Vaikkei ensimmäinen tarinani tässä blogissa täytä vielä pyöreitä vuosia, voin silti juhlavasti lausua ympyrän sulkeutuneen tai ainakin muuttaneen muotoaan. Tosin silloinhan se ei enää ole ympyrä. No oli niin tai näin, mistään elämänkehän täyttymisestä tai reinkarnaatiosta ei ole kyse, vaikka niitäkin vuosikiertoihin ja niiden mukanaan tuomiin muutoksiin on mahtunut. Pikemminkin kyse on ajatustyön konkretisoitumisesta ja reaalitodellisuuden sulautumisesta fiktioon kirjan muodossa.

Hmm... Olisi ehkä pitänyt muotoilla avaus toisin edes jonkinlaisen mielenkiinnon säilyttämiseksi, mutta olettehan te, jotka näitä autiotaloseikkailuitani satunnaisesti seurailette jo tottuneet tekstini maailmankaikkeuden mysteerioita maalaileviin sävyihin. Siksipä voin lohdun sanoina teille nyt kertoa, että olen saanut kasattua hieman tolkullisempia tutkintoja ja tulkintoja ihmiselämän hylkäämistä kulisseista. Ensimmäinen varsinainen painettu sanani ilmestyy näinä heräävän kevään alkupäivinä ja sen tosiasian ohjastamana ajattelin tehdä tämänkertaisen blogitekstini. Tapahtuuhan kirjan seikkailut suurimmalta osin näiltä sivuilta tutuissa maisemissa autiotalojen ja ajattomuuden välisellä vyöhykkeellä.

Valitettavan monet tähän laajempaan kertomukseen sisällyteistä paikoista on jo maa ja aika nielaissut. Olemme  kuitenkin sikäli onnekaita, että käytössämme on lukuisia näihin tunnelmiin kuljettavia kuvasarjoja, jotka löytyvät Ajatonta-sivujen arkistoista. Tervetuloa siis tutustumaan Kiramon maailmaan. Mitä muuta kaipaisimmekaan näinä keväisinä päivinä luonnon herätessä horroksestaan, kuin marraskuisia pimeyden ja loskan ympäröimiä aikoja, jotka mustavalkoisuudellaan värjäävät kertomuksen koruttomia kulisseja suomalaisuuden syvintä olemusta heijastavin kirjaimin. En kuitenkaan tahdo maalata paholaisen kuvia pinkopahveihin tai sahalaitoksen peltisiin seiniin, vaan elämän ja yhteisöllisyyden ymmärtämistä sekä ennenkin alleviivaamaani kaiken arvostusta, joka kirjan päähenkilöltä onkin pahasti kadoksissa.

Alunperin kirjan pohjana oli tarkoitus käyttää osittain tämän Ajatonta-blogini kirjoituksia. Keräsin parhaat palat wordiin ja materiaalia kertyikin lähemmäs sata A4-liuskaa. Loppuviimein käytin kuitenkin ainoastaan kaksi lausetta aiemmin kirjoittamistani teksteistä, jotka päätyivätkin heti kirjan avaukseen ensimmäiselle sivulle. Sen jälkeen tarina vei kirjoittajan mennessään omia mutkikkaita polkujaan. 

Kerronnaltaan Kiramo ei ole onneksi niin raskasta luettavaa kuin nämä autiotaloarvuutteluni loputtoman pitkine lauseineen ja sanakiemuroineen. Pikemminkin Kiramon kirjoitustyyli on nordic noir tyyppistä toteavaa sanailua, unohtamatta kauniin suomen kielen suomia sanallisia leikittelyjä. Kirjan takakansi kertokoon meille pääpiirteittäin tarinankulun: 

Finanssikriisin vauhdittama alamäki vie uraohjuksen suvun hylkäämälle huvilalle. Syksyiset viikot alkavat kiertyä tiiviksi keräksi mysteerien maailmaan, jossa salaisuuksien verhoamat sivujuonteet kasvavat synkäksi virraksi. Pyskologinen trilleri kiitää halki ajan ja ajattomuuden, rikkoen todellisuuksien rajat. Menneisyys on nyt.

Tapahtumapaikat ovat monelle UE-harrastajalle hyvinkin tuttuja menneiltä vuosilta, osa taas on sen verran syrjäisiä, että vain harvat niistä ehtivät nauttimaan ennen kyseisten kohteiden ajanlaskun päättymistä, paitsi tietysti näiden blogissani julkaistujen matkojen myötä. Suuressa roolissa on muun muassa eräs edesmennyt kahvila-ravintola. Keskeisimpänä pisteenä koko kehyksessä on kuitenkin toimintansa lopettanut puunjalostuslaitos, jonka synkissä loukoissa kirjassa vieraillaankin useammin kuin lähikaupassa. Myöskään hämäläisiä autiotaloja ei jätetä rauhaan, heidän elävistä ja kuolleista omistajista puhumattakaan.

Oman tumman säväyksensä kertomuksen kulkuun antavat myös vierailut Bockin suvun viimeisen jälkeläisen luona, niin sanotusti ennen ja jälkeen, jos näin voin muotoilla ollakseni paljastamatta liikoja. 

Paras siis jättää tarina lukijoille.

Ajankohtaista tietoa kirjan tulevista liikkeistä ja lukijoiden reaktioista voit seurata osoitteessa https://fb.me/kiramokirja

Linkeistä pääset sukeltamaan Kiramo kirjan kuvitteellisille tapahtumapaikoille:

https://ajat0nta.blogspot.com/2014/04/surullisia-uutisia-greatest-and-latest.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/09/ajasta-ajattomuuteen-ja-ulottuvuudesta.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/04/luovan-tauon-jalkeen-on-aika-jatkaa.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/01/kahvila-ravintola-f-ky.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2017/07/talla-kertaa-kiertolaisajelumme.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2016/08/jalleen-kerran-nousee-ajatuksiin-veikko.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2013/07/piiskaama-asfaltti-johdattaa-pusikoiden.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/04/kanta-hameen-sydamessa-kauniin-jarven.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/05/maaseutu-autioituu-nuoret-muuttavat.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/07/suomalaisen-arkkitehtuurin-helmia-lojuu.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/07/mika-vuohen-kuvalla-varustettu.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2015/10/vaikka-viime-kesa-oli-enemman-pilvessa.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/09/hyss.html

On tullut oudoksi tavaksi integroitua aina takapihojen kautta näiden syystä tai toisesta autioksi jääneiden talojen maagiseen ilmapiiriin, vaikka tietä pitkin pääsisi siistimmin, mukavammin ja erityisesti vähemmän epäilyttävästi. Tämän kertainen talo on vanha tuttu ja vierailu täällä ties kuinka mones. Silti visiitti on aina jäänyt kesken, vaikkei sitä koskaan kukaan ulkopuolinen ole tullut keskeyttämään. Syy on toinen: kammottava  haju, joka leijailee vierasta vastaan ennen kuin taloa on saatu edes kunnolla näköpiirin.

En tiedä kuinka tuoksua voisi kuvailla, mutta jonkinlainen mätänevän ruumiin ja  seisovan viemärin suloisesti yhteen sointuva pohjavire siinä on, höystettynä vielä kolmannella, jollakin tunnistamattomalla kammottavalla löyhkällä. Tätä kirjoitettaessakin jo pelkkä muistikuva hajusta nostaa palan kurkkuun ja yökkäysrefleksi hissittelee mahahappoja ruokatorvea pitkin näköalatasanteelle.
Ensikäynnillä epäilin, että taloon on kätketty ruumis, mutta muilla käynneillä löyhkä esiintyi yhtä voimakkaana kuin neitsytmatkalla, joten taloon ja tontille olisi täytynyt rahdata ruumita jatkuvalla syötöllä ympäristöä terrorisoivan lemun säilyttämiseksi.

Talon uudehkosta ilmeestä huolimatta ovat molemmat rakennukset peräisin arviolta 50-60 -luvulta, mutta mistään rintamamiestalosta tai pientilasta ei ole kysymys, vaan pikemminkin virkamiehen tai muun ylempisäätyisen kansalaisen asumuksesta .

Ensimmäistä kertaa täällä käydessäni olivat vaunut kyljellään. Niiden mystinen ylösnousemus onkin lähes ainoa merkki ihmisen käynnistä tällä tontilla vuosiin, vaikka kulkijoita onkin oletettavasti riittänyt. Kumma kyllä, mitään ei ole rikottu.

Sauna tarjoilee sitä itseänsä erinäisellä rojulla ja roskalla höystettynä.

Suurempi dilemma onkin kahvin kanssa. Kallen kahvi - asiantuntijan kahvi. Kuulostaa kyllä houkuttelevalta, vaikka en itseäni asiantuntijaksi monessakaan asiassa lähtisi tituleeraamaan.

Aromi rengas sen sijaan kuulostaa huomattavasti harmonisemmalta vaihtoehdolta. Valitettavasti kumpaakaan laatua ei taideta enää tarjoilla, ainakaan tässä taloudessa.

Suurempaa päänvaivaa jäi aiheuttamaan kuitenkin tämä seinään nojaileva kyltin osa, josta ei selvinnyt,  mikä Helsingin ha tai hä oli kyseessä. Vastauksia otetaan vastaan, vaikka oikein arvannneiden kesken ei palkintoja tälläkään kertaa arvota.

Itse talo on remontoitu kauttaaltaan 90-luvulla. Ulkovuori ja sisäpinnat lattiasta kattoon ovat saanet uuden ilmeen, josta kuitenkaan ei kauaa ole ehditty nauttia. Kokoon saamani tiedonrippeet kertovat, että talossa oli jonkinlaista elämää vielä vuosituhannnen vaihteen tienoilla. Myös jäämistö kertoo, että lehtiä olisi vielä milleniumin jälkeenkin täällä tavailtu.

Kaikki uusittu väliovista keittiökaappeihin. Niinkuin joskus tämän remontin aikoihin mainostettiin: Hommat hoituu, montusta parkettiin. Vaikka en millään saa päähäni, minkä yhtiön mainos tämä aivoihini jumittunut lausahdus on. Toinen saman ajan mainos muistuukin paremmin: Kuraluuri, soita. Markan budjetilla tehty kahden sekunnin mainosvideo, jossa työmaita nähnyt rakennuskonkari tuon lausahtaa on syöpynyt pehmenneiden aivojeni lisäksi myös verkkokalvoilleni.

Joskus nuorena ja notkeana ensi kertaa tänne yön pimeydessä eksyessäni tuli käytyä myös sisällä lukitsematta jääneestä ikkunasta. Mieleen jäi jo tuolloin huomiota herättävä, lähes pahoinvointia aiheuttava voimakas tuoksu. Silloinkin muistan ihmetelleeni talon autiutta suhteessa sen viimeisteltyihin ja uudenkarheisiin pintoihin nähden.

Nyt kun aloin oikein muistelemaan niin, ylhäällä oli remontti vielä kesken ja kaikki tykötarpeet levällään. Merkkinä asumattomuudesta tai vähintäänkin huolimattomasta talonpidosta pisti silmään hormien sulkupelleistä huoneeseen valuneet nokiset vesivanat.

Tässä harvoja sisäkuvia, joka on sekin eri vierailukerralla otettu. Ilmeisesti tyhjillään olonkin aikana on yritetty paikkoja pitää lämpimänä. Olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin mikä on syy talon autioitumisen takana. Mutta ehkä se on meille ikuinen arvoitus, kuin viiksekkään naisen karvoitus.

Tilaa on ihan mukavasti isommallekin poppoolle. Koko talon alunenkin on kellaria, pinta-alaltaan arviolta sata neliötä, jonka lisäksi puolitoista kerrosta lämmintä tilaa.

Kellarin syöverit kuiskailevat houkuttelevasti luokseen, vaikka kammottava haju ei jätä rauhaan hetkeksikään.

 Alhaalta löytyy kamina eli kellarikin on ainakin osittain ollut lämmintä tilaa.

Rojua on niin maan perusteellisesti. Hajuhaitta vain ei valitettavasti anna aikaa yksityiskohtaisempaan tutustumiseen tähänkään menneeseen maailmaan. Löyhkä on pistänyt pään ja keuhkot jo kurimuksen partaalle.

Yäääärgh. On pakko vetäytyä takaisin varjoihin ja maan synkän syövereihin. Mutta vielä kotisohvallakkaan manalasta kumpuava haju ei anna rauhaa. Olen tutkinut lemun arvoitusta jo vuosien ajan ja sulkenut pois useita eri mahdollisuuksia. Tässä pikaisesti laatimani listaus mahdollisista hajun aiheuttajista:

5. Ehkä talon lähistöllä sijaitseville pelloille lingotaan teurasjätteitä ja muita tuoksahtavia tuliaisia? Ei, lantaa niille levitetään keväisin, mutta muita tuoksuja ei näiltä tantereilta juurikaan kumpua.

4. On myös mahdolllista että jonkin matkan päässä kulkeva pikatie on syypää katkuun. Mutta ei, voin 100% varmuudella sanoa ettei tämä aisteja vääristävä löyhkä leiju sieltä, vaikka muita ympäristöhaittoja siitä runsain mitoin aiheutuukin.

3. Entäs sitten valtatien toisella puolella sijaitseva laaja maanvarastointi- / lajittelupiste? Kenties se on mahdollinen pahoinvoinnin aiheuttaja. Vaan ei, ei sieltäkään nouse muuta kuin erilaisia pölyjä ja dieselmottorin puskemaa mustaa pakokaasua aina sillon tällöin.

2. Yksi varteenotettava vaihtoehto on, että lähiseudulla asusteleva sarjamurhaaja pitää taloa tukikohtanaan ja toimittaa silpomansa uhrit sen kolkkoon kellariin yön pimeydessä aina täydenkuun aikaan.

Jaetulla ensimmäisellä sijalla sen sijaan on tontin lähestulkoon kokonaan ympäröivä puolustusvoimien laaja harjoitus-, varastointi- ja koealue kuin myös talon välittömästä läheisyydestä kulkeva runkoviemärilinjasto johon tämä kyseinen kiineteistökin on liitetty. Eli lemun ja löyhkän voisi selittää esimerkiksi osittain purettu tai vaurioitunut viemäröintiliitos, josta haju voisi kummuta näissä otollisissa olosuhteissa.
Tai sitten tähän huomiota herättämättömään taloon on kätketty puolustusvoimien salaista materiaalia, jota suojellaan voimakkaan pahanhajuisella ja lievää pahoinvointia aiheuttavalla kaasullla. Ainakin jenkeissä ja itänaapurissa kyseinen artikkeli on ollut käytössä useissa kohteissa hyvällä menestyksellä. Arvailujen varaan jää, kumpi näistä viimeksi mainituista vaihtoehdoista on mystisen tuoksun takana vai onko kumpikaan?

Tien varressa seisoo autiotalo juuri sellaisena kuin niihin erityisesti perehtymättömät ihmiset ne mielessään kuvittelevat. Karmivaa tunnelmaa ei ainakaan vähennä kummmituskotia ympäröivät lehdettömät puut.

Alla aukeaa manan maja, pimeyttä hohtavana ja houkuttelevasti kuiskaillen. Kurkistakoon ken uskaltaa.

Paholaisen pienoiskartanoon astutaan sisään pariovista, joita sammal ja hilseilevä maali koristavat kuin miljoonabudjetin Hollywood-filmissä.

Täytyy varoa ettei tipu lauta päähän kun näillä nurkilla hiippailee.

Rengonpeili.

Vaan eipä hullumat näkymät heijastu tästä pinnasta.

Tästä voi havainnollistaa itselleen että lasi on oikeasti nestemäiseksi luokiteltu aine, joka väreilee valuessaan kuin vedenpinta.

Tuoretta.

Raketti-Anttilasta tietysti.

Etelä-amerikkalainen hedelmäkori, näitä on tullut viime aikoina yllättävän usein vastaan autiotalojen pihavarastoja inventoidessa.

Karhulan kuljetuslaatikko, vaan missä ovat pelkistetyn kauniit, mutta nykyään kirpputoreilla ylihinnoitellut lasipurkit kansineen?

No, lasipurkkeja ainakin löytyy viereisestä pärekorista sanomalehtiin peiteltynä ja saattaapa olla seassa muutama ylläkirjoitetussa tekstissä kaipailtu Karhulakin.

No juuri tälläisia laatikoita on tullut nähtyä ainakin neljässä eri paikassa. Silloinen etelän herkkuja maahan tuonut tukkumyyjä lienee tehnyt hyvää tiliä myydessään erikoisuuksia tälle perunan ja pettuleivän ravitsemalle kansallle.

'Ei nautittavaksi', mutta varmasti hyvää tavaraa.

Puolikas pöytäviinapullo, joka väristä päätellen ei ole sitä itseään, vaan muistuttaa pikemminkin jaloviinan ja jäteöljyn sekoitusta. Vaikka viinimäen miehiä olenkin, en silti tohtinut ottaa tujausta tästä houkutuksesta.

Tässä talossa on muutakin vedetty kuin vinettoa. On limpparia, mehua ja jos jonkinmoista terveysyrttijuomaa joka nivelelle.

Jostain syystä huligaanit eivät ole löytäneet paikalle, vaikka ollaan todella vilkkaasti liikennöidyn tien ja suurehkon oppilaitoksen välittömässä läheisyydessä. Talon etualalla kasvava vanha lehtometsä antaa kesäisin peittävän suojan, mutta suuren osan vuotta talo on kuin hyllyllä sivulle vilkaisevien silmien edessä. Ehkä alati kasvava kiire on saanut kulkijat katsomaan vain ja ainoastaan eteenpäin heidän matkatessaan jo seuraavaan pisteeseensä.

Vahaa ja öljynsuodatinta, liekö talossa ollut Siiri-muorin lisäksi joku autoilija vai onko asuja itse omistanut yksityisen kulkupelin?

Jätteet johtavat sylttytehtaalle tai ainakin kauniille ja kultaiselle 80-luvulle. Kaikesta päätellen paikka on viimeisinä vuosinaan toiminut vapaa-ajan asuntona jonka käyttöaste on hiipunut tultaessa niihin aikoihin kun markkaa devalvoitiin.

Kambodzan kansanmurha on ylittänyt uutiskynnyksen, eikä suotta, onhan kyseessä yksi verisimmistä, mielettömimmistä ja traagisimmista sisällissodista. Tosin perusidealtaan punakhmerien ajama ideologia ei ole pahimmasta päästä niistä muoteista, johon köyhää kansaa on ihmiskunnan historian aikana yritetty ajaa. Pol Potin ja kumppaneiden tavoitteenahan oli utopistinen maailma, jossa ei varsinaisesti ole rahaa, ihmiset asuvat maaseudulla viljelellen maata ja eläen omavaraistaloudessa rauhaa ja tasa-arvoa vaalien. Kuulostaa hyvältä, eikö? Mutta aina se ei vain mene niinkuin on kirjotettu. Kun ihmisenperkeleestä on kysymys, menee kaikessa hyvässä ja hyvääkin tarkoittavissa ajatuksessa jokin pieleen. Jälleen kerran heikoin lenkki oli luomakunnan viisain ja jaloin lajike: homo sapiens, niin yksilönä kuin yhteisönäkin. Sama vuosituhansia jatkunut tuhonmantra  soi ilmoille tänäkin päivänä: ahneus, omaneduntavoittelu ja ahneus.

Enkä tarkoita että ihmiskunnan pitäisi palata esihistoriaan ja luopua saavuttamastaan sivistyksestä ja tieteestä. Mutta sen verran se voisi hidastaa että ehtisi katsoa sivuilleen ja siihen hetkeen jotain elää. Sillä yksilön kohdalla tämä paratiisissa vietetty aika ei ole edes huokauksen mittainen ihmiskunnan lyhyeen historiaan suhteutettuna. Armahda itsesi, sillä sitten vasta voit olla muulle maailmalle armollinen.

Loppu.