Sankan kuusimetsän peitosta löytyy erikoinen rakennus. Tämä nykyisten ostoskeskusten muinaishistoriallinen esi-isä maatuu yksinään korpien keskellä, ei edes museovirasto piittaa tästä aikakautensa kauniista monumentista. Vandaalitkaan eivät ole paikalle vaivautuneet tekemään tuhojaan.

Joskus niin aukea ja avara pihamaa alkaa olla melko hankala kulkuinen. Kahden soratien risteys on kuitenkin joskus ollut vilkas kyläläisten kohtaamispaikka.

Entinen osuuskaupan ostosparatiisi on verrattain suurikokoinen muihin vastaaviin aikalaisiinsa nähden. Odotukset ovat rakennusvaiheessa olleet korkealla ja tulevaisuus valoisaa. Kompleksi on sisältänyt ainakin kaupan ja kyläbaarin, todennäköisesti myös postitoimiston ja kenties vielä pienen pankkikonttorin.

Ovia on toistakymmentä, vaan kenellä on niihin avaimet?

70-luvun muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli viimeinen isku liikekeskuksen olemassaololle. Aika ja kehitys ajoi tämän kaupan ohi ylinopeutta. Risteyksesssä seisoessa tuntuu utopistiselta, että joku on kuusikymmentä vuotta sitten seisonut samalla paikalla ja katsellut metsänlaitaan kuvitellen mielessään, kuinka sinne kohoaa ylväs kauppakeskus.

Sisäänkäynti on jäänyt metsän peittoon. Tälläisen lopputuloksen kuvaileminen kauppiaalle avajaispäivänä olisi ollut melko absurdi tilanne. Nyt se on kuitenkin todellisuus, ainakin jollain mittapuulla mittailtuna.

Joskus murhe on ollut suuri kun kauppa ei ole käynyt. Minkälaiset ovat olleet tunnelmat viimeisen päivän aamuna? Mitä osti viimeinen asiakas?

Salin puoli on tyhjä kuin Turusen pyssy.

Ovia on kahdenlaisia, avoimia ja lukittuja.

Nämä ovet olivat lukittuja, valitettavasti, sillä sisälle olisi mielenkiintoista päästä. Näin pitkään tyhjillään ollut rakennus on harvoin säästynyt murtautujilta ja ilkivallalta. Niissä tapauksissa kun on, asuu paikan omistaja yleensä välittömässä läheisyydessä tai tilat ovat yhä jollain asteella käytössä. Vain harvoin onnistaa harmittoman kuvaajan löytää tiensä sisälle tällaisiin neitsellisiin kohteisiin, tosi elämän museoihin.

Kauneimmat ikkunat ovat muodoltaan pyöreitä tai kahdeksankulmaisia. Nykyarkkitehtuurissa ne ovat kuitenkin valitettavan harvoin käytettyjä muotoja. Tämäkin ikkuna on kuin lasilla kalvottu aikaportti menneisyyden ja nykyisyyden välissä, jota se myös totisesti onkin.

Iso paha mulkosilmäikkuna vetelee viimeisiään, kuten koko pilalle kostunut rakennuskin. Niinkuin sanotttu, ei mikään ole ikuista.

Metsä kasvaa vallaten alaa ovista ja ikkunoista. Parin sadan vuoden päästä kaikki on alkupisteesssä eikä kukaan muista koskaan täällä kauppaa ja rakennusta olleenkaan. Näin se vaan menee, kaikki palaa ennen pitkää alkupisteeseensä.

Ikkunoista näkee heijastuksena monesti asiat paremmin kuin suoraan katsomalla. Todellisuuskin saa pehmeämmän tunnun sen kautta. Valunut tai sirpaloitunut lasi toimii ikäänkuin jonkinlaisena suodattimena. Entä miltä näyttäisi, jos ympäröivä maailma toimisi peilinä tiettyjen tilojen, aikojen, paikkojen tai itsesi suhteen. Ehkä se toimiikin?

Aikamiespoika ja elinikäinen poikamiesaika. Tässä vinksahtaneessa taloudessa asusteli vielä kymmenkunta vuotta sitten todellinen peräkammarinpoika ja bachelor.

Äitinsä kanssa kahden asustellut saamattomuus jäi totaalisesti heitteille kun viikatemies kävi kiertelemässä nurkkia ja houkuttelemassa uupuneen vanhuksen matkaansa. Kaikki arkiaskareet jäi niille sijoilleen. Verhot ovat pysyneet jo kohta kolmekymmentä vuotta samoissa asetuksissa, auto jäi pihaan sille paikalle, johon se viimeisen kerran ajettiin. Saunakaan ei enää tuprautellut savuja piipustaan.

Ainoa mikä paljasti että talossa asutaan oli pieni polku pihan poikki ja illan hämärässä ikkunasta kajastava valo.

Juoksevan talousveden tulo lakkasi joskus 90-luvun puolivälin paikkeilla, kun kaivon pumppu sanoutui irti palveluksestaan. Suurta murhetta tästäkään ei päässyt syntymään, sillä vedenkulutus lieni muutenkin vähäistä, koska peseytyminen eikä vaatteidenpesu kuulunut rutiineihin. Vähäinen vesi mikä kului, käytiin hakemassa ämpärillä naapurin piharakennuksen nurkalta.

Moskviths Elite. Aatteen ja tasa-arvoisuuden puolesta. Aikansa kansanauto, joka on valitettavasti nyttemmin lähes kokonaan kadonnut Suomen teiltä ja talojen pihoista.

 Tyylikäs loppuun asti.

Itsestään huolehtimaan kykenemätön asukas on todennäköisesti toimitettu laitokseen tai hautausmaalle sitten viime käynnin, josta onkin jo vierähtänyt useampi tovi. Autioituneen talon ikkunasta pilkottavat lähinnä erilaisista einespakkauksista koostuvat jätevuoret. Tuoksu on varmasti ollut sietämätön eikä mahdollista loiseläinongelmaakaan voi tässä yhteydessä vähätellä. Tämäntyylinen elämäntapa kun saa aikaan ruoanjätteisiin pesiytyviä matoarmeijoita ja helpon aterian houkuttelemia hiiriä ja rottia. Myös luteet ja torakat viihtyvät tällaisessa ympäristössä. Jotain vastaava on koettu ennenkin, esimerkiksi mr. Mullinherkun luona vieraillessamme, josta luettavissa: http://ajat0nta.blogspot.fi/2012/01/kurkistus-suomalaisen-poikamies.html

Tänään ollaankin hieman kauempana kotikonnuilta. Matkakohteemme ja määränpäämme on pieneksi legendaksi muodostunut Haaviston lomamökkikylä.

Perille ei ole helppo löytää sillä kaikki viitat ja opasteet kohteesta on jo aikaa sitten viety pois.

Näitä väyliä ei matkailuautolla tai asuntovaunu-yhdistelmällä kannata lähteä kokeilemaan. Kapeiksi käyneet metsätiet ovat neulasten ja lehtimattojen peittämiä.

Täällä ollaan todellakin luonnon helmassa. Aavemainen hiljaisuus hivelee korvia.

Viimeiseltä hiekkatieltä käännyttyämme oli matkaa vielä kuutisen kilometriä metsää halkovaa pikkutietä pitkin, kunnes ensimmäinen mökki häämötti puiden välistä. Umpeenkasvanut pihatie kertoo kaiken olennaisen mökkien käyttöasteesta.

Villiintynyt nurmikko muistuttaa luonnonniittyä ja kymmenen vuoden päästä mökit ovatkin todennäköisesti jo jäämässä puuston piilottamaksi.

En tiedä mikä mökeistä on se, jolta kolme nuorta katosivat eräänä syksyisenä viikonloppuna lähes neljännesvuosisata sitten. Viranomaisten etsinnät kohdistuivat pääasiassa edessä avautuvaan pieneen lähdepohjaiseen järveen, vaikka muitakin tutkintalinjoja oli ja on avoinna. Ympäröivät laajat metsäalueet olivat toisena vaihtoehtona, mutta ihmetystä tässä mahdollisuudessa herätti se, että kaikkien kadonneiden ulkovaatteet löytyivät mökistä. Tämä tosiseikka sulki ainakin osittain pois sen vaihtoehdon, että nuoret olisivat lähteneet metsään ja eksyneet oudossa maastossa.                                                  

Järvi kaikuluodattiin kauttaltaan, mutta tuloksetta. Suurempaa hyötyä ei ollut myöskään paikalla suoritetusta laajamittaisesta sukellusoperaatiosta. Muutamaa puhki ruostunutta tynnyriä, sekalaista rakennusjätettä ja yhtä venettä lukuunottamatta ei pohjasta löytynyt mitään kadonneisiin viittaavaa.

Mökkikylän perustaja-omistaja asui myös rakentamallaan alueella yhdessä hieman muita suuremmassa ja muista erillään olevassa mökissä. Paikan vaatimaton maine ei ollut kovin hyvä syrjäisen ja varjoisen sijaintinsa vuoksi. Oman säväyksensä toi vielä alueen persoonallinen yrittäjä, joka ei kuuleman mukaan ollut mikään varsinainen lahjakkuus asiakaspalvelijana ja muistutti olemukseltaankin enemmän erakoitunutta salametsästäjää kuin mökkikylän omistajaa.

Isännän asumuksen kuistinseiniä koristaa toinen toistaan omituisempia esineitä, joiden perusteella voisi kuvitella yksinäisen miehen elämään kuuluneen jonkilaisia okkultistisia vivahteita.

Pahoittelut epätarkasta kuva-annista, joskin suurin osa näistä oudoista esineistä otetuista kuvista onnistui vielä huonomin kuin nämä kaksi. Tuttu juttu toiselta reissulta puolentoista vuoden takaa jos muistatte http://ajat0nta.blogspot.fi/2012/04/on-sanottu-etta-perapohjolanasukkaiden.html

Mikä yrtti, kuka tunnistaa ja tunnustaa siirtäneensä sen juurinen päätalon vieressä olevan suuren kuppikiven juureen? Kenties jonkin eläimen tekosia, sillä ihmisiä aluelle tuskin kovin usein eksyy.

No, omistajaa kuulusteltiin oudosta joukkokatoamisesta, mutta minkäänlaista lisävalaistusta ei asiaan siltäkään suunnalta saatu hiillostuksesta ja painostuksesta huolimatta.

Tähänkö loppui tämän pääteiltä sivussa olevan majoituspalvelun epäonninen elinkaari? Näin voisi ainakin kuvitella. Yritystoiminta kuitenkin jatkui vielä tälle vuosituhannelle, joskin viimeiset maksavat asiakkaat vierailivat alueella Koiviston presidenttikaudella. Mystinen kolmen nuoren katoaminen ei ole tähän päivään mennessä saanut mitään varmaa selitystä ja on muutenkin jo puoliksi unohtunut. Villeimpien spekulaatioiden mukaan matkailuyrittäjä olisi surmannut nuoret ja upottanut ruumiit läheiseen suohon. Ilkeät kielet kuiskivat, ettei tapaus olisi alueella edes ainoa, vaan näitä katoamisia olisi tapahtunut aiemminkin. Tämä kerta oli kuitenkin herättänyt huomiota, koska oli tiedossa mihin kadonneet nuoret olivat olleet matkalla ja missä he yöpyivät. Vaikka asiassa olikin syytä epäillä rikosta, ei tutkinta koskaan johtanut alkua pidemmälle.

Ainoa epäilty, eli matkailuisäntä, kuoli kymmenisen vuotta sitten vieden mahdolliset tietonsa asian tiimoilta hautaan mukanaan. Ehkä vielä jonain päivänä kuitenkin saamme asialle selvyyden, tai sitten emme.

'Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio puuton neva, jossa siellä täällä kasvoi jokin kitukasvuinen vedenvaivaama mänty'. Kutakuinkin näillä raamatullisilla sanoilla alkaa eräänlaisen kansalliseepoksen aseman saanut kirjasarja Täällä pohjantähden alla. Suomessa soihin liittyy paljon tarinoita ja myyttejä, eikä ihme, koska noin neljännes harmajasta maastamme on suota. Joidenkin arvioiden mukaan luku on enää vain kolmannes siitä, mitä se joskus on ollut. Ehkä pohjoisen maamme nimi Suomi ei tulekaan esi-isiemme tavasta pukeutua kalannahkoihin, siihen aikaan kun muualla maailmassa jo korkeakulttuurit kukoistivat, vaan siitä että metsästysretkillään liian pohjoiseen taivaltaneet heimot olivat jääneet kirjamellisesti asumaan suohon. Toki ilmasto 10 000 vuotta sitten oli näilläkin leveysasteilla huomattavasti leudompi, verrattavissa ehkä tämänhetkiseen keskieurooppalaiseen ilmastoon, mutta maaperä oli ja on vieläkin huomattavan kosteaa.

 Vielä reilut sata vuotta sitten poltettiin soilla uhritulia, koska henkien ja metsänjumalien uskottiin asuvan niiden usvaisilla aukeilla. Jotain selittämätöntä ja taianomaista kokee 2000-luvun lapsikin sattuessaan sysimetsän pimennosta erämaan keskellä avautuvalle suolle.

 Suomalaista vihanpitoakin on verrattu usein suolampeen, joka on mainittu syväksi ja sameaksi tai kylmäksi ja pohjattomaksi. Eikä vertaus varsin kaukana ole totuudesta, sillä kohtalaisen pitkävihaista väkeä näillä seuduin valitettavasti asustaa.

Viikate yhtyeestä tutun Kalle Virtasen sanoin: Kiviä, kantoja, soisia rantoja, saappaat varsineen savessa. Vaan eipä leipä juokse miesten maatessa'. Tai erästä edesmennyttä valkeakoskelaista esiintyjäryhmää lainaten: 'Ei koski hedelmää kanna, ei suo satoa anna'. Jotain tähän suuntaan ajatteli varmasti Koskelan Jussikin viljelystensä sarkaojia syventäessään hallan vietyä sadon.

Kylmähän suorastaan kumpuaa näiltä mystisiltä syvänteiltä. Se nousee iltahämärissä upottavan turpeen alta ja piilottaa usvaiset harsonsa taas aamun tullen allensa mittaamattomiin salaperäisiin syvyyksiin.

Niinkuin kaikesta muustakin luontoäidin annista, on ihminen riistänyt suostakin hyödykkeitä tarpeisiinsa jo satoja vuosia. Tosin suurimman osan ajastaan kömpelöine puulapioineen suurtakaan tuhoa aiheuttamatta. Teollistumisen kasvava mahti näkyi näilläkin ikiaikaisilla pyhätöillä välittömästi, kun paikalle kiidätettiin niin sanotusti kättä pidempää ja suot ojitettiin, kuivattiin ja kuorittiin. Tälläkin ekosyystemin ronkkimisella ihminen sahaa itseltään oksaa olemassaolonsa huojuvasta puusta, sillä soilla on suora yhteys pohjavesiin.

Silloin vanhaan hyvää aikaan ei suurta vahinkoa saatu aikaan, vaikka soita omiksi tarpeiksi nostettiin ja kuivattiinkin. Joka kylässä oli yhteisalueita, joista sovitusti sai käydä tekemässä turvetta omiin tarpeisiin. Kirjoittajakin omaa talonhankinnan myötä osuuden eräälle hallasuolle turpeenhankintaan, samoin yhteishiekkakuopalle ja muille yhteisille luonnosta saataville hyödykkeille, jotka menneessä maailmassa olivat oikeasti tärkeitä tekijöitä elämisen kannalta. Jokaiselle kylän talolle ja tontille oli määritelty, mitkä alueet olivat kenenkin yhteiskäytössä, rikkaille tietysti paremmilta paikoilta ja köyhemmälle kansanosalle sieltä vähän sivummalta.

Nämä jo ammoin romahtaneet turveladot painuvat hiljalleen takaisin maan poveen. Selvitysteni mukaan nämä kyseiset rakennelmat ovat peräisin yhdeksänkymmenen vuoden takaa.

1970-luvun alussa otetuissa kuvissa nämä pärekattoiset ladot seisoivat vielä ryhdissään, vaikkakin toki vuodenkiertojen haurastuttamina. Ympäröivät puut eivät juuri ole muuttuneet, sillä soille ominainen puiden kitukasvuisuus pätee myös tällä kosteikolla.

Kätkin vuonna 1989 muoviin suojattuna kirjeen johonkin näistä romahtaneista rakennelmista.
Valitettavasti en sitä enää löytänyt palatessani paikalle vuosien jälkeen. Olisi ollut mukava lukea silloiset kuulumiseni, eräänlaisena köyhän miehen tee-se-itse aikamatkailukokemuksena. Täytynee palata paikalle paremmalla aikaa, ja viedä uusi tervehdys lähetettäväksi ajattomuuden postimiehen matkaan.

Kuuluisimpia, tai ainakin kuulluimpia tarinoita suohon liittyen on Reino Helismaan sanoittama Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Vanhaan  kaustislaiseen kansansävelmään tehty teksti kertoo suolla asuvan lesken elämänvaiheista ja viimeisestä matkasta, kun kyläläiset kantavat vainajaa pitkospuita pitkin pois. Kappaleen rakenne on vähintäänkin poikkeava kaikessa mielessä ja tekstisovituskaan ei kuulijalle välttämättä ensikuuntelulla aukene. Tämä tarinanomainen teos on saanut myös kyseenalaisen kunnian tullessaan valituksi Suomen kaikkien aikojen synkimmäksi lauluksi Helsingin Sanomien äänestyksessä. Näin tai niin, on siinä jotain samaa perimmäisyyttä ja mystistä tunnelmaa kuin ikiaikaisessa suossa. Jotain mitä ei markkinarvolla tai muullakaan nykymaailman vaihto-omaisuusmittarilla voi mitata.