Tänään jatketaan kuva-arvoituksilla. Te kotimikrojenne ja älypuhelimienne orjuuttamat modernistit siellä ruudun toisella puolella voittekin alkaa vetreyttämään aivojenne ajatushautomoita miettimällä, mikä kummallisuus seuraavissa kuvissa näyttäytyy ja esiintyy.

Pinnan kauniinvihreät sammalkasvustot kertovat omaa tarinaansa niistä vuodenkierroista, joita nämä kauniisti kaartuvat elementit ovat näillä sijoillaan nähneet.

Avaruusaika oli ja meni. Missä ovat ufohavainnot ja Juhan af Grann?

Huippuhetket suuren yleisön tähtienvalloituksesta koettiin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun ihminen ensi kertaa kävi dallailemassa maata kiertävän möhkäleen pinnalla. Myös tämän kyseisen malliston ensimmäinen tuote lanseeraattin markkinoille tuona samana historian kirjoihin värikkäänä ja tapahtumarikkaana taltioituna vuonna.

Ehkäpä tästä kuvakulmasta moni 80-luvulla suomessa matkaillut tai vähänkään suomalaiseen designiin ja arkkitehtuuriin perehtynyt henkilö alkaa heräillä. Tutultahan tuo näyttää, mutta mikä kumma kummitus tämä on?

Kyllä vain hyvät ystävät ja ymmärtäjät, tämä on CF-45 eli tutummin Venturo. Yksi malli arkkitehti Matti Suurosen suunnitelemasta Casa Finlandia -sarjasta, johon kuului muitakin klassisen kauniita ja ajattomia lasikuituisia rakennuksia. Näitä venturoksi kutsuttuja upeita luomuksia valmistettiin aikoinaan suomessa vain vajaat kaksikymmentä kappaletta, joista jokusia on onneksemme säilynyt. Nämä olemassa olevat rakennukset ovat harrastajien tiedossa ja kartoitettu moneen kertaan internetin infernaalisiin syövereihin. Tämän yksilön sijainti ei tosin ole suuren eikä pienen yleisön tiedossa. Toki kyseisen yksilön historia on alkutaipaleelta poimittu talteen, mutta ilmeinen katoaminen on tapahtunut joskus 80-90 -lukujen vaihteessa, jonka jälkeen se on ollut teillä tietämättömillä. Siksi yllätyinkin suuresti tämän jumalallisuuden sfäärejä halkovan taideteoksen putkahtaessa eteeni eräs keväinen torstaiaamu.

No, kovin hyvässä kunnossahan tämä rakennus ei ole. Mutta mikään ei ole mahdotonta, joten toivon syvästi, että pelastus löytää tiensä tänne rytöisen ja unohdetun teollisuusalueen takapihalle, jossa lepää kaunis pala suomalaista historiaa.

Aivan unohdettu ei tämä tehdasmiljöö sentään ole. Aidattu alue valvontakameroineen ja yksityisaluekyltteineen on aina jonkun silmän alla ja niinpä parissa hetkessä kurvasikin vartiointiliikkeen edustaja selustaan. Onneksi rikostoverini sai vilpittömällä olemuksellaan vakuutettua ettemme ole paikalla pahat mielessä vaan ainoastaan ihastelemassa ja ottamassa joitakin valokuvia tästä erikoisesta täysmuovitalosta, joka tällä tontilla halkaistuna lepää.

Pitkäaikainen apulaiseni ja niin sanottu oikeakäteni tämänkaltaisissa tehtävissä näkyykin kuvan oikeassa alakulmassa. Mutta enempiä yhteistyöstämme lavertelematta jatketaan tutustumista taloon.

Kuten jo ulkopäin saattoi arvailla, on tämä puoliksi hyljätty talo myös puoliksi maatunut puuosiensa puolesta. Ennen siirtoa rakennus on purettu kahteen isompaan ja neljään pienempään väliosaan. Kuljetustuetkin on vielä paikallaan, tosin vuosien heikentäminä nekin.

Millainen on matka ja mikä määränpää? Sitä ei voi tietää ennen kuin kaikki jää. Koska siihen asti matka jatkuu, tavalla tai toisella. Itse toivon tällle talolle ikuista elämää ja sen jäämistä konkreettiseksi muistoksi optimismin aikakaudelta ja niistä nousukauden vuosikymmenistä, jotka loivat ja valitsivat puoliksi tahtomattaan tien kohti maapalllon ja ihmiskunnan lopullisia ongelmia. Vaikka vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat ja menevät kuin auringonsäteiden välähdykset järvenpinnan väreilyssä, tulevat jälkipolvet kiroamaan esi-isänsä ja heidän oikeudettoman käyttäytymisensä tätä jumalaista palloamme kohtaan viimeisen kuluneen sadan vuoden ajalta ja varsinkin tämän kuluvan vuosisadan ajalta. En luota siihen että mukavuudenhaluinen ihmiskunta typeryydessänsä osaisi keskittyä olennaiseen ja ryhtyä kääntämään tätä uppoavaa laivaa kohti vakaampia vesiä luopuen kaikesta turhasta painolastista, Kaikkien optimistisimpienkin laskelmien mukaan tässä ollaan menossa päin helvettiä ja lujaa. Ympäristö ei kertakaikkiaan kestä enää tätä ylikuormitusta, jonka seurauksena tullaan vielä näkemään yhtä ja toista, jota tämä länsimaalainen selfiekeppi- ja citymaasturisukupolvi ei osaa puoliksi kuvitellakkaan.

Huoh. Pyydän syvästi anteeksi profetoimistani ja itseni toistamista jälleen kerran, mutta ymmärtäkää se, että tässä ollaan vakavan asian äärellä, vaikka en tiedä onko se ketään kohtaan oikein, varsinkaan teitä jotka blogiani luette, että näiden silmiä ja sielua hivelevien autiotalojen luona vieraillessa karkaavat ajatukseni toisinaan hieman liian kauas itse kohteesta.

Mutta nyt on aika päättää tämänkertainen yhteinen matkamme. Kiitos mukanaolleille ja tavataan jatkossakin ja toivottavasti hilpeämmissä tunnelmissa.

P.s. En tiedä kuvittelenko vai näkyykö oven muovi-ikkunan heijastuksessa paholaisia ja beelsebubeja, jotka odottavat hetkeä koittavaksi.

Suomalaisen arkkitehtuurin helmiä lojuu siellä täällä rakkaan kotimaamme teiden varsilla, pusikoissa ja takapihoilla, unohdettuina ja hylättyinä.Vasta viime vuosina ne ovat alkaneet saada ansaitsemaansa arvostusta myös Suomessa, muualla maailmassa niitä onkin arvostettu jo niiden loiston päivistä ja tuotannon alusta asti.

1960-luvun lopulla eräs arkkitehti sai ystävältään tehtäväksi suunnitella hiihtomajan, joka olisi mahdollisimman helppo kuljettaa vaikeakulkuiseenkin maaston. Tästä toimeksiannosta lähti liikkeelle eräs Suomen erikoisimmista talo- ja liikerakennustuotannoista. Sarjaan kuului kioski, kahvila, huoltoasema sekä moduleista rakennettava talo. Materiaalina kaikissa rakennuksissa on lasikuitulujitettu polyesterimuovi eli kansan kielellä lujitemuovi. Se on äärimmäisen kestävä ja helppohoitoinen soveltuen kaikkiin maapallolla vallitseviin sää ja ilmasto olosuhteisiin. Kaikki rakennukset koostuvat elementeistä, jotka on helppo kuljettaa lähes mihin vain ja pystyttäminen käy yhtä nopeasti kuin purkaminenkin.
Sarjan varsinainen tuotanto alkoi 1969 neljän vuoden sunnittelun jälkeen ja se keräsi heti alusta alkaen kansainvälistä kiinnostusta sekä runsasta huomiota eri medioissa.

Tämä huoltoasema on vielä toiminnassa vanhan ja hiljentyneen valtatien varressa. Pientä ajan patinaa näkyy pinnoissa, mutta pesulla ja maalauksella siitä saisi taas uuden veroisen.

Kaunis muotokieli puhukoon puolestaan. Tässä yhdistyy käytännöllisyyys ja esteettisyys kaikissa muodoissaan.

Arkisin 9.00 - 16.30. Toiminta huoltoasemalla on selvästi hiipumassa. Muutaman kilometrin päähän tehty moottoritie vei asiakkaat jo ammoin. Neljänkymmenen vuoden ikäinen rakennus seisoo ylpeästi oman aikakautensa monumenttina.

Kauniit kaaret kattorakenteissa luovat positiivista ilmavuutta ympärilleen. Tämän rakennuksen feng shui on enemmän kuin kohdallaan.

Kuva kuvasta, josta heijastuu välähdys sieltä jostakin onnellisesta menneisyydestä. Ajalta jolloin kaikki oli vielä mahdollista.

Sulassa sovussa luonnon kanssa uinuu sarjaan kuuluva modulirakennus. Se on tilattu tälle paikalle kahvilaksi heti tuotannon alettua. Toiminnassa se ehti olla vain muutaman vuoden, kunnes sen ohi kulkevaa tietä levennettiin ja samalla katkaistiin liittymä kahvilan tontille kunnan isien toimesta. Sisällä rakennuksessa on alkuperäinen kahvilasisustus pöytineen ja tuoleineen.

Entinen kahvila, nykyinen romuvarasto. Rakennuksen kunto on käsittämättömän hyvä siihen nähden että se on ollut kylmillään ja käyttämättä lähes oman onnensa nojassa viimeiset neljäkymmentä vuotta.
Rakennuksesta on tarjottu 80 000€, mutta nykyinen omistaja ei siitä tahdo luopua.

Moduleita voi liittää toisiinsa vierekkäin ja päällekkäin vaikka kerrostalollisen verran. Todella monikäyttöinen rakennus, jonka käyttömahdollisuudet ovat lähes loputtomat.

 

Koivu kumartaa modulin muotojen mukaan. 

Ehkä vielä joskus pääsemme kahvittelemaan tähän psykedeelisesti muotoiltuun tulevaisuuden ihmerakennukseen. Jos ei muuten niin ainakin unelmissamme.

Tuolit ja pöydät kohoavat valoa kohti kuin ylistäen kirkkautta, joka tulvii kattoikkunasta. Kaikki on kuin uutta vaikka auringon valo ja ajanhammas ovat parhaansa mukaan niitä yli vuosikymmenten yrittäneet kuluttaa. Tuoleista maksetaan nykyään muutaman satasen kappalehintaa ja kokonaisista pöytäryhmistä pitkälti yli kahta tuhatta euroa. 

Ufo on laskeutunut. Sarjan ehdoton helmi on pyöreä, scifi-sarjakuvasta karannut lentävää lautasta muistuttava asunto. Näitä avaruusajan ikoneita valmistettiin Suomessa aikoinaan vain 20 kpl, joista 12 tilattiin ja toimitettiin ulkomaille. Tämän hetkisen tiedon mukaan näistä Suomeen jääneistä on jäljellä vain muutama. Osa on toki saatettu myydä ulkomaille vuosien varrella ja osa on viety kaatopaikalle takapihaa rumentamasta. 

Tämä kuvassa oleva yksilö löytyi keskeltä metsää järven rannalta ovi auki, hylättynä ja unohdettuna. Ehkä se on toiminut jonkun vapaa-ajan asuntona, kunnes omistaja on kyllästynyt tai siirtänyt oleilunsa perinteisempään mökkiin. 

Talon lisenssi myytiin kahteenkymmeneenviiteen maahan, joista kymmessä aloitettiin sen valmistus. Maailmanlaajuisesti tätä mallia on rakennettu arviolta sata kappaletta. Vuoden 1973 öljykriisi moninkertaisti pääraaka-aineen eli muovin hinnan ja yksinkertaiset muovilasit eivät olleet omiaan pienentämään aina arvokkaammaksi muuttuvan sähkön tuottamia kustannuksia. Suomen ainoan lasikuituvalmistajan ja yhteistyökumppanin resurssit ja tekninen osaaminen olivat riittämättömiä vaikka intoa olisikin ollut. Uljas tulevaisuuden unelma mureni sirpaleiksi ennen kuin oli kunnolla ehtinyt syntyäkään. Sarjan valmistukseen käytetyt muotit ovat kuulemma vielä olemassa. Tiedä vaikka rakennukset otettaisiin vielä uudistuotantoon Suomi-designin lippulaivaksi.

Herkempi saattaisi säikähtää, jos törmäisi marjanpoimintamatkallaan tälläiseen metsän uumenissa.

 

 Ei muuta kuin peremmälle pedon kitaan muovisia portaita pitkin.

Talo sisältää kuusi istuinvuodetta, takka-grilli-pöytäyhdistelmän sekä keittiön, wc:n ja pesuhuoneen.
Halkaisija 8 metriä, korkeus 4 metriä. Tilavuus 140 m3. Lattiapinta-ala 25m2. Paino sisustuksen kanssa 4000kg. Talo koostuu kuudestatoista elementistä.

Talossa on tuoleja jotka ovat päiväsaikaan istuma-asennossa ja illan tullen ne saa oikaistua vuoteeksi nukkumista varten.

Keittokomero kuuluu vakiovarusteisiin.

 Todella futuristinen näkemys. Tulevaisuus on tänään!

60- 70 ja 80-lukujen optimismi on aivan oma lukunsa maailmanhistoriassa. Kun tekninen kehitys oli nopeampaa kuin ikinä, sähkö, öljy ja polttoaine olivat halpoja. Ei tiedetty, eikä haluttu tietää ympäristöongelmista, saasteista, kasvihuoneilmiöstä ja otsonikerroksen ohentumisesta. Tulevaisuus näytti valoisalta ja lupaavalta.
Kehityksen vauhti on jatkanut kiihtymistään näihinkin päiviin asti ja ihminen on kuin juoksupyörässään pinkova hiiri, jota markkinavoimien ruoska piiskaa yhä lujempaan vauhtiin kunnes juoksee itsensä hengiltä, turhan takia.