Tällä kertaa kiertoajelulla on hieman vaatimattomampi katselmus: nurin mennyt nakkikioski.

Lain nimessä: SEIS! Vaikka eipä tällä liimapohjaisella flyerilla taida olla suomen oikeuslainasäädännön kanssa juurikaan muuta tekemistä kuin nimi joka onkin ihan oma tarinansa, terveisiä vaan ko. bändin pojille.

Luvatonta tunkeutumista ei suoriteta kuin käsivarren mitalla. Onhan vappupäivä  ja viereinen tori täynnä kojuja ja elämää. Voisi herättää tarpeetoonta kiinnostusta, jos alkaisi kapuilemaan sisään rikotusta myyntiluukusta.

Myyjää ei näy, mutta tiskillä lojuu Instrum Justitian mainos. Vai hetkinen, onko se sittenkin maksukehoitus.

Lattialta löytyy pari lappua lisää samankaltaista yrityksistä.

Lihalaitteet ja rasvakeittimet ovat jatkaneet matkaansa seuravaan osoitteeseen. Hiljaksiin pyörivä kebablihan kieputin lie iäksi vaiennut näiden kaiken nähneiden kaakeleiden äärestä.

Tässä välissä muistuukin mieleen pieni tarina jostakin vuosituhannen alusta, paikallisesta pizzeriaa ja elintarvikkeiden maahantuontia pyörittäneen monialayrittäjän kebablihatukusta. Kyseinen herrasmies valmisti ja toimitti tuota himoittua lihaa lähes sataan alan ravintolaan Etelä-Suomen alueelle.
Olimme ystävieni kanssa hänen edesmenneen kebab-pizzeriansa vakioasiakkaita, koska kyseessä oli silloin ainoa näitä herkkuja tarjoava kyseisen taajaman ruokala. Monesti runsaan ja täyttävä annoksen jälkeen vatsa olikin enemmän kuin täynnä. Silloin tällöin sattui niinkin, ettei ruoan sulattaminen tapahtunut aivan ongelmitta ja ihan aina ei tuo maustettu liha tahtonut pysyä sisälläkään. Noina kertoina yleisen naureskelun aihe olikin että Haithami on laittanut taas rottia kebabin sekaan.
Valitettavasti totuus ei ollut kovin kaukana tästä. Terveystarkastajat pääsivät pitkän taistelun jälkeen tunkeutumaan tuonne kaikkein pyhimpään eli teollisuusalueella sijaitsevaan peltihalliin, kebabin syntysijoille. Paikalla olleiden kertoman mukaan näky tai pikemminkin haju oli hirvittävä. Joka paikka oli täynnä teurasjätteitä ja ilma oli kärpäsiä mustanaan. Auton varustelaatikosta noudettujen hengityssuojaimien ja suojapukujen kanssa uskaltauduttiin peremmmälle tuonnne b-luokan splatter-elokuvastudiolle. Pikaisen tutkiskelun jälkeen huomattiin, ettei koko hallissa ollut minkäänlaisia kylmäkoneita, lihat ja ruhot olivat kasoissa pöydillä ja varastohyllyissä. Jätekasat kuhisivat matoja ja toukkia. Ruhojen välistä saattoi lukea, että kebabbiin oli käytetty muitakin eläimiä kuin lampaita, sillä lähes kaikki elollinen missä on lihaa, oli kelvannut raaka-aineeksi. Herkullista mutta totta.
Jo parin tunnin päästä tästä ratsiasta olikin mediassa liikkeellä maanlajuinen tiedote jossa kehotettiin välttämään tätä kyseisen toimittajan Halal lihaa. Eikä mennyt kuin muutama viikko, kun epäluotettava pizzanpyörittäjämme oli kadonnut tukkuineen kaikkineen. Hämmentävien muistojen lisäksi ei jäänyt kuin lihankuljetusauto, josta kaikkien yllätykseksi löytyi kylmäkone, joka vähemmän yllätyksellisesti oli kuitenkin rikki.

Ruoan tuoksuisista ajoista ovat jääneet vain suojalasit laatikoston reunalle. Asettelu herättääkin kysymyksen, ovatko täälläkin elintavikkeet päässet loppuaikoina hapantumaan niin että rasvaroiskeista on ollut välitön vaara sokeutumiseen, vai onko kebabmöykyn kuljetin kytketty kenties turbovaihteelle suurempien tuottojen toivossa.

Tässä salissa  tuli itsekkin muinoin jonoteltua kebabbia muussilla, joka olikin paikan erikioisuus. Sen mitä nuoren miehen baaristapaluumatkoilta muistaa, niin ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Tällekin vaatimattoman pienelle tontille sujautetaan piakkkoin kerrostalo ympäröivään asemakaavaan sopien ja suhteutettuna heti kun konkurssipesän perimisteitse suoritetut omistussuhteiden uudelleenjärjestelyt ovat lainvoimaisia. Rakennuksella tosin ei ole tätä nykyä kuin purkukustannuksista johtuvaa miinusarvoa ja hämärä muistikuva kurkistelee jostakin kaukaa harmaantuneiden aivojen kamareista, että tontti olisi kaupungilta vuokrallla ja niin ollen päätymässä varmasti uusiokäyttöön keskeisen sijaintinsta johdosta.

Suoraan vastapäätä ravitsemusliikkeestä löytyy myös astetta surullisempi tarina, unohdettu pubi. Tässä kippolassa tuli allekirjoittaneenkin istuttua jokusia satoja tunteja. Pieni hämyinen täyden palvelun ravintola koostui perinteiseen 80-lukulaiseen tapaan kahdesta osasta eli juottolasta ja ruokalasta. Ruokapuoli oli auki aamusta iltapäivään, eikä kyseessä ollut todellakaan  mikään lounaspikaruokala vaan kulinaristisiin nautintoihin tähtäävä arkiruoan ateljee, ainakin näin ajan kuultamana. Viimeinen muistikuva ruokapuolelta onkin jostain vuosien 2007-2008 tiimoilta, jolloin tuli vielä mäsäytettyä lihaksia. Mutta vielä näin kasviksenakin tulee muisteltua rapeaksi paistettua pihviä kermapippurikastikkeessa papujen ja lohkoperunoiden kera.

Ruoan jälkeen olikin vähintään kohtuullista siirtyä muutama metri etelään ja tilata kannullinen mehuisaa sangriaa, jota sai aina yhtä aurinkoisena niin kesällä kuin talvellakin. Joitakin hintapoliittisia faktoja esittäkseeni on parasta laittaa lukuja tiskiin: Talonviinit: 6€  / 0,75 l kannu, sangria 8€ / 0,75 l kannu. Hanatuotteet ti - to 2€, paitsi  loppuaikoina Eurooppaa runtelevan inflaation johdattelemmana 2,5€  per tuoppi. Tarjoiluravintolan tunnelmaan ja laatuun nähden hintataso oli enemmän kuin edullinen. Ehkä näitä asiakasystävällisiä seikkoja voidaankin pitää syinä tämän hetkiseen tilanteeseen, joka on se että ovet ovat olleet kiinni jo useamman vuoden ja tulevat pysymäänkin vaikka ollaan keskellä kaupunkia.

Maaseutu autioituu, nuoret muuttavat töiden perässä kaupunkeihin ja suurempiin taajamiin. Palvelut loppuvat syrjäkyliltä. Julkisen liikenteen vuorot vähenevät ja jäljelle jää enää koululaisten aikatauluihin sopivat pakolliset vuorot. Tässäkö on 1970-luvulta jatkuneen kehityksen vääjäämätön suunta? Ehkä suuressa mittakaavassa kyllä, mutta aina löytyy vastavirtaankin ajelehtivia pikkukyliä, joissa vielä toimii peruspalvelut kuten kauppa, postipalvelut, parturi ja tietysti se paikallinen baari.
Vielä jokunen vuosikymmen sitten oli jokaisessa sivukylässäkin kauppa, jos ei useampiakin. Myös muutaman sadan asukkaan taajamassa saattoi olla kaksikin pankkia ja viime vuosisadan loppupuolella vähintään se postipankki, kunnes koko kattaus kaavittiin roskapankkeihin selviteltäväksi ja loppuviimein veronmaksajien kuitattavaksi. Joka tapauksessa palveluiden katoaminen lamautti maaseudun ja jäljelle jäivät vain vanhukset ja aikamiespojat.

Seuraava kuvamatka on kanta-hämäläisestä kylästä joka sijaitsee keskellä ei mitään, mutta myös lähellä kaikkea eli lähestulkoon suomen keskipisteessä. Kylä on ollut aina yllättävänkin eloisa sen värikkäiden asukkaiden ja perinteisen maalaistunnelmansa vuoksi. Kirjoittajakin on sahtipytty kourassa seilannut jokusenkin kerran kyläläisten kanssa jos minkäkinlaisissa riennoissa, joista ei aina ole lapsille kertomista.

Tässä ajan ja auringon rapsakoittamassa rakennuksessa on muistaakseni ollut jonkinlainen ravintola tai pikemminkin anniskeluravintola. Hämärien mielikuvien mukaan joskus viime laman aikoihin tuli poikettua tässä paikallisen pallokerhon sulkapallotreenien jälkeen nauttimassa lasillinen limonadia. Saattaa myös olla, että lapsen muisti tekee tepposet, tiedä häntä.

Hyvällä sijainnilla valtatien varressa ja kyläteiden risteyksessä on talon ulkomuodosta päätellen sijainnut yksi niistä lukuisista kyläkaupoista. Nykyisellään tilava ja kaunis talo näyttäisi olevan asuinkäytössä. Olemassaolollaan se muistuttaa kuinka paljon ja kuinka nopeasti maailma muuttuu. Tuskin osaamme kuvitella minkälaisessa maailmassa elämme muutaman vuosikymmenen päästä. Pahimpia kauhukuvia voi toki jo piirreellä, mikäli kehitys ei tee pikaista kurssinmuutosta. Jokaisen kannattaa omalla kohdallaan jarruttaa ja ohjata tulevaisuutta oikeaan suuntaan, vaikka oma panos kokonaisuuteen mitättömältä tuntuisikin.

Kahvila, bensis, korjaamo, leipomo ja loppuviimein urheiluvälineiden ja -vaatteiden poistomyyntipiste. Nyt taitaa olla taru lopussa, valitettavasti. Perinteiset kahvila-huoltoasemat ovat nykyään oikeasti katoava kansanperinne, sen salakavalasti leviävän kolmikirjaimisen ja ilmeettömän 'huoltoaseman' jalkoihin jäänenä. Persoonallisuus ja kodikkuus ovat kaukana tämänpäivän tiekahvilasta. Harva yrittäjä säilyy itsenäisenä ketjuliikkeiden painostaessa, mikä on sinänsä kovin surullista. Ymmärtäähän toki sen että itsenäisenä ei markkinatalouden renkinä enää pärjää ja kukapa meistä haluaisi pistää kaiken peliin, ja vähän enemmänkin. Niinkuin moni yrittäjä sanoo: 'Kaikki meni eikä riittänytkään'.

 

 Talonumerokin sopii tämänhetkisiin tunnelmiin.

Ei ole montaa lopetettua tiekahvilaa missä ei lukisi tehostetusta videovalvonnasta, liiketunnistimista ja securitaksen vartijoista. Ilmeisesti viimeisenä firman tulostimesta on tulostettu pitkien miinusten jälkeen vielä nämä pakolliset 'talonvahdit' teipattavaksi pölyttyneisiin ikkunoihin. 

Maken nakki, vai mikä se oli? Suomalainen grillikioski, isolla terassilla ja b-oikeuksilla varustettuna. Ruokaa, juomaa ja auringonpaistetta. Paikan miinuksena voisi mainita sen, että olut tuli muistaakseni kertakäyttöisistä muovituopeista. Mutta hyvityksenä on sanottava, että se annetaan anteeksi, koska takaovelta sai puhelinsoitolla mäyräkoiran jos toisenkin vielä iltayhdeksänkin jälkeen, silloin kun oli se tiukka paikka.

Kukapa muistaisi Palsta-lehden? Kukapa muistaisi hylätyn grillin. 

Viimeinen epätoivoinen teko, vai paikallisten nuorten nuotiopaikka?  

Kuvaushetkellä piti terassin suojissa maallista majaansa kuuluisa kulkija Laukku-Leena. Siitä syystä ei kuvia ole rakennuksen toiselta puolelta, koska emme tahtoneet Leenan sunnuntairauhaa häiritä. Kuviin eivät myöskään tahtoneet tulla pussilonkerolle lähteneet naapurikyläläiset, jotka istuskelivat maisemissa kevätauringon paisteesta nauttien, vaan siirtyivät pois vaikka heitä kuvaan kehoittelinkin jäämään. 

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä saa maininnan tämä kaikki mahdolliset ja mahdottomat palvelut sisäänsä niellyt musta-aukko, joka on ahnaasen ja rahan ahneeseen sisukseensa imaissut kokonaisen kylän palvelut. Ehkä tämä on se tulevaisuuden tapa ja käytäntö. Tokihan on helpompaa saada kaikki saman katon alta, kuin kierrellä ristiin rastiin ympäri kyliä hakemassa tarvitsemaansa. Jotain silti jää kaipaaman perinteisen palvelukulttuurin kadotessa ja muuttaessa muotoaan. Tämän pytingin takaovilla on turha kierrellä klo 21.00 jälkeen ostamassa sitä 'pimeää' mäyräkoiraa. Olkoon tämä kirjoitus muistona ja kunnianosoituksena pikkukylille, sen kaupoille, kioskeille ja baareille, tänä globaalin kaupankäynnin aikana.