvittelevat. Karmivaa tunnelmaa ei ainakaan vähennä kummmituskotia ympäröivät lehdettömät puut.

Alla aukeaa manan maja, pimeyttä hohtavana ja houkuttelevasti kuiskaillen. Kurkistakoon ken uskaltaa.

Paholaisen pienoiskartanoon astutaan sisään pariovista, joita sammal ja hilseilevä maali koristavat kuin miljoonabudjetin Hollywood-filmissä.

Täytyy varoa ettei tipu lauta päähän kun näillä nurkilla hiippailee.

Rengonpeili.

Vaan eipä hullumat näkymät heijastu tästä pinnasta.

Tästä voi havainnollistaa itselleen että lasi on oikeasti nestemäiseksi luokiteltu aine, joka väreilee valuessaan kuin vedenpinta.

Tuoretta.

Raketti-Anttilasta tietysti.

Etelä-amerikkalainen hedelmäkori, näitä on tullut viime aikoina yllättävän usein vastaan autiotalojen pihavarastoja inventoidessa.

Karhulan kuljetuslaatikko, vaan missä ovat pelkistetyn kauniit, mutta nykyään kirpputoreilla ylihinnoitellut lasipurkit kansineen?

No, lasipurkkeja ainakin löytyy viereisestä pärekorista sanomalehtiin peiteltynä ja saattaapa olla seassa muutama ylläkirjoitetussa tekstissä kaipailtu Karhulakin.

No juuri tälläisia laatikoita on tullut nähtyä ainakin neljässä eri paikassa. Silloinen etelän herkkuja maahan tuonut tukkumyyjä lienee tehnyt hyvää tiliä myydessään erikoisuuksia tälle perunan ja pettuleivän ravitsemalle kansallle.

'Ei nautittavaksi', mutta varmasti hyvää tavaraa.

Puolikas pöytäviinapullo, joka väristä päätellen ei ole sitä itseään, vaan muistuttaa pikemminkin jaloviinan ja jäteöljyn sekoitusta. Vaikka viinimäen miehiä olenkin, en silti tohtinut ottaa tujausta tästä houkutuksesta.

Tässä talossa on muutakin vedetty kuin vinettoa. On limpparia, mehua ja jos jonkinmoista terveysyrttijuomaa joka nivelelle.

Jostain syystä huligaanit eivät ole löytäneet paikalle, vaikka ollaan todella vilkkaasti liikennöidyn tien ja suurehkon oppilaitoksen välittömässä läheisyydessä. Talon etualalla kasvava vanha lehtometsä antaa kesäisin peittävän suojan, mutta suuren osan vuotta talo on kuin hyllyllä sivulle vilkaisevien silmien edessä. Ehkä alati kasvava kiire on saanut kulkijat katsomaan vain ja ainoastaan eteenpäin heidän matkatessaan jo seuraavaan pisteeseensä.

Vahaa ja öljynsuodatinta, liekö talossa ollut Siiri-muorin lisäksi joku autoilija vai onko asuja itse omistanut yksityisen kulkupelin?

Jätteet johtavat sylttytehtaalle tai ainakin kauniille ja kultaiselle 80-luvulle. Kaikesta päätellen paikka on viimeisinä vuosinaan toiminut vapaa-ajan asuntona jonka käyttöaste on hiipunut tultaessa niihin aikoihin kun markkaa devalvoitiin.

Kambodzan kansanmurha on ylittänyt uutiskynnyksen, eikä suotta, onhan kyseessä yksi verisimmistä, mielettömimmistä ja traagisimmista sisällissodista. Tosin perusidealtaan punakhmerien ajama ideologia ei ole pahimmasta päästä niistä muoteista, johon köyhää kansaa on ihmiskunnan historian aikana yritetty ajaa. Pol Potin ja kumppaneiden tavoitteenahan oli utopistinen maailma, jossa ei varsinaisesti ole rahaa, ihmiset asuvat maaseudulla viljelellen maata ja eläen omavaraistaloudessa rauhaa ja tasa-arvoa vaalien. Kuulostaa hyvältä, eikö? Mutta aina se ei vain mene niinkuin on kirjotettu. Kun ihmisenperkeleestä on kysymys, menee kaikessa hyvässä ja hyvääkin tarkoittavissa ajatuksessa jokin pieleen. Jälleen kerran heikoin lenkki oli luomakunnan viisain ja jaloin lajike: homo sapiens, niin yksilönä kuin yhteisönäkin. Sama vuosituhansia jatkunut tuhonmantra  soi ilmoille tänäkin päivänä: ahneus, omaneduntavoittelu ja ahneus.

Enkä tarkoita että ihmiskunnan pitäisi palata esihistoriaan ja luopua saavuttamastaan sivistyksestä ja tieteestä. Mutta sen verran se voisi hidastaa että ehtisi katsoa sivuilleen ja siihen hetkeen jotain elää. Sillä yksilön kohdalla tämä paratiisissa vietetty aika ei ole edes huokauksen mittainen ihmiskunnan lyhyeen historiaan suhteutettuna. Armahda itsesi, sillä sitten vasta voit olla muulle maailmalle armollinen.

Loppu.