Hyvien kulkuyhteyksien varrelta löytyy monta monien mahdollisuuksien kiinteistöä ja lapsiperheen unelmaa. Vai liiottelinkohan tapani mukaan hieman heti ensimmäisessä lauseessa.

Alvar Aallon arkkitehtitoimiston suunnitelema pieni kylä lojuu puoliautiona alkutalven harmaudessa. Alueen omakotitalot on suurimmalta osin kunnostettu ja papereihin lätkäisty museoviraston leima. Nämä rivi- tai pienkerrostalot sen sijaan odottelevat parempia aikoja tai vaihtoehtoisesti lopullista lakaisua pois näistä maisemista.

Saisi olla melkoinen sisupussi, joka nämä hylkiöt loihtisi vielä asuinkuntoon, vaikka on sitä huonommistakin lähtökohdista taloja pelastettu.

Koko kylä on rakenettu viereisen tehtaan työntekijöiden asunnoiksi. Jokuseen toviin ei asukkaita tosin ole ollut, eikä tehdaskaan enää ole parhaassa mahdollisessa vireessä.

Osa huoneistoista toimittaa varaston virkaa eli toisin sanoen niihin on dumpattu kaikkea sellaista tavaraa mitä ei ole jaksettu kuljettaa kaatopaikalle.

50-lukuista muotokieltä ei voi olla panematta merkille.

Tämän tyyppiset pystypuurakenteet ovat tehneet paluun ja niitä näkee silloin tällöin käytettävän nykyrakentamisessakin.

Isoja pytinkejä ja jo alunperinkin niin pelkistetysti rakennettuja, että ne pitäisi rakentaa kokonaan uudestaan saadakseen vastamaan nykyasumisen vaatimuksia.

Rakennukset ovat saaneet olla melko rauhassa vaikka eivät sijaitsekaan aivan korvessa.

Ufotko ovat saaneet aikaan paikan tyhjentymisen kuten jo joskus aiemmin uumoilimme erään toisen kohteen pihamaalla?

Pönttöuunin noestunut etumus kertoilee siiitä ettei veto ole ollut paras mahdollinen.

Vai onko vika ollut sytyttäjässä sillä naapurin uunissa ei näy jälkeäkään huonon vedon seurauksista.

Moderni keittiö on ollut kotiäidin paras apu hänen loihtiessaan aterioita raskaan vuorotyön runtelemalle perheen päälle.

Kappas! Kahdeksankymmentä lukuinen Aurinko lightin juomapullo! Luulin ettemme enää ikuna kohtaisi. Värjätty esanssilitku maistui huumaavan hyvälle lapsuuden aurinkoisina kesinä.

Mutta niin se vain menee, että muutos on väistämätön. Maailma ja maailmankaikkeus ovat jatkuvassa liikkeessä, suurkaupungit sykkivät yötä päivää. Ihmisiä kärrätään sairaalaan kuolemaan ja samalla ovenavauksella lähtee parin päivän ikäinen ihminen ensi kertaa ulos maailmaan. Tehtaita rakennetaan, tehtaita puretaan, kaupungit ja valtiot katovat tai vaihtavat muotoaan, järvet kuivuvat ja jäätiköt sulavat. Koko ajan siis tapahtuu lukematon määrä asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa ja saman verran asioita joihin myös voi vaikuttaa, joko välittömästi tai välillisesti. Jokainen tekemäsi ratkaisu kääntää suuntaa ja vie kohti päämäärää, joka tosin vaihtuu aina tekemiesi ratkaisujen mukaan.
No, onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin ja pystyy useimmiten hanskaamaan tilanteen. Vaikka haikailemme menneitä, odotamme myös tulevaa usein jopa pelokkaana, sillä edessä siintävä tuntematon on aina askel epävarmuuteen. Juuri kun luulimme tilanteen vakiintuneen se ei olekaan enää entisensä. Siksi kannattaakin olemisensa helpottamiseksi sisäistää se tieto, että vain muutos on pysyvää.

Tänään jatketaan kuva-arvoituksilla. Te kotimikrojenne ja älypuhelimienne orjuuttamat modernistit siellä ruudun toisella puolella voittekin alkaa vetreyttämään aivojenne ajatushautomoita miettimällä, mikä kummallisuus seuraavissa kuvissa näyttäytyy ja esiintyy.

Pinnan kauniinvihreät sammalkasvustot kertovat omaa tarinaansa niistä vuodenkierroista, joita nämä kauniisti kaartuvat elementit ovat näillä sijoillaan nähneet.

Avaruusaika oli ja meni. Missä ovat ufohavainnot ja Juhan af Grann?

Huippuhetket suuren yleisön tähtienvalloituksesta koettiin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun ihminen ensi kertaa kävi dallailemassa maata kiertävän möhkäleen pinnalla. Myös tämän kyseisen malliston ensimmäinen tuote lanseeraattin markkinoille tuona samana historian kirjoihin värikkäänä ja tapahtumarikkaana taltioituna vuonna.

Ehkäpä tästä kuvakulmasta moni 80-luvulla suomessa matkaillut tai vähänkään suomalaiseen designiin ja arkkitehtuuriin perehtynyt henkilö alkaa heräillä. Tutultahan tuo näyttää, mutta mikä kumma kummitus tämä on?

Kyllä vain hyvät ystävät ja ymmärtäjät, tämä on CF-45 eli tutummin Venturo. Yksi malli arkkitehti Matti Suurosen suunnitelemasta Casa Finlandia -sarjasta, johon kuului muitakin klassisen kauniita ja ajattomia lasikuituisia rakennuksia. Näitä venturoksi kutsuttuja upeita luomuksia valmistettiin aikoinaan suomessa vain vajaat kaksikymmentä kappaletta, joista jokusia on onneksemme säilynyt. Nämä olemassa olevat rakennukset ovat harrastajien tiedossa ja kartoitettu moneen kertaan internetin infernaalisiin syövereihin. Tämän yksilön sijainti ei tosin ole suuren eikä pienen yleisön tiedossa. Toki kyseisen yksilön historia on alkutaipaleelta poimittu talteen, mutta ilmeinen katoaminen on tapahtunut joskus 80-90 -lukujen vaihteessa, jonka jälkeen se on ollut teillä tietämättömillä. Siksi yllätyinkin suuresti tämän jumalallisuuden sfäärejä halkovan taideteoksen putkahtaessa eteeni eräs keväinen torstaiaamu.

No, kovin hyvässä kunnossahan tämä rakennus ei ole. Mutta mikään ei ole mahdotonta, joten toivon syvästi, että pelastus löytää tiensä tänne rytöisen ja unohdetun teollisuusalueen takapihalle, jossa lepää kaunis pala suomalaista historiaa.

Aivan unohdettu ei tämä tehdasmiljöö sentään ole. Aidattu alue valvontakameroineen ja yksityisaluekyltteineen on aina jonkun silmän alla ja niinpä parissa hetkessä kurvasikin vartiointiliikkeen edustaja selustaan. Onneksi rikostoverini sai vilpittömällä olemuksellaan vakuutettua ettemme ole paikalla pahat mielessä vaan ainoastaan ihastelemassa ja ottamassa joitakin valokuvia tästä erikoisesta täysmuovitalosta, joka tällä tontilla halkaistuna lepää.

Pitkäaikainen apulaiseni ja niin sanottu oikeakäteni tämänkaltaisissa tehtävissä näkyykin kuvan oikeassa alakulmassa. Mutta enempiä yhteistyöstämme lavertelematta jatketaan tutustumista taloon.

Kuten jo ulkopäin saattoi arvailla, on tämä puoliksi hyljätty talo myös puoliksi maatunut puuosiensa puolesta. Ennen siirtoa rakennus on purettu kahteen isompaan ja neljään pienempään väliosaan. Kuljetustuetkin on vielä paikallaan, tosin vuosien heikentäminä nekin.

Millainen on matka ja mikä määränpää? Sitä ei voi tietää ennen kuin kaikki jää. Koska siihen asti matka jatkuu, tavalla tai toisella. Itse toivon tällle talolle ikuista elämää ja sen jäämistä konkreettiseksi muistoksi optimismin aikakaudelta ja niistä nousukauden vuosikymmenistä, jotka loivat ja valitsivat puoliksi tahtomattaan tien kohti maapalllon ja ihmiskunnan lopullisia ongelmia. Vaikka vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat ja menevät kuin auringonsäteiden välähdykset järvenpinnan väreilyssä, tulevat jälkipolvet kiroamaan esi-isänsä ja heidän oikeudettoman käyttäytymisensä tätä jumalaista palloamme kohtaan viimeisen kuluneen sadan vuoden ajalta ja varsinkin tämän kuluvan vuosisadan ajalta. En luota siihen että mukavuudenhaluinen ihmiskunta typeryydessänsä osaisi keskittyä olennaiseen ja ryhtyä kääntämään tätä uppoavaa laivaa kohti vakaampia vesiä luopuen kaikesta turhasta painolastista, Kaikkien optimistisimpienkin laskelmien mukaan tässä ollaan menossa päin helvettiä ja lujaa. Ympäristö ei kertakaikkiaan kestä enää tätä ylikuormitusta, jonka seurauksena tullaan vielä näkemään yhtä ja toista, jota tämä länsimaalainen selfiekeppi- ja citymaasturisukupolvi ei osaa puoliksi kuvitellakkaan.

Huoh. Pyydän syvästi anteeksi profetoimistani ja itseni toistamista jälleen kerran, mutta ymmärtäkää se, että tässä ollaan vakavan asian äärellä, vaikka en tiedä onko se ketään kohtaan oikein, varsinkaan teitä jotka blogiani luette, että näiden silmiä ja sielua hivelevien autiotalojen luona vieraillessa karkaavat ajatukseni toisinaan hieman liian kauas itse kohteesta.

Mutta nyt on aika päättää tämänkertainen yhteinen matkamme. Kiitos mukanaolleille ja tavataan jatkossakin ja toivottavasti hilpeämmissä tunnelmissa.

P.s. En tiedä kuvittelenko vai näkyykö oven muovi-ikkunan heijastuksessa paholaisia ja beelsebubeja, jotka odottavat hetkeä koittavaksi.

Eteläisessä Suomessa lähellä pääkaupunkiseutua on pitkään liikkuneiden huhujen mukaan sijainnut eräänlainen ihmisten ja varsinkin ihmismielen jalostukseen keskittynyt sairaala. Kyseessä ei ole mikään kolmannen valtakunnan aikainen ihmistenkidutuslaitos, vaan psykologisiin- ja fysikaalisiin kokeisiin perustuva tiedepohjainen tutkimuslaitos.
Joidenkin tietolähteiden mukaan se on saanut alkunsa 1970-luvun poliittisesti epävakaan ilmapiirin aikaansaannoksena, kun maailmanrauha ja planeettamme, kuin myös ihmiskunnan hengissä pysyminen oli enää vain hiuskarvan varassa. Tätä sairaalaa perustamassa ollut ja sitä ylläpitävä järjestö koostui eri maiden tiede- ja ylioppilaspiireistä, joita yhdisti yhteinen globaali päämäärä, maapallon ja ihmiskunnan turvattu tulevaisuus. Rahoitus hankkeeseen saatiin monilta yksityisiltä säätiöiltä, sekä yritysten ja konsernien suuromistajilta ja jopa valtioilta, joskin viimeksi mainituilta tahoilta usein salassa ja eri verukkeiden ja nimikkeiden alle verhottuna.

Sairaala rakennettiin sen aikaisten pääteiden, rautateiden ja lentoliikenteen välittömään läheisyyteen hyvien kulkuyhteuksien turvaamiseksi. Kokonaisuus naamioitiin lailliseksi, hiljaiseksi liike- ja järjestötoiminnaksi. Mitä keskemmällä keskeisyyttä ja lähempänä ihmisiä ollaan, sen huomaamattomampaa toiminta usein on tavallisen kansan silmissä. Harva kiinnittää huomioita esimerkiksi jonkun pienemmän uskontosuuntauksen kirkkoon, joka sijatsee keskellä kaupunkia. Joka päivä ihmisiä tulee ja menee, talonmies pitää pihan siistinä, välillä käy jakeluyhtiön auto pihassa tuomassa lähetyksen tai hakemassa tavaraa ja kaikki tapahtuu ihmisten uteliaiden silmien alla huomiota herättämättä.

Testit ja tutkimukset, kuten niiden tuloksestkin, ovat yhä tarkoin varjeltuja salaisuuksia, vaikka aktiivinen toiminta lakkasi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Joitain 'tietoja' on kuitenkin vuotanut kansan keskuuteen ja toriväen supateltavaksi. Keskeisiä projekteja kuulemma oli sotaisuuden ja metsästysvietin poistaminen ihmisen perimästä. Väkivallan vähentämisellä pyrittiin johdonmukaisesti luomaan rauhaa maailman vaarallisimpien petojen, eli ihmisten välille. Vastaavanlaisia kokeita suoritettiin laajasti Amerikan Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen. Tuloksena oli maailmanlaajuisestikkin huomioita herättänyt hippisukupolvi uusine aatteineen ja tekoineen. Onnistunut kokeilu kuitenkin hyllytettiin suuryhtiöiden painostuksen alla rahan ja vallan luodessa määreet maailman kulkusuunnalle.

Miksi tämä suomessa toiminut projekti ei lähtenyt toimimaan suunnitellusti? Syitä voidaan hakea 80-luvun markkinatalousyhteiskunnan ja sen myötä levinneen rahavallan ahneudesta sekä sen soluttautumisesta järjestön syvimpään ytimeen. Vaikka ongelmien ilmi tullessa toteuttiin puhdistus, se oli väistämättä liian myöhäistä. Maailma oli ajannut jo ohi tästä ihmiskunnan toivosta.

Millaisia kokeita aikanaan sitten tehtiin? Suurin osa testeistä oli psykologisia. Niillä ohjattiin ihmisen mieltä oikeudenmukaisempaan toimintaan ja kanssaeläjien kuin ympäristönkin huomioon ottamiseen. Jotkut toimenpiteet olivat hypnoosin kaltaisia nopeita toimintoja, osan taas kestäessä vuosia tarkassa ohjauksessa. Tuloksia saatiin kiitettävästi molemmilla saroilla. Mistään manipuloinnista ei kuitenkaan voida puhua, vaan kaikki perustui vapaaehtoisuuteen uuden onnellisemman maailman puolesta.

Hiljaa kuitenkin hiipui toivo paremmasta huomisesta. Vuonna 1985 sulkeutuivat viimeisetkin rahahanat järjestön kannalta tärkeiden ihmisten ja tekijöiden liuetessa massaan. Muutaman vuoden kuluttua laman kourissa kamppaileva Suomi  samoin kuin muukin ympäröivä maailma muuttuivat radikaalisti. Neuvostoliiton hajoaminen katkaisi tarpeellisten ja toiminnan kannalta välttämättömien tarvikkeiden saannin. Myös laitteet, tilat, menetelmät ja keskeiset ihmiset olivat käyneet vanhaksi. Kaikki oli lopullisesti ohi, vai oliko?

Toiminnan hiipumisesta huolimatta on tiede- ja toimenpidekeskus laitteineen yhä lähes täydessä käyttövalmiudessa. Vaikka henkilöstö on vähentynyt minimiin ja käytännössä ainoa palkollinen on vanha talonmies arkisessa rutiininomaisessa aherruksessaan, voi vielä joskus lähitulevaisuudessa olla aika jolloin alkaa taas tapahtua. Kyseessä ei ole mikään salaseura eikä hyvävelijärjestön ohjailema tieteenhaara, vaan rehellisesti maailman olemassaolon turvaamisesta kiinnostunut järjestö. Ehkä sinuunkin on lapsena ujutettu rokotteen varjolla mikrosiru, joka ohjailee toimintaasi kohti rauhanomaisempaa ja tasapainoisempaa huomista.

Metsän rauhassa järven rannalla on kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmaisten kuntoutuskeskus. Nykyään tosin hylätty sellainen. Toimintaa on ajettu alas portaittain viimeisten kymmenen vuoden aikana ja lopullisen niitin kuntoutuslaitoksen tarinalle löi kuntaliitos. Alunperin noin 70 hehtaarin suuruinen tontti on saatu lahjoituksena  ****** vajaamielisten keskuslaitoksen kuntainliitolle. Rakennuskanta alueella on peräisin 1960- luvun lopulta, joskin uusimmat rakennukset ovat vain kahdenvuosikymmenen takaa. Kokonaisneliömäärä kiinteistöillä on hieman alta 20 000 m2, ei siis mikään kovin pieni kompleksi.

Kieltotaulun kirjoitus ei voisi osuvammin enään kertoa. Rakennukset eivät nimittäin kestä monenkaan talven yli ilman ylläpitoa ja lämmitystä. Punatiiliset tasakattoarkkitehtuurin edustajat kerryttävät rakenteisiinsa kosteutta kylmillään ollessaan ja suovat mitä parhaimmat olosuhteet ja kasvualustat erilaisille homelajikkeille.

Villiintynyt nurmikko kertoo omaa tarinaansa. Kenties kymmenen vuoden kuluttua samalla paikalla kasvaa miehen korkuista sekametsää, kun luonto valtaa alaansa takaisin.

Asukkaita hoitolaitoksessa on ollut parhaimmillaan yli 150. Osa on asunut rivitaloissa ja osa jopa kerrostalossa. Vaikeimmille potilaille on riittänyt vain vuodepaikka ja tarpeeksi kova lääkitys. Vaarallisille ja väkivaltaisille potilaille on ollut vaihtoehtoina lepositeet, pakkopaita tai eristyshuone.
Näitä tyhjiä rakennuksia katsellessa tulee ihmeteltyä sitä, mihin kaikki asukkaat täältä on siirrettty jatkohoitoon.

Toiminta on ollut hyvin vilkasta laitoksen parhaina päivinä. Nyt on hiljaista.

Hmm...Näyttää kuin opastaulun kuvassa isompi hahmo nuijisi pienempää kynällä päähän.

Sisäpihan kosteudessa asfaltti jo vihertää ja kasvillisuus puskee itseään väkisin paksun bitumikuoren läpi. Kaltevaa pintaa pitkin sade- ja sulamisvedet valuvat suoraan rakennusta päin imetyen kivijalkaa ylöspäin aina tiilirakenteisiin asti. Toki alueella on kattava viemäriverkostokin, mutta ilman ihmiskäden kosketusta kaivojen kannet tuppaavat täyttymään risuista ja kuolleista lehdistä, niin ettei vesi pääse kulkemaan sille tarkoitettua viemäriä pitkin.

Vuonna 1987 valmistunut 180 istumapaikkaa käsittävä auditorio edustaa alueen myöhempää rakennuskantaa.

Liikuntata, terapiata ja vahva lääkitys.

Sähköt näyttää vielä rakennuksissa olevan. Joltain on nimittäin unohtunut ulkovalo päälle. No, se hukkuu pisarana mereen, jos lasketaan koko vuoden ajalta kertyvät ylläpitokulut. Neliölle on laskettu käyttökuluksi 2-4 euroa kuukaudessa ja neliöitähän on yhteensä 20 000m2 eli vähimmilläänkin vuosikustannukset on sellaiset 500 000€. Vanhentunutta rakennuskantaa myös pitäisi peruskorjata raskaalla kädellä, jotta se täyttäisi nykypäivän vaatimustasot laitoshoidon saralla. Eikä 60- ja 70-lukujen arkkitehtuuri ollut kaikkein kehittyneintä laatua tasakattoineen ja rakennustöissäkin vauhti oli kova kun siirryttiin pientalotyömailta suurten elementtikompleksien kimppuun.

No mitäs ihmettä! Uimahalli täällä korpien keskellä.

Allaskoko 5 x 15 metriä. Saunakin löytyy totta kai, sekä liikuntasali ja kuntosali.

Käytävillä kaikuu tyhjyys. Kiire on jäänyt kauas ajan ulottumattomiin.

Aika voimakas ilmaisu.

Paikalle on järjestetty vartiointi ja sähköinen hälytin valvoo etänä kierrosten välillä. Se on osaltaan ehkäissyt vandaalien tuhotyöt ja kaikki ovet ja ikkunat ovatkin lukossa ja ehjiä yhtä varastoa lukuunottamatta. Alueella sai liikkua vapaasti, kun vain pysytteli huomaamattomana ja kulki ympäristöön sulautuen. Taas kerran oikeanlainen pukeutuminen ja retkivarustus oli tärkeä tekijä tutkimusmatkan onnistumiseksi.

Menneen syksyn lehdet.

Näillä häkkirattailla kuljetettiin vähämielisiä pakolliseen vuosittaiseen ulkoiluun. Tai vaihtoehtoisesti kuskattiin pyykkiä pesulaan.

Samassa huoltorakennuksessa sijaitsee myös keskuskeittiö, jonka lähes koko kalusto on uusittu vuonna 2005. Tuntuu järjettömältä, että kymmenientuhansien eurojen laitteet on uusittu vain hetki ennen paikan kuolemaa. Ehtoisat keittiön emännät ovat laittaneet toivomuksen auton moottorin sammutamisesta purkauksen ajaksi.

Surullista.

 

Tontilta löytyy myös vanhempaa kaliberia olevia rakennuksia, niin sanottu kartano vuosimallia 1820. Talolle on museovirasto lätkäissyt ruksin sekä leiman sakon ja rangaistuksen uhalla suojeltavien rakennusten listalle.

Tyhjänä, turhana ja hylättynä. 

Villiintyneen puutarhan kadonnut loisto. 

Tie vie sinne, tänne ja takaisin tyhjyyden halki. Toivotaan että paikalle löytyy ylläpitäjä. Muuten rakennuksilla on sama kohtalo kuin muillakin kylmilleen jääneillä aikakautensa edustajilla. Muutaman vuosikymmenenen päästä näidenkin rakennusten arkkitehtuurinen arvo on mittaamaton, vaikka vielä tänä päivänä tasakattoinen funktionalistinen tyyli ei suurta kunnioitusta saakaan. Muutenkin valloillaan oleva kertakäyttökulttuuri saisi jo olla matkansa päässä. Kestävyyteen ja jo olemassa olevan vaalimiseen kannattaisi käyttää enemmän voimavaroja, kuin jatkuvaan uuden rakentamiseen ja tekemiseen. Luonnon uusiutumiskyky on rajallinen ja siksi olisikin elettävä sen ehdoilla, josta olemme riippuvaisia. Onni kun ei valitettavasti tule ulkoisista tekijöistä tai materialisimin valtamerestä. Toki ihmisen on täytettävä perustarpeensa, mutta sen tärkeimmän tekijän eli mielenrauhan, voi löytää vain sisältään. Tietysti myös ympäristölläsi on merkityksensä rauhan saavuttamisessa. Siksi kannattaakin pitää luonto lähellä.