Suomen ensimmäisen elementtirivitalon ensimmmäisiä harjakaisia juhlittiin Hangon vankilan maisemissa 1951. Toinen tuleminen oli heti seuraavana vuonna, kun rakennus siirrettiin nykyiselle paikalleen tulevien Olympialaisten valmistelutohinoissa ja niille  sijoilleen se on toistaiseksi unohtunutkin. Joskin kuluvana vuonna on tämän urheuiluhistoriaa hivelevän kyseenalaisen helmen aika siirtyä ajattomuudesta ikuisuuteen kaupungin hallituksessa paukutellun purkutuomion myötä.

Huomatkaa erikoinen rakennustekninen toteutus katossa, jossa vanhan huovan päälle on rakennettu tarpeettoman vahvat koolaukset uutta  pintaa kannattelemaan. 

Ei aina niin arkista, erkkeri-ikkuna antaa rapistuneenakin ilmettä parakkia  muistuttavalle rakennukselle. Aikansa villitys tämäkin ikkunamalli, hyvänä kakkosena heti pyöreiden pikku ikkunoiden jälkeen.

Tästä ovesta kulki kuusikymmentä vuotta sitten mm. Chilen, Brasilian ja Argentiinan viisiottelijat. Sittemmin siitä on kulkenut kymmmeniä tuhansia ihmisiä aina vuosituhannen vaihteeseen asti jolloin aluetta ylläpitävät tahot ajautuivat taloudellisiin vaikeuksiin ja sittemmin konkurssiin. Niinkuin usein käy, tekivät niin kutsutut hampparit  majansa myös tähän vakinaisesta käytöstä poistuneeseen rakennnukseen ja mikäs tänne tehdessä, sillä tilaa  on vaikka koko Kanta-Hämeen asunnottomillle.

Rakennus oli aikanaan edistyksellinen, sillä vain vastaanotossa oli tulisija ja muualla sähkölämmitys. Löytyipä neljänkymmenen huoneen majoitustilasta jopa yksi yhteinen sisäsuihku, jollaisesta harva oli kuullutkaan ja vielä marginaalisempi ryhmä nähnyt saati käyttänyt.

Paikat on sotkettu hyrskyn myrskyn ja kaikki vaihtovaluutaksi kelpaava on lähtenyt pitkäkyntisten matkaan. Sähköjohtoja ei tässä talossa ole ollut juurikaan kuparivarkaiden suruksi. Yksi pistorasia per huone ja sillä sipuli.

Vastaanottotiskillä lojuu sekalaista settiä.

Keittiökään ei houkuttele kulinaristisiin orgioihin.

Kokolattiamatto se olla pitää. Tämä allergia- ja astmaliiton disauttama päällyste on erinomaisen mukava jalalle, mutta kohtalainen pölynkerääjä ja levittäjä. Punaviinin kanssakin saa pitää varansa, sillä tahranpoisto tästä ei ole aivan amatöörien heiniä. Itse kyllä suosin kyseistä kuosia, samoin kuin tasakattoisia tiilitaloja ja kellarikerroksen kosteita tiloja. Tunnelma ennen kaikkea.

Sininen laguuni.

Verhot ovat kuin aikapanssarit. Toisella puolella valo ja elämä, toisella hämärä ja hauta-arkun hiljaisuus.

Nyt kun vastaanotossa on nautittu parit neuvoa antavat, voidaan lähteä sukkuloimaan syvemmälle rakennuksen uumeniin.

Käytävä avoimine ovineen on hämmentävä näky.

Minkä oven takana väijyy murhaaja?

Kaikkia huoneita  yhdistää romun ja paperiroskan paljous. Tuntuu kuin konsernin koko kirjanpito olisi levitetty ympäri lattioita.

Tulevista raunioista löytyy myös 50-lukuista antiikkia. Liekö originaali olympic-jakkara?

Tämä lasku oli maksettu ajallaan.

Neuvotteluhuoneen juhlallinen tunnelma ei ole vielä kokonaan kadonnut vaikka pitkä pöytä on jo löytänyt uuden osoitteen.

Tämän huoneen remontista  ei ole kauaa, sen kertoo jo pelkkä tummien värien meri ja seinäpintojen mahongin sävy.

Aah, mi muisto mun nuoruudestain! Vhs-kaseteisssa on todellista taikaa ja nostalagiaa.

Jahas, ja mitäs täältä löytyykään? Mainoskuvia puolen vuosisadan takaa.

Myös satakunta käsinkirjoitettua kuittia on täällä verottajaa paossa, paratiisinsa kullakin.

Kevytsavukkeesta se keventäminen alkaa.

Linnnavuoren huipulta aukeaa isänmaan aamunkoitto, köyhänä ja nälkäisenä.

Parissa huoneessa oli nähtävissä majoittumiseen viittaavia jälkiä. Sittemmin laiskistuneet ja mukavuudenhaluiset asunnottomat ovat alkaneet hivuttautua kohti keskustaa saman tien varressa sijaitseviin muihin puoliautioihin taloihin, aika aikaansa kutakin.

Samanlaisia vähäosaisten valtaamia rakennuksia jättää jälkeensä myös tällä hetkellä käynnissä olevat Sotshin olympialaiset, mittakaava taitaa vain olla satoja kertoja suurempi. Ketä täällä palvelee raha ja valta? Ei ainakaan enemmmistöä joka niiden vuoksi joutuu kuitenkin suurimmat uhraukset tekemään. Ihminen on tällä globaalilla pelikentällä kuin lastu merituulen nostattamassa ristiaallokossa, jossa jokainen uppoaa, kuka enemmin - kuka myöhemmin.

Hämeenlinnaan vuoden 1952 olympialaisia varten rakenettu maauimala on saanut rapistua rauhassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Tälläkin pätee se vanha totuus, että betoni kaunistuu vanhetessaan.

 

Rapsakkaa on. Suojelukohteeksi julistettu maauimala onkin ollut kaupunginhallituksen kiistakapulana vuosikaudet, koska se kaipaisi perusteellista saneerausta, mutta rahaa vain ei tarkoitukseen meinaa löytyä tänä aikana, kun palveluita ajetaan alas ja kaupungit elävät velaksi vuodesta toiseen.

 

Allas on toiminut viime vuosina pääasiassa nuorison ajanviettopaikkana. Muutamia tapaturmiakin on sattunut, jopa yksi lähes kuolemaan johtanut, kun nuori tyttö tippui hyppytelineestä betoniseen monttuun.

Ei voi muuta sanoa kuin kaunista on. Kuvat puhukoon puolestaan.

Uimalasta häämöttää alueen varsinainen maamerkki, hyppyrimäki. Kaukaa katsottuna  se tuo mieleen ulkoavaruuden muukalaisten ihmiskunnalle antaman monumentin.

Jos ei olisi koskaan kuullut mäkihypystä tai nähnyt mitään siihen liittyvää, voisi joutua miettimään pitkään mihin tarkoitukseen tälläinen betoninen luiska on tehty. Keskellä metsää, yksinäisyydessään, särjettynä, piestynä ja ihmisten häväisemänä, seisoo tukevasti teräsbetonijaloillaan tämä aikansa arkkitehtuurin mestariteos.

Puuosia on purettu pois tapaturmariskin pienentämiseksi. Nuoriso kun tykkäsi kiipeillä uhkarohkeasti mäessä mäyräkoira toisessa kädessä.
Kirjoittajakin on kiivennyt tornin huipulle laskuramppia pitkin. Jälkikäteen muistellen se oli hieno kokemus, mutta kiipeämishetkellä se oli kyllä kaikkea muuta. Pohjalla painoi auringonnousuun asti venynyt baarikierros. Iltapäivän kohmeloisia joutotunteja kuluttaessa tuli ajatus tutustua seudun urheiluhistoriallisiin paikkoihin. Sitten vain tuumasta toimeen ja kiipelilyvarustus kuntoon. Eli t-paita päälle,tennarit jalkaan ja mäkeen. Kiipeilyn estämiseksi oli joitakin rakenteita jo silloin purettu, joten täytyi käyttää luovuutta ja rakentaa tikapuut paikalla lojuvista metallin- ja puunkappaleista. Neljänkymmenen minuutin vaivannäön jälkeen oli valmista ja kipuaminen rampille mahdollista. Alkumatka sujui vielä suhteellisen mallikkaasti, kun vain katsoi mistä kohtaa lahoa rakennetta kulki ja varoi ruosteisten naulojen vaanivia kärkiä.
Alhaalta katsottua mäki ei näytä kovi jyrkältä, mutta voin sanoa, että se rampista käsin tuntui pystysuoralta. Sivulaidan betoni on vain noin 40 - 50cm korkea eli sivuille vilkaistessaa näki koko ajan miten kaukana alla kiiltelevä asfaltti on. Puolessa välissä nousua iski pakokauhu. Kädet eivät enää ottaneet käskyjä vastaan. Liikkuminen ei onnistunut ylös eikä varsinkaan alas. Hetken hengittelytuokion jälkeen täytyi vain yrittää jatkaa koska siihenkään ei voinut jäädä. Hämeenlinnan palokunnalta kun tuskin löytyisi omasta takaa niin korkeaa nosturia ja olisihan se muutenkin ollut suhteellisen noloa soitella viranomaisia hätiin, kun ensin on tietentahtoen itsensä hankaluuksiin haalinut. Lisäksi olisi ollut varmaa että, seuraavan päivän lehdessä olisi ollut puolen sivun juttu kaistapäistä ja tietysti isojen kuvien kera.
Tahdonvoimalla ylösnoustuamme avautui mielettömät maisemat. Huipulta näkyi todella pitkälle, koska olimme reilusti puunlatvojen yläpuolella. Näky joka avautui oli ikimuistoinen. Maisemaa olisi voinut ihastella vaikka koko päivän ja vaivannäkö tuntui todella kannattaneen. Harmi ettei sattunut olemaan kameraa matkassa.
Ylhäällä oli kaikki pirstottu, mikä vain rikottavissa oli. Ennen kuin rappusiin ja hissille vievä alaovi hitsattiin umpeen, ihmiset menivät ja tulivat torniin miten tahtoivat ja tietysti myös vandaalit ja ahdistuneet nuoret purkivat agressioitaan suurin maisemaikkunoihin ja irtaimeen. Alastulo oli vielä haastavampaa kuin ylös kapuaminen, koska peruuttaessa ei nähnyt mihin jalkansa asetti ja mistä löytyy sen verran tukevaa rakennetta, ettei tule mentyä alas asti kuperkeikoilla. Viimein koettelemusten jälkeen kuitenkin päästiin takaisin maanpinnalle ja olo oli todella huojentunut. Myöhemmin tuli huomattua että korkeanpaikankammo jäi  jonnekkin sinne kauniisti harmaantuneeseen hyppyrimäkeen.

Hyppyrimäki on valmistunut 1960-luvun lopulla. Viimeisen kerran tästä mäestä on ponnistettu talvella 1995, ellei hypyksi lasketa muutama vuosi sitten tehtyä loikkaa moottoripyörällä. Jussi Seljas ajoi mäkeä pitkin ylös ja alas saaden hypyn pituudeksi reilut 63 metirä. Mäkiennätys hyppytornista on 82 metriä, suksilla.
Linkistä voi katsoa videon Seljaksen hypystä: http://www.youtube.com/watch?v=Fs_-SdZ74Qc

Hyppyriä uhkaillaan jatkuvasti purkutuomiolla, jonka täytäntöönpano kylläkin siirtyy näillä näkymin kauas tulevaisuuteen siitä yksinkertaisesta syystä ettei yhteisiä verorahoja riitä sijoitettavaksi tornin purkamiseen, joka maksaisi tämänhetkisten arvioiden mukaan 200 000 - 300 000 euroa. Toinen esitetty vaihtoehto on kunnostaa ylätasanne ja perustaa sinne maisemakahvila. Jälkimmäinen vaihtoehdoista kuulostaa paremmalta kuin paikan maan tasalle räjäyttäminen. Betonirakenteiden osalta hyppytorni on vielä hyvässä kunnossa, mutta muuten remontin tarvetta kyllä on, mikäli kahvilatoiminta-ajatus ottaa tuulta alleen. Linkistä voi tutustua visionäärien kaavailuihin: http://hyppyrimaki.blogspot.fi/

 

Tässä alastulomäen välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa tuomaritornissa tuli myös käytyä. Sinne pääsy oli yritetty estää rälläköimällä pois alimman kerroksen rappuset ja verhoamalla sisäänmeno kotoisasti piikkilangalla. Hoikat hauholaiset nälkätaiteilijat kuitenkin mahtuivat ryömimään esteiden lomasta kohti uusia seikkailuja. On käsittämätöntä miten paljon muutaman vuosikymmenen happosateet haurastuttavat paksujakin vaijereita. Turvakaiteet olivat niin hauraita, ettei niitä tarvinnut kuin hipaista ja ne varisivat pölynä maahan. Tornin tarkkaamossa ei ollut käytännössä jäljellä mitään muuta kuin betonia ja terästä. 

Toimitsijat eivät ole voineet olla kovin huonokuntoisia, sillä paraatipaikalle on kivuttava satoja rappusia. Yhtä kaikki, tämän tornin tuomaroinnit on tuomaroitu.

 

Vaikka urheilu ei ole koskaan kuulunut mielenkiinnon kohteisiini, on se silti antanut jotain näiden kauniisti rapistuneiden rakennelmien myötä.

Ylhäältä hyppytornista otetut kuvat on ottanut Toni Kuisma.