Lasinen polku johdattaa rauniometsän lähes lävitsepääsemättömiin uumeniin. 

Tähän aikaan vuodesta kulku on kuitenkin vielä mahdollista, sillä runsas kasvusto ei ole ehtinyt pukeutua kaiken peittävään kesäasuunsa.

Maastoutuneet piikkilankakerät antavat osviittaa siitä, että olemme kenties eksyneet entiselle sotatoimialueelle.

Lukuisat avaamattomat kerät ovat sammaleen peittämiä, eivätkä maastosta muuten juuri erottuisikaan kuin kerän keskellä olevista tyhjiöistä.

Maasta pilkistää muutakin, toisen maailmansodan aikainen kidutusväline jota myös hetekaksi on kutsuttu.

Vanhaa armeijan saapastako sieltä pilkistää?

Lähemmällä tarkkailulla löytyy läjittäin jalattomia kenkiä. No nyt on kummallista.

Nahkaiset karttalaukut kätkevät sisäänsä kenties myttyyn menneet hyökkäyssuunnitelmat, joiden seurauksena nämä sekalaiset varusteet ovat jäänet tänne lojumaan.

Rautaa rajalla. Nyt ollaan kuitenkin pohjavesialueella, joten sopii toivoa että tynnyrit ja kanisterit ovat olleet tyhjiä tänne joutuessaan.

Mutta mitäs mitäs? Alkaa näyttää todella pahalta. Reikäisiä kypäriä juoksuhautojen pientareella ja pohjalla lähes silmänkantamattomiin.

Näiden entisistä omistajista ei monikaan taida enää tallustella näillä taistelutantereilla tai muuallakaan.

Pahansvuovat reiät tuijottelevat ruosteisten kupujen synkkinä silminä. Joukkohautako tämä on sittenkin ollut, vai miten on selitettävissä tällainen määrä reikäisiä kypäriä ja jalattomia kenkiä?

Jääkäämme pohtimaan arvoitusta näiden kuvien ja tunnelmien myötä. 

Tulin pitkin turuntietä, hämäläisten härkätietä. Mistäs tunsit meidän portin? Näin teidän unohdukseen ja autioitumiseen viittaavan portin.

Navetta edustanee sodanjälkeisen nousukauden aikaista arkkitehtuuria. Tällaisia näkee maalla joka toisen entisen pienviljelystilan pihapiirissä joutiloimassa.

Aikanaan ahkeralla käytöllä olleet ovet ovat nyt saanet rauhan, jota ne tuskin kuitenkaan kaipasivat.

Lantatunkio ei enää tuoksu, eikä virtsa ynnä muut kuona-aineet imeydy ohuen maakerroksen läpi pohjavesiin. Lähistöllä toimiva kaatopaikka hoitaa kuitenkin monin verroin myrkyllisemmät keitokset äitimaan sisimpään, josta ne ennen pitkää jatkavat matkaansa telluksen pinnalla tepasteleviin kaksi- ja nelijalkaisiin, unohtamatta myöskään matelijoita sekä lento- että uimataitoisia elollisia.

Kellarin katollekkin on jo kasvanut kelpoisen kokoisia puita.

Arviolta kahdeksankymmentälvun lopulla valmistunut piharakennus ei kauaa ehtinyt palvella talon asukkaita, sillä suorittamieni monimutkaisten laskelmien mukaan, on elämä kaikonnut tältä kahden pikitien väliin kiilatulta tontilta ennen Ahtisaaren virkaanastujaisia.

Melko moderni pihasaunakin paljastuu talousrakennuksen uumenista. Suihkut ja kaikki. Ihmettelen vain, miksi kiukaan hormiin on yhdistetty lämminvesipata, vaikka seinän toiselta puolelta löytyy varaajakin. Toki säästöhän se on pienikin säästö, eikä periaatekysymyksistä tingitä.

Kattokoukusta lie katkaistu hirttoköysi ja sen jatkeena hiljalleen heilunut isäntä lopullisen tuomion kolahtaessa postilaatikkoon. Talo nimittäin sijaitsi ikävästi Helsinki-Tampere moottoritien edessä. Valtio käytti oikeuttaan ostaa maat ja loppuviimein tien välittömään läheisyyteen jäänyt talo puretiin. No, suurempiakin pakkosiirtoja on maailman historiassa tehty ja vieläpä ilman minkäänlaista korvausta. Henkiinjääminen on useimmiten ollut paras ja ainoa palkka viranomais- tahi sotilastahojen toimeenpanemista pikamuutoista.

Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritien suojaetäisyys lainmäärämissä puitteissa tekee asuinrakennuksemme olemassaolon mahdottomaksi.

Hämeenlinnan puhtaanapidon peltiastiaan on jäänyt vain tyhjiä vinettopulloja. Muuten nurkat on tyhjennetty pienintäkin esinettä myöten, mikä autioituneissa rakennuksissa on melko harvinaista.

Leikkimökki seisoskelee melko surullisen oloisena luonnontilaan palautuvassa puutarhassa. Käyvätköhän entiset asukkaat koskaan katsastelemassa paikkoja?

Minne lie lemmikit joutuneet tästä häkistä lähdettyään.

Ensin meni usko yhteiskuntaan, joka kiikutti pakkolunastuspaperit postilaatikkoon. Valitusten ja alempien oikeusasteiden päätösten jälkeen meni myöskin toivo siitä, että tuleva tie kulkisi jokusen kymmentä metriä lännempänä. Rakkaus isien rakentamaan maahan jäi, mutta siihenkin kenties sekoittui ripaus katkeruutta. Tai sitten ei.

Tienpuolen julksivu seisoo juhlavana kevätaamun loisteessa. Vaikka olemuksesta huokuu hienoinen huolimattomuus, ei rakennuksen uskoisi olleen tyhjillään jo likemmäs kaksi vuosikymmentä.

Kompleksilla on näköä ja kokoa, mutta luokattoman huono sisäilma. Monumentaalisen kokonsa vuoksi se on keikkunut purkujonon hännillä aina näihin lopunajan päiviin asti, sillä tämän upean funkkispytingin jyrääminen maksaa enemmän kuin mansikat.

Tyyliä on, sitä ei käy kieltäminen. Ikkunan takana vilkkuu rivistö 70-80 -lukuisia iloisen värisiä koulutuoleja, jollaisten liukkaita muovipintoja on tullut itsekkin hierrettyä ammoin.

 Ei lisättävää.

Moniulotteinen kolmikerroksinen koulu on ollut aikoinaan hyvinkin edistyksellinen, jollei jopa likempänä futuristista.

Kurkataanpa kulman taakse. Kauhistunut kasvo kivijalassa antaa lupausta sisäpihalla odottavista näyistä.

Olikos se viime kesänä kun Iron Maiden soitteli läheisellä joutomaalla erään entisen teollisuusalueen liepeillä.

Ja toissa kesänä samoilla lauteilla keikutteli ACDC niminen ikämiesorkesteri. Jotta jatkumo olisi täydellinen, täytyy tämän taiteilijan tulla ensi kesänä ikuistamaan myös Guns'n Rosesin kirjaimet näihin seiniin, mikäli rakennus on vielä pystyssä kesänkorvilla, sillä purkutuomio on jo naputeltu kokouspöydän kulmaan.

Nuoriso on luonnollisestikin vieraillut autioilla käytävillä ja jälki on sen mukaista.

 Ikkunoita on rikki siellä täällä ja irtainta on tuhottu nuoruuden tarmolla.

Yksinäinen ikäneito muistelee haikeana Campuksella 1992 järjestettyä tapahtumaa, jossa esiintyi  muun muassa nuori Samuli Edelmann.

Kaiken tuhon ja epäjärjestyksen keskellä on tumpit kuitenkin muistettu laittaa kuuliaisesti niille osoitettuun astiaan.

Koulun uumenista löytyi hiljan Hämeen Linnan pienoismalli, joka koki pelastuksen pienoisista vaurioista huolimatta. Mikä lie ollut tämän puukengän tarina ja tarkoitusperä?

Terveydenhoitajalle ei ole ruuhkaa jonoksi asti.

Viimeisellä tunnilla on opiskeltu ilmeisesti ihmisen biologiaan liittyvää termistöä.

Tässä homekoulujen luvatussa maassa on yksi yhdistävä tekijä lähes kaikille ongelmarakennuksille. Pikku hiljaa niihin varastoidaan vanhoja tai muista sisäilmaongelmakohteista joutavaksi jääneitä huonekaluja ynnä muuta romua.

Tänne on joku yksityishenkilökin tuonut tavaroitaa odottelemaan hetkeä jolloin niitä taas tarvittaisiin.

Or what?

Ikäväksemme ei sisäänpääsy ollut tällä kertaa mahdollista ilman ilkivallan harjoittamista, mihin emme suinkaan ryhtyneet.

Toki olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä löytyy oven takaa johon on tuskan ja pelon vääristämillä kirjaimilla raapustettu: Älä avaa - kuolleita sisällä.

Loppukevennykseksi laitettakoon vanha Hämeen puhelimen mainos: Lähipuhelun hinnasta ei nouse haloota. Soitellaan.

Hyvien kulkuyhteyksien varrelta löytyy monta monien mahdollisuuksien kiinteistöä ja lapsiperheen unelmaa. Vai liiottelinkohan tapani mukaan hieman heti ensimmäisessä lauseessa.

Alvar Aallon arkkitehtitoimiston suunnitelema pieni kylä lojuu puoliautiona alkutalven harmaudessa. Alueen omakotitalot on suurimmalta osin kunnostettu ja papereihin lätkäisty museoviraston leima. Nämä rivi- tai pienkerrostalot sen sijaan odottelevat parempia aikoja tai vaihtoehtoisesti lopullista lakaisua pois näistä maisemista.

Saisi olla melkoinen sisupussi, joka nämä hylkiöt loihtisi vielä asuinkuntoon, vaikka on sitä huonommistakin lähtökohdista taloja pelastettu.

Koko kylä on rakenettu viereisen tehtaan työntekijöiden asunnoiksi. Jokuseen toviin ei asukkaita tosin ole ollut, eikä tehdaskaan enää ole parhaassa mahdollisessa vireessä.

Osa huoneistoista toimittaa varaston virkaa eli toisin sanoen niihin on dumpattu kaikkea sellaista tavaraa mitä ei ole jaksettu kuljettaa kaatopaikalle.

50-lukuista muotokieltä ei voi olla panematta merkille.

Tämän tyyppiset pystypuurakenteet ovat tehneet paluun ja niitä näkee silloin tällöin käytettävän nykyrakentamisessakin.

Isoja pytinkejä ja jo alunperinkin niin pelkistetysti rakennettuja, että ne pitäisi rakentaa kokonaan uudestaan saadakseen vastamaan nykyasumisen vaatimuksia.

Rakennukset ovat saaneet olla melko rauhassa vaikka eivät sijaitsekaan aivan korvessa.

Ufotko ovat saaneet aikaan paikan tyhjentymisen kuten jo joskus aiemmin uumoilimme erään toisen kohteen pihamaalla?

Pönttöuunin noestunut etumus kertoilee siiitä ettei veto ole ollut paras mahdollinen.

Vai onko vika ollut sytyttäjässä sillä naapurin uunissa ei näy jälkeäkään huonon vedon seurauksista.

Moderni keittiö on ollut kotiäidin paras apu hänen loihtiessaan aterioita raskaan vuorotyön runtelemalle perheen päälle.

Kappas! Kahdeksankymmentä lukuinen Aurinko lightin juomapullo! Luulin ettemme enää ikuna kohtaisi. Värjätty esanssilitku maistui huumaavan hyvälle lapsuuden aurinkoisina kesinä.

Mutta niin se vain menee, että muutos on väistämätön. Maailma ja maailmankaikkeus ovat jatkuvassa liikkeessä, suurkaupungit sykkivät yötä päivää. Ihmisiä kärrätään sairaalaan kuolemaan ja samalla ovenavauksella lähtee parin päivän ikäinen ihminen ensi kertaa ulos maailmaan. Tehtaita rakennetaan, tehtaita puretaan, kaupungit ja valtiot katovat tai vaihtavat muotoaan, järvet kuivuvat ja jäätiköt sulavat. Koko ajan siis tapahtuu lukematon määrä asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa ja saman verran asioita joihin myös voi vaikuttaa, joko välittömästi tai välillisesti. Jokainen tekemäsi ratkaisu kääntää suuntaa ja vie kohti päämäärää, joka tosin vaihtuu aina tekemiesi ratkaisujen mukaan.
No, onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin ja pystyy useimmiten hanskaamaan tilanteen. Vaikka haikailemme menneitä, odotamme myös tulevaa usein jopa pelokkaana, sillä edessä siintävä tuntematon on aina askel epävarmuuteen. Juuri kun luulimme tilanteen vakiintuneen se ei olekaan enää entisensä. Siksi kannattaakin olemisensa helpottamiseksi sisäistää se tieto, että vain muutos on pysyvää.