Tervehdysten kananhäkki teille kaikille. Edellisestä kuvallisesta tarinoinnista on taas vierähtänyt tovi jos toinenkin kiireiden ja mielenkiinnon kohteiden kiilaillessa toistensa ohitse tässä olevaisessa aika- avaruudessa. Jutun juurta ei silti puutu, vaikka tekemisen ja taiteilun keinot vaihtelevat alati itseään holtittomasti uudelleen muotoilevissa sykleissä. 

Seikkailut ovat siis jatkuneet, vaikei niitä ole tarinamuotoihin ylöskirjattukaan. Toki kokemukset retkiltä ja matkoilta heijastelevat kaikkeen tekemiseen ja antavat osaltaan kompetenssia monimuotoiseen luomistyöhön.

Tuossa päivänä eräänä päätin palata katsomaan, mitä vanhoille moneen kertaan kolutuille ja jo ammoin kadotukseen joutuneille kulmille kuuluu. Mieltäni kun oli alkanut askarruttamaan sellainen seikka, joko luonto olisi ottanut takaisin siltä sata vuotta sitten varastetun tilan. Ja olihan se. 

Portilla päivystävät kiellot ja kehotukset alkavat jäädä orastavan metsän taakse. Tosin suotta niitä enää on tulijan tavailla. Aitojen takana odottava monen hehtaarin kokoinen tontti kun on nykyään tyhjää täynnä. Vai onko?

Portinvartijan puhelin on iloton ja mykkä kuin marraskuinen maanantai. Suotta siis huhuilla, sillä kukaan ei vastaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi aidanpieleen nojailevalle porttiaisankannattajalle jääneekin synkkä yksinpuhelu.

    

Alueella sijainneiden rakennusten purkamisen aikoihin laitettiin tonttia kehystämään uusi aita ja alumiiniset portit estämään uteliaiden pääsy pyhättöön. Meitähän eivät muurit tai aidat ole koskaan pidätelleet, joten mennään tuon mokoman yli, että heilahtaa, kuten kapteeni Kaarna sanaili ennen kaatumistaan.

Sen verran on maan vetovoima tehnyt kuitenkin tepposia porteille, ettei tarvitse ryhtyä poikamaisiin vallattomuuksiin, vaan alueelle astelu käy ryhdikkään ylväästi roomalais-kreikkalaiseen tapaan. Heti portilla on nähtävissä tuulahdus siitä, millaisella teholla ja nopeudella luonto peittää ihmisen räpiköivät yritykset alistaa pyhä maa omakseen.

Ennen niin leveä tie on kaventunut paikoitellen hädin tuskin jalkamiehen mentäväksi poluksi. Ei uskoisi rekkojen kulkeneen näitä vielä vuosikymmen sitten, kun tuhansien neliöiden suuruiset rakennukset massiivisine koneineen tönittiin kumoon ja kuljetettiin kaatopaikalle.

Vanhan sahan seudulla kävi toiminnan alasajon ja purkamisen välisenä hiljaisuuden aikana muitakin muistelijoita kuin meikäläinen. Vaikka sanomalehtimies paikkaa paratiisiksi kirjoituksessaan kutsuikin, niin ennen kaikkea se oli romua ja röttelöä, mutta arvokkaimmalta ominaisuudeltaan myös maagista kadonnutta aikaa ja aavemaista hiljaisuutta. Aitojen takainen periferia oli kuin saareke, joka irtosi tai irrotettiin mantereesta omaan unohdukseensa ajankulun ulottumattomiin.  

Seikkailijaluontoiselle tutkimusmatkailijalle seutu tarjosi ja tarjoaa yhä luonnonkauneuden ja rappioromantiikan lisäksi kosolti esoteerisia aistimuksia kadonneen ajan utuisesta atmosfääristä, joka luo ulottuvuutensa vaikutuspiiriin oman todellisuutensa.

On sanomattakin selvää, ettei muistoiksi muuttuneet vuosikymmenet enää palaa. Jokin autere niistä kuitenkin usein jää leijumaan eristettyjen joutomaiden ja autioituneisuuden ylle. Energian määrä kaikkeudessa on vakio, joten se vain muuttaa muotoaan tässä suuren kehän kierrossa.

Suuret asfalttikentät yrittävät yhä pitää sitkeästi puolensa taistelussaan luontoa vastaan. Sammaleet pyrkivät kuitenkin sitomaan parhaansa mukaan kosteutta bitumiin, saaden sen huokoistumaan ja  halkeilemaan talvipakkasissa. Railoista ja ahtaista halkeamista nousee suurta sitkeyttä osoittavalla tahdonvoimalla puita ja pensaita läpi kaikkien vastusten. 

Rakennusten alla olleet maapinnat, jotka kaavittiin purkutöiden yhteydessä hiekalle, kasvavat nyt kymmenen vuotta myöhemmin jo täyttä metsää.

                                            

Hiekkainen maaperä näyttääkin olevan ilmeisen otollinen kasvualusta. 

    

                                                       

Hakkurin luona on vielä paksu hakekerros maata peittämässä, joka ihme kyllä ei ole niin osava paikka puiden ja pensaiden kasvulle. Sienet sen sijaan tuntuvat viihtyvän tässä alustassa.

                                           

Tässä muistojen arkistoista kaivettu kuva hakkurin alarakenteista. Kuivaamon tasauslinjastossa puutavara lajiteltiin ja sahattiin määrämittaan, josta kuljetin siirsi ne hakkurille haketettavaksi ja sieltä edelleen lämpökeskukselle polttoaineeksi. Kuivattu puutavara oli usein höylättyä lankkua ja pääsahurina toiminut Totti-Matti operoi linjastollaan niin, että jokaisen jo valmiiksi määrämittaisen lankun päästä lähti vielä takkaan ja saunanpesään sopiva kolmenkymmenen sentin pätkä. Nämä hyvät polttopuut piti sitten kulloisenkin hakkurilla työskentelevän ottaa linjastolta sivuun pääsahurin itsensä tai hänen ystäviensä kotiin viemisiksi. Onhan toki höylättyä ja kuivattuja polttopuita mukavampi käsitellä, kuin roskia varisevia epäsymmetrisiä luonnonpuuklapeja.

Muutamia näistä hyvistä puista lojuu vielä hakkurin lähimaastossa lahoamisen ollessa jo hyvässä vauhdissa. 

Tässä vanha ilmakuva alueesta, luultavasti jostakin 70-luvun alkupuolelta, sillä uusi  kuivaamo ruokaloineen ja toimistoineen on jo noussut harjakorkeuteensa.

Eikä sellaiset pytingit aivan halvalla nousekaan. Lehtiartikkeli kertoo, kuinka paikallinen vapaapalokunta harjoitteli ahkerasti sahan ja kuivaamon pelastamista pirunliekiltä.

Metsän uumenista löytyy vielä vanhoja sammutuskaivoja, joiden punaisiin liitosputkiin palokunta olisi saanut kytkettyä letkunsa ja pumppunsa.

     

Noista ovista itsekin aikanaan astelin työhaastatteluun. Ja sitä ennenkin oli tullut jo kuljettua monet kerrat yläkerran työmaaruokalaan limonadille ja sämpylälle joskus alle kouluikäisenä kahdeksankymmentä luvun kultaisina vuosina.

 

Siinä sama kulma palokunnan savusukellusharjoituksissa kuvattuna.

Otetaan näiden tarinoiden alle vielä muistojen kuvamatka laitoksen uumeniin.

                   

                    

                                        

                    

                    

                     

                     

Autioiden vuosien lopuksi kävi nuoriso särkemässä paikat, kuinkas muutenkaan. Viimein UPM päätti purkaa ja siivota seudun. Lopussa maa oli autio ja tyhjä. 

                                                

Jotain muistoja menneistä joutomaalta sentään vielä löytyy. Kulkiessaan kannattaakin olla tarkkana, sillä erilaisia kaivoja ja maanalaisia rakenteita risteilee metsittyvän outomaan uumenissa vielä runsain mitoin.

                

Tätä kantta ei käsipelillä nosta kukaan. Kaksikymmentäsenttiä paksu ja halkaisijaltaan kaksimetrinen betonikakku painaa pienen auton verran.

 

Henkilökunnan asuinrakennuksista ja johtajan huvilasta ei ole jäljellä juuri muuta kuin metsään unohtuneet rappuset. Jokin yksinäinen sähköpylväskin seisoskelee sen siimeksissä, ihmetellen mihin kummaan hänen johtonsa katosi.

Kuvittelenko, vai näkyykö täällä ihmisten hylkäämässä kuilussa rekkojen renkaiden jälkiä? Asfalttiin piirtyneet leveät kuviot kaartelevat ja katoavat umpeen kasvaneiden teiden uumeniin. Ehkä täällä puiden, pusikoiden ja pensaiden keskellä tapahtuu yön hämärissä ihmismielen todellisuuden ylittäviä outouksia. 

                                                   

Asfaltoidut tiet kapenevat poluiksi ja katoavat kerran kasvuston alle. On outo rauha ja sees. Melu ja kiire ovat kadonneet.