Oli tie millainen tahansa niin matkustavaisen täytyy jossain vaiheessa matkaa poiketa tieltä sivuun täyttämään tankkia  ja nauttiman kenties kupillinen virkistävää kahvia. Itse ketjuliikkeiden alistavaa iestä välttelevänä pyrin aina asioimaan pienyrittäjien ja ketjuihin kuulumattomien yrittäjien pakeillla, vaikka harvassa alkavat olla suuryhtiöiden tahtoon alistumattomat kaupat ja kioskit, mutta vielä niitäkin onneksi löytyy.

Tosin tämän täydenpalvelun kyläkaupan palvelukset tai tarjonta eivät riittäneet kyläläisillle eivätkä ohikulkijoille kun ihminen mukavuuden haluissaan haki halvempaa, helpompaa ja suurempaa.

Tien toisella puolella tyhjyyteen tuijottelee pitkään suljettuna ollut huoltoasema-kahvila. Tälläkin tontilla lie käynyt aikoinaan kova kuhina ja matkaansa taittavat autoilijat ovat jonotelleet tankkauspisteelle päästäkseen sitten istahtamaan kahvilan puolelle tarjoilujen ääreen. 

Poissa on Sulo Vilénit sekä Kaurismäen veljesten maailmoista tutut baarit ja kyläkuppilat. Itse sain onnekseni työskennellä ikumuistoisen kesän bensapoikana aidolla palveluasemalla, jossa huollettiin autot ja virkistettiin ihmiset henkilökohtaisella palvelulla ja läsnäololla. Sellaisilla pienillä huoltoasemilla oli oma henkensä ja persoonallistuutensa, toisin kuin tienvarret rahanvoimalla vallanneilla hahmottomilla ja itseääntoistavilla abc-asemilla jotka ovat kuin toistensa klooneja. Viimeiset perinteiset bensiskahvilat katosivatkin lopullisesti kymmenisen vuotta sitten ihmisten suunnattessa autojensa keulat näille kylmille ja kolkoille ketjuasemille jotka mustuttavat enemmän ostoskeskusta kuin kuin tienvarsikahvilaa. Kuka muistaa milloin viimeksi mittarille kurvatessa on huoltoaseman henkillökunta kipaissut paikalle täyttämään tankin ja juttelemaan mukavia? Taitaa siitä tovi olla.

Ovi on lukossa ja hämähäkit heittäneet verkkkonsa monta kertaa tartuttuun kahvaan.

Paikka vaikuttaa sangen viehättävältä kahdeksankymmentälukuisine tunnelmineen mutta valitettavasti vuodet ovat jo kirjoneet sanattoman tuomionsa  tälle tasakattoiselle rakennukselle.

Myös Union huoltoasemasta löytyy erityisen lämpimiä lapsuusmuistoja kun kävimme pikkupoikina ostamassa sieltä erityisen hyviä irtokarkkeja joissa oli aivan omanlaisensa maku- ja hajuvivahteet. Tuo erikoisominasuus karkkeihin tuli siitä että bensa-aseman muutaman neliön konttorissa jossa niitä myytiin, leijui ilmassa erilaisten voiteluaineiden ja liuottimien huumaava tuoksu. Lisäksi ilma oli aina sinisenä tupakanasavusta kun henkilökunta ja asiakkaat siellä istuivat tupruttelemassa ja juoruilemassa kylän kuulumisia. Kyseistä mutkaa jossa sittemmin Neste-ketjuun vaihtanut ja jo toimintansa lopettanut huoltoasema sijaitsi neljännnesvuosisata sitten kutsutaan seudulla yleisesti yhä 'Unskiksi'.

Jatketaan nyt vielä hetki lapsuusmuisoissa kun kerran aloitettiinkin. Sillä mikä sopisikaan paremmin kesäpäivän janojuomaksi kuin pullollinen friscoa. Aivan niinkuin jo alakouluikäsenä kun viikon kohokohta oli päästä lauantai-aamuna vanhasta kirjastoautosta tehtyyn divaribussiin josta mukaan poimittiin pinkka sarjakuvia minkä jälkeen tietysti haettiin kaupasta litran pullo friscoa. Loppupäivä sitten seikkailtiinkin sarjakuvien ihmeelliseessä maailmassa sokerihumalan siivittämänä.

Tie mutkittelee sisään takahuoneen ikkunasta.

Yllätykseksi takaovi olikin unohtunut auki, joka onkin oudompi seikka siihen nähden että rakennus irtaimistoineen on varmasti jonkun valvonnassa sillä paikat ovat ehjät ja järjestyksessä, eikä ovessa näkynyt minkäänlaisia murtojälkiä. Tällaisiin kulisseihin voi helposti kuvitella sen amerikkalaisissa elokuvissa monesti nähdyn preerian jota pölyävä highway halkoo kunnes keskellä ei mitään vastaan tuleekin vanha kulahtanut huoltoasema jota pitää vähintäänkin pelottava ja epämäärinen hahmo. Lukitsemattoman oven aiheuttamista oudoista tuntemuksista johtuen en tällä kertaa astunut sisään rakennukseen. Kenties sen varjoisissa sokkeloissa olisi vaaninut sorkkkarauta kädessä se teurastajanessuun sonnnustaunut sarjamurhaaja. 

Tässä yhteydessä täytyy sanoa vielä se kummallinen seikka että seuraavana päivänä paluumatkalla poikkesin paikalle uudemman kerran henkisesti sisäänmenoon valmistuneena, mutta tällä kertaa ovi oli jälleen lukossa. Sanoisinko että outoa,

Vaikka fyysiset tarpeet jäivät tällä tankkkausasemalla täyttämättä saimme sentään runsainmitoin henkistäravintoa ja -täydennystä tankkkeihimme näistä menneen maailman muistomerkeistä ja ajasta josta ei edes kovin monia vuodenkiertoja vielä ole, mutta jotka tuntuvat silti lähes esihistorialta. Katsastetaan silti vielä bensiininjakelumittarit hieman tarkemmin.

No jo on kone, sano mummo kun hohtimet näki. Itse voisin sanoa samoin tästä persoonallisesta bensiinimittarista. Tämä laitteen sivussa oleva koristus näyttäisi olevan oktaanin valitsin. Hämmentävää.

Hämmentävä lähinnä siksi että eri oktaanisia bensiinivaihtoehtoja on lähemmäs kymmenen.

Myös se että litrahinnatkin on ilmoitettu ainoastaan penneissä tuntuu melko hurjalta. Tämän laitoksen voisi nostaa tällaisenaan taidehistoriallisen museon vitriinikaappiin sillä mielestäni se täyttää monet taiteen määreet ja merkitykset tietenkään sen historiallista arvoa unohtamatta.

Jotenkin tuntuu että tämänkertaisen matkan loppukaneetti kuuluu pelkistettynä näin: Olipa kerran Suomi.

Sankan kuusimetsän peitosta löytyy erikoinen rakennus. Tämä nykyisten ostoskeskusten muinaishistoriallinen esi-isä maatuu yksinään korpien keskellä, ei edes museovirasto piittaa tästä aikakautensa kauniista monumentista. Vandaalitkaan eivät ole paikalle vaivautuneet tekemään tuhojaan.

Joskus niin aukea ja avara pihamaa alkaa olla melko hankala kulkuinen. Kahden soratien risteys on kuitenkin joskus ollut vilkas kyläläisten kohtaamispaikka.

Entinen osuuskaupan ostosparatiisi on verrattain suurikokoinen muihin vastaaviin aikalaisiinsa nähden. Odotukset ovat rakennusvaiheessa olleet korkealla ja tulevaisuus valoisaa. Kompleksi on sisältänyt ainakin kaupan ja kyläbaarin, todennäköisesti myös postitoimiston ja kenties vielä pienen pankkikonttorin.

Ovia on toistakymmentä, vaan kenellä on niihin avaimet?

70-luvun muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli viimeinen isku liikekeskuksen olemassaololle. Aika ja kehitys ajoi tämän kaupan ohi ylinopeutta. Risteyksesssä seisoessa tuntuu utopistiselta, että joku on kuusikymmentä vuotta sitten seisonut samalla paikalla ja katsellut metsänlaitaan kuvitellen mielessään, kuinka sinne kohoaa ylväs kauppakeskus.

Sisäänkäynti on jäänyt metsän peittoon. Tälläisen lopputuloksen kuvaileminen kauppiaalle avajaispäivänä olisi ollut melko absurdi tilanne. Nyt se on kuitenkin todellisuus, ainakin jollain mittapuulla mittailtuna.

Joskus murhe on ollut suuri kun kauppa ei ole käynyt. Minkälaiset ovat olleet tunnelmat viimeisen päivän aamuna? Mitä osti viimeinen asiakas?

Salin puoli on tyhjä kuin Turusen pyssy.

Ovia on kahdenlaisia, avoimia ja lukittuja.

Nämä ovet olivat lukittuja, valitettavasti, sillä sisälle olisi mielenkiintoista päästä. Näin pitkään tyhjillään ollut rakennus on harvoin säästynyt murtautujilta ja ilkivallalta. Niissä tapauksissa kun on, asuu paikan omistaja yleensä välittömässä läheisyydessä tai tilat ovat yhä jollain asteella käytössä. Vain harvoin onnistaa harmittoman kuvaajan löytää tiensä sisälle tällaisiin neitsellisiin kohteisiin, tosi elämän museoihin.

Kauneimmat ikkunat ovat muodoltaan pyöreitä tai kahdeksankulmaisia. Nykyarkkitehtuurissa ne ovat kuitenkin valitettavan harvoin käytettyjä muotoja. Tämäkin ikkuna on kuin lasilla kalvottu aikaportti menneisyyden ja nykyisyyden välissä, jota se myös totisesti onkin.

Iso paha mulkosilmäikkuna vetelee viimeisiään, kuten koko pilalle kostunut rakennuskin. Niinkuin sanotttu, ei mikään ole ikuista.

Metsä kasvaa vallaten alaa ovista ja ikkunoista. Parin sadan vuoden päästä kaikki on alkupisteesssä eikä kukaan muista koskaan täällä kauppaa ja rakennusta olleenkaan. Näin se vaan menee, kaikki palaa ennen pitkää alkupisteeseensä.

Ikkunoista näkee heijastuksena monesti asiat paremmin kuin suoraan katsomalla. Todellisuuskin saa pehmeämmän tunnun sen kautta. Valunut tai sirpaloitunut lasi toimii ikäänkuin jonkinlaisena suodattimena. Entä miltä näyttäisi, jos ympäröivä maailma toimisi peilinä tiettyjen tilojen, aikojen, paikkojen tai itsesi suhteen. Ehkä se toimiikin?

Maaseutu autioituu, nuoret muuttavat töiden perässä kaupunkeihin ja suurempiin taajamiin. Palvelut loppuvat syrjäkyliltä. Julkisen liikenteen vuorot vähenevät ja jäljelle jää enää koululaisten aikatauluihin sopivat pakolliset vuorot. Tässäkö on 1970-luvulta jatkuneen kehityksen vääjäämätön suunta? Ehkä suuressa mittakaavassa kyllä, mutta aina löytyy vastavirtaankin ajelehtivia pikkukyliä, joissa vielä toimii peruspalvelut kuten kauppa, postipalvelut, parturi ja tietysti se paikallinen baari.
Vielä jokunen vuosikymmen sitten oli jokaisessa sivukylässäkin kauppa, jos ei useampiakin. Myös muutaman sadan asukkaan taajamassa saattoi olla kaksikin pankkia ja viime vuosisadan loppupuolella vähintään se postipankki, kunnes koko kattaus kaavittiin roskapankkeihin selviteltäväksi ja loppuviimein veronmaksajien kuitattavaksi. Joka tapauksessa palveluiden katoaminen lamautti maaseudun ja jäljelle jäivät vain vanhukset ja aikamiespojat.

Seuraava kuvamatka on kanta-hämäläisestä kylästä joka sijaitsee keskellä ei mitään, mutta myös lähellä kaikkea eli lähestulkoon suomen keskipisteessä. Kylä on ollut aina yllättävänkin eloisa sen värikkäiden asukkaiden ja perinteisen maalaistunnelmansa vuoksi. Kirjoittajakin on sahtipytty kourassa seilannut jokusenkin kerran kyläläisten kanssa jos minkäkinlaisissa riennoissa, joista ei aina ole lapsille kertomista.

Tässä ajan ja auringon rapsakoittamassa rakennuksessa on muistaakseni ollut jonkinlainen ravintola tai pikemminkin anniskeluravintola. Hämärien mielikuvien mukaan joskus viime laman aikoihin tuli poikettua tässä paikallisen pallokerhon sulkapallotreenien jälkeen nauttimassa lasillinen limonadia. Saattaa myös olla, että lapsen muisti tekee tepposet, tiedä häntä.

Hyvällä sijainnilla valtatien varressa ja kyläteiden risteyksessä on talon ulkomuodosta päätellen sijainnut yksi niistä lukuisista kyläkaupoista. Nykyisellään tilava ja kaunis talo näyttäisi olevan asuinkäytössä. Olemassaolollaan se muistuttaa kuinka paljon ja kuinka nopeasti maailma muuttuu. Tuskin osaamme kuvitella minkälaisessa maailmassa elämme muutaman vuosikymmenen päästä. Pahimpia kauhukuvia voi toki jo piirreellä, mikäli kehitys ei tee pikaista kurssinmuutosta. Jokaisen kannattaa omalla kohdallaan jarruttaa ja ohjata tulevaisuutta oikeaan suuntaan, vaikka oma panos kokonaisuuteen mitättömältä tuntuisikin.

Kahvila, bensis, korjaamo, leipomo ja loppuviimein urheiluvälineiden ja -vaatteiden poistomyyntipiste. Nyt taitaa olla taru lopussa, valitettavasti. Perinteiset kahvila-huoltoasemat ovat nykyään oikeasti katoava kansanperinne, sen salakavalasti leviävän kolmikirjaimisen ja ilmeettömän 'huoltoaseman' jalkoihin jäänenä. Persoonallisuus ja kodikkuus ovat kaukana tämänpäivän tiekahvilasta. Harva yrittäjä säilyy itsenäisenä ketjuliikkeiden painostaessa, mikä on sinänsä kovin surullista. Ymmärtäähän toki sen että itsenäisenä ei markkinatalouden renkinä enää pärjää ja kukapa meistä haluaisi pistää kaiken peliin, ja vähän enemmänkin. Niinkuin moni yrittäjä sanoo: 'Kaikki meni eikä riittänytkään'.

 

 Talonumerokin sopii tämänhetkisiin tunnelmiin.

Ei ole montaa lopetettua tiekahvilaa missä ei lukisi tehostetusta videovalvonnasta, liiketunnistimista ja securitaksen vartijoista. Ilmeisesti viimeisenä firman tulostimesta on tulostettu pitkien miinusten jälkeen vielä nämä pakolliset 'talonvahdit' teipattavaksi pölyttyneisiin ikkunoihin. 

Maken nakki, vai mikä se oli? Suomalainen grillikioski, isolla terassilla ja b-oikeuksilla varustettuna. Ruokaa, juomaa ja auringonpaistetta. Paikan miinuksena voisi mainita sen, että olut tuli muistaakseni kertakäyttöisistä muovituopeista. Mutta hyvityksenä on sanottava, että se annetaan anteeksi, koska takaovelta sai puhelinsoitolla mäyräkoiran jos toisenkin vielä iltayhdeksänkin jälkeen, silloin kun oli se tiukka paikka.

Kukapa muistaisi Palsta-lehden? Kukapa muistaisi hylätyn grillin. 

Viimeinen epätoivoinen teko, vai paikallisten nuorten nuotiopaikka?  

Kuvaushetkellä piti terassin suojissa maallista majaansa kuuluisa kulkija Laukku-Leena. Siitä syystä ei kuvia ole rakennuksen toiselta puolelta, koska emme tahtoneet Leenan sunnuntairauhaa häiritä. Kuviin eivät myöskään tahtoneet tulla pussilonkerolle lähteneet naapurikyläläiset, jotka istuskelivat maisemissa kevätauringon paisteesta nauttien, vaan siirtyivät pois vaikka heitä kuvaan kehoittelinkin jäämään. 

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä saa maininnan tämä kaikki mahdolliset ja mahdottomat palvelut sisäänsä niellyt musta-aukko, joka on ahnaasen ja rahan ahneeseen sisukseensa imaissut kokonaisen kylän palvelut. Ehkä tämä on se tulevaisuuden tapa ja käytäntö. Tokihan on helpompaa saada kaikki saman katon alta, kuin kierrellä ristiin rastiin ympäri kyliä hakemassa tarvitsemaansa. Jotain silti jää kaipaaman perinteisen palvelukulttuurin kadotessa ja muuttaessa muotoaan. Tämän pytingin takaovilla on turha kierrellä klo 21.00 jälkeen ostamassa sitä 'pimeää' mäyräkoiraa. Olkoon tämä kirjoitus muistona ja kunnianosoituksena pikkukylille, sen kaupoille, kioskeille ja baareille, tänä globaalin kaupankäynnin aikana.