Hämeenlinnaan vuoden 1952 olympialaisia varten rakenettu maauimala on saanut rapistua rauhassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Tälläkin pätee se vanha totuus, että betoni kaunistuu vanhetessaan.

 

Rapsakkaa on. Suojelukohteeksi julistettu maauimala onkin ollut kaupunginhallituksen kiistakapulana vuosikaudet, koska se kaipaisi perusteellista saneerausta, mutta rahaa vain ei tarkoitukseen meinaa löytyä tänä aikana, kun palveluita ajetaan alas ja kaupungit elävät velaksi vuodesta toiseen.

 

Allas on toiminut viime vuosina pääasiassa nuorison ajanviettopaikkana. Muutamia tapaturmiakin on sattunut, jopa yksi lähes kuolemaan johtanut, kun nuori tyttö tippui hyppytelineestä betoniseen monttuun.

Ei voi muuta sanoa kuin kaunista on. Kuvat puhukoon puolestaan.

Uimalasta häämöttää alueen varsinainen maamerkki, hyppyrimäki. Kaukaa katsottuna  se tuo mieleen ulkoavaruuden muukalaisten ihmiskunnalle antaman monumentin.

Jos ei olisi koskaan kuullut mäkihypystä tai nähnyt mitään siihen liittyvää, voisi joutua miettimään pitkään mihin tarkoitukseen tälläinen betoninen luiska on tehty. Keskellä metsää, yksinäisyydessään, särjettynä, piestynä ja ihmisten häväisemänä, seisoo tukevasti teräsbetonijaloillaan tämä aikansa arkkitehtuurin mestariteos.

Puuosia on purettu pois tapaturmariskin pienentämiseksi. Nuoriso kun tykkäsi kiipeillä uhkarohkeasti mäessä mäyräkoira toisessa kädessä.
Kirjoittajakin on kiivennyt tornin huipulle laskuramppia pitkin. Jälkikäteen muistellen se oli hieno kokemus, mutta kiipeämishetkellä se oli kyllä kaikkea muuta. Pohjalla painoi auringonnousuun asti venynyt baarikierros. Iltapäivän kohmeloisia joutotunteja kuluttaessa tuli ajatus tutustua seudun urheiluhistoriallisiin paikkoihin. Sitten vain tuumasta toimeen ja kiipelilyvarustus kuntoon. Eli t-paita päälle,tennarit jalkaan ja mäkeen. Kiipeilyn estämiseksi oli joitakin rakenteita jo silloin purettu, joten täytyi käyttää luovuutta ja rakentaa tikapuut paikalla lojuvista metallin- ja puunkappaleista. Neljänkymmenen minuutin vaivannäön jälkeen oli valmista ja kipuaminen rampille mahdollista. Alkumatka sujui vielä suhteellisen mallikkaasti, kun vain katsoi mistä kohtaa lahoa rakennetta kulki ja varoi ruosteisten naulojen vaanivia kärkiä.
Alhaalta katsottua mäki ei näytä kovi jyrkältä, mutta voin sanoa, että se rampista käsin tuntui pystysuoralta. Sivulaidan betoni on vain noin 40 - 50cm korkea eli sivuille vilkaistessaa näki koko ajan miten kaukana alla kiiltelevä asfaltti on. Puolessa välissä nousua iski pakokauhu. Kädet eivät enää ottaneet käskyjä vastaan. Liikkuminen ei onnistunut ylös eikä varsinkaan alas. Hetken hengittelytuokion jälkeen täytyi vain yrittää jatkaa koska siihenkään ei voinut jäädä. Hämeenlinnan palokunnalta kun tuskin löytyisi omasta takaa niin korkeaa nosturia ja olisihan se muutenkin ollut suhteellisen noloa soitella viranomaisia hätiin, kun ensin on tietentahtoen itsensä hankaluuksiin haalinut. Lisäksi olisi ollut varmaa että, seuraavan päivän lehdessä olisi ollut puolen sivun juttu kaistapäistä ja tietysti isojen kuvien kera.
Tahdonvoimalla ylösnoustuamme avautui mielettömät maisemat. Huipulta näkyi todella pitkälle, koska olimme reilusti puunlatvojen yläpuolella. Näky joka avautui oli ikimuistoinen. Maisemaa olisi voinut ihastella vaikka koko päivän ja vaivannäkö tuntui todella kannattaneen. Harmi ettei sattunut olemaan kameraa matkassa.
Ylhäällä oli kaikki pirstottu, mikä vain rikottavissa oli. Ennen kuin rappusiin ja hissille vievä alaovi hitsattiin umpeen, ihmiset menivät ja tulivat torniin miten tahtoivat ja tietysti myös vandaalit ja ahdistuneet nuoret purkivat agressioitaan suurin maisemaikkunoihin ja irtaimeen. Alastulo oli vielä haastavampaa kuin ylös kapuaminen, koska peruuttaessa ei nähnyt mihin jalkansa asetti ja mistä löytyy sen verran tukevaa rakennetta, ettei tule mentyä alas asti kuperkeikoilla. Viimein koettelemusten jälkeen kuitenkin päästiin takaisin maanpinnalle ja olo oli todella huojentunut. Myöhemmin tuli huomattua että korkeanpaikankammo jäi  jonnekkin sinne kauniisti harmaantuneeseen hyppyrimäkeen.

Hyppyrimäki on valmistunut 1960-luvun lopulla. Viimeisen kerran tästä mäestä on ponnistettu talvella 1995, ellei hypyksi lasketa muutama vuosi sitten tehtyä loikkaa moottoripyörällä. Jussi Seljas ajoi mäkeä pitkin ylös ja alas saaden hypyn pituudeksi reilut 63 metirä. Mäkiennätys hyppytornista on 82 metriä, suksilla.
Linkistä voi katsoa videon Seljaksen hypystä: http://www.youtube.com/watch?v=Fs_-SdZ74Qc

Hyppyriä uhkaillaan jatkuvasti purkutuomiolla, jonka täytäntöönpano kylläkin siirtyy näillä näkymin kauas tulevaisuuteen siitä yksinkertaisesta syystä ettei yhteisiä verorahoja riitä sijoitettavaksi tornin purkamiseen, joka maksaisi tämänhetkisten arvioiden mukaan 200 000 - 300 000 euroa. Toinen esitetty vaihtoehto on kunnostaa ylätasanne ja perustaa sinne maisemakahvila. Jälkimmäinen vaihtoehdoista kuulostaa paremmalta kuin paikan maan tasalle räjäyttäminen. Betonirakenteiden osalta hyppytorni on vielä hyvässä kunnossa, mutta muuten remontin tarvetta kyllä on, mikäli kahvilatoiminta-ajatus ottaa tuulta alleen. Linkistä voi tutustua visionäärien kaavailuihin: http://hyppyrimaki.blogspot.fi/

 

Tässä alastulomäen välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa tuomaritornissa tuli myös käytyä. Sinne pääsy oli yritetty estää rälläköimällä pois alimman kerroksen rappuset ja verhoamalla sisäänmeno kotoisasti piikkilangalla. Hoikat hauholaiset nälkätaiteilijat kuitenkin mahtuivat ryömimään esteiden lomasta kohti uusia seikkailuja. On käsittämätöntä miten paljon muutaman vuosikymmenen happosateet haurastuttavat paksujakin vaijereita. Turvakaiteet olivat niin hauraita, ettei niitä tarvinnut kuin hipaista ja ne varisivat pölynä maahan. Tornin tarkkaamossa ei ollut käytännössä jäljellä mitään muuta kuin betonia ja terästä. 

Toimitsijat eivät ole voineet olla kovin huonokuntoisia, sillä paraatipaikalle on kivuttava satoja rappusia. Yhtä kaikki, tämän tornin tuomaroinnit on tuomaroitu.

 

Vaikka urheilu ei ole koskaan kuulunut mielenkiinnon kohteisiini, on se silti antanut jotain näiden kauniisti rapistuneiden rakennelmien myötä.

Ylhäältä hyppytornista otetut kuvat on ottanut Toni Kuisma.

Useimmilla meistä on haaveita, odotuksia tulevaisuudelta, mielipiteitä miten asioiden tulisi olla ja varsinkin miten niiden ei tulisi olla. On helppo nostella epäkohtia puheenaiheisiin tai otsikoihin ja sanoa miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Vaikeamapaa kokonaisuus on kuitenkin saada oikeasti toimimaan hyvin pitkällä tähtäimellä eikä vain hetkellisessä nousukauden huumassa, joka pienessä nosteessa leijuu tyhjyyden päällä. Vielä vaikeampaa, jos ei jopa mahdotonta, on saada aikaiseksi sellainen tilanne, että kaikki kansa tai edes suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä ja ehkä jopa onnellisia. Yrityksiä on toki ollut useita, kommunismista kapitalismiin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä.

Unelmien täydellistä ihanneyhteiskuntaa sanotaan utopiaksi. Millainen sinun maailmasi olisi? Realiteettien huomioonottaminen on yksi utopian peruskivistä. Ihminen ei elä pelkästä rakkaudesta. Ruoka, juoma ja suoja ovat ihmisen elinehtoja, joten niiden saaminen  ja olemassaolo on turvattava ennen kuin aletaan rakentaa yhteiskuntaa, joka vastaa elämisen syvintä tarkoitusta.

Paratiisi-seurakunnan saarnaajan Per Gamaliel Mustapään sanoja muistinvaraisesti lainatakseni: 'Ei vain ruumis, vaan myös sielu tarvitsee ravintoa'. Prioriteetti kaksi heti hengissä pysymisen jälkeen on ihmismielen huvittaminen eli niin sanottu hengenravinto. Uskonnot, tarinat, runot, maalaukset, veistokset, musiikki ja kaikki muut taiteenlajit ovat ihmisten janoamia jo aikojen alusta saakka.

Tasan ei käy onnenlahjat, niinkuin monesti on kuultu sanottavan. Utopia-yhteiskunta on herkästi särkyvä ja jos perustuksissa on jo olennaisia virheitä, ei elinkaarikaan tule todennäköisesti olemaan pitkä. Huonolla tuurilla olet kokeilun jälkeen kadulla, köyhänä ja katkerana.

Vaihtoehtoisesti voit onnistua ja yhteiskuntamallisi sekä elämäntapasi toimii niin että elämä maapallolla voi jatkua kohti parempaa huomista. Erilaisia utopiakokeiluja on ollut sadoittain ympäri maailmaa. Suomestakin on lähtenyt lukuisia siirtokuntia uuden uljaan maailmanjärjestyksen toivossa. Poikkeuksetta ne ovat kuitenkin sortuneet omaneduntavoittelun tuomiin sisäisiin ristiriitoihin.

Monet suomalaiset ihanneyhteisöt perustettiin ilmastoltaan lämpimiin maihin. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää sosialistisfilosofista ja vegetaarista elämänkatsomusta.

Etelä-Amerikasta löytyy vieläkin Suomesta viime vuosisadan alkupuolella lähteneitä utopiayhteiskuntia tai pikemminkin niiden jäänteitä, jotka ovat sekoittuneet ja sopeutuneet paikalliseen väestöön ja kulttuuriin.

Myös uskonnollisia utopioita on syntynyt ja lähtenyt täältä kylmästä ja karusta kotimaastamme. Israelissa toimiva 70-luvulla perustettu Jad Hashmona ja Sierra Leoneen kolmesataa vuotta sitten kulkeutunut Uusi Jerusalem ovat näistä kenties kuuluisimmat. Lopputulos niissäkin tosin taisi näyttää yhtä pyhältä kuin vartiotorni vessan lattialla.

Syytä ei tarvitse tälläkään kertaa kovin kaukaa etsiä. Heikoin lenkki kaikessa on ihminen itse ja se monessa yhteydessä mainittu perisynnin perkele, eli ahneus.

Ehkä kannattaisi vain hiljentää hieman vauhtia ja katsoa ympärilleen. Saatatkin jo elää omassa utopiassasi kun vain tarkastelet asioita tarkemmin. Koko elämäsi olet tehnyt valintoja, jotka ovat ohjanneet sinua tähän hetkeen. Virheitäkin toki sattuu, mutta se suuri linjaus on kuitenkin jokaisen omassa hallinnassa. Ulkopuoliset tekijät tietysti puuttuvat usein asioiden kulkuun, mutta sekin vain tuo jännitystä matkalle.
Monilla vain on valitettavasti niin kiire elää ja savuttaa etteivät he edes huomaa elävänsä. Sitten kaikki onkin jo ohi.

 Hyppy ajasta ajattomuuteen ja ulottuvuudesta ulottuvuuteen onnistuu vaivattomasti Lasilandia -nimen taakse kätketystä aikaportista. Hetki vain ja ollaan tutuilla poluilla 80-luvun takatukkaisissa tunnelmissa, jolloin kalapuikkoviiksiä ei katsottu pahalla. Tuona permanentin, neonvärien, farkkuhaalarien ja olkatoppausten kulta-aikana oli iloa ja aurinkoa. Ei ollut tietoakaan pankkikriiseistä, EU:sta tai lamasta, vaan elettiin suurta nousukautta ja kulutusjuhlaa, jonka laskuja vieläkin maksellaan.

Lasilandia -nimisessä edesmenneessä yrityksessä on jauhoisia sormiaan ja  kauhtuneita uimahousujaan myöten muistakin yhteyksistä tuttu kansantaiteilija, leipuri, uimahyppääjä, koomikko ja näyttelijä Simo Salminen. 

"On piilossa viidakon, suojassa temppelinraunion.
Valtakunta viimeinen silmälasikäärmeiden.
Vain viidakko tuntee sen."

Sirpaleisen lasiviidakon valtias kultaisessa kruunussaan. Peilillä päällystettyjen seinien aiheuttamat aistiharhat ovat saanet kuninkaan skitsofreeniseen tilaan. Jatkuva varuillaan olo ja piinaava hiljaisuus on kehittänyt äärimmäisen agressiivisen suojeluvaiston. Romahtaneen valtakuntansa raunioilla voi ja kannattaakin elää eri todellisuudessa ettei totuus lyö painoaan liian raskaasti heikoille harteille.

Kumarat silhuetit tuijottavat pelokkaina pimeyteen pirstaloituneessa Lasilandiassaan.

 Nalle, pässi, krokotiili, hylje, leijona ja monet muut eläinhahmot odottavat sulassa sovussa loppua, joka on vääjäämättä edessä.

Ystäviä ikuisesti, ei edes kuolema erota.

 Iloista riemuun, suruista murheeseen. Yhdessä.

 

Surusilmäinen hylje ja alakuloinen pässi ovat kotoisin Neuvostoliitosta, vaikka ovatkin suurimman osan elämästään viettäneet täällä Suomen sydänmailla.

7726 yötä ja 7727 päivää yksinäisyydessä.

Kaikki eivät ole päässeet näköalapaikalle. Joidenkin yksilöiden olemassaolo on jo päättynyt kolkkoon, kosteaan ja pimeään hautaansa. Kirottu olkoon se, joka viimeisenä lähti lukiten oven perässään ikuisiksi ajoiksi. Miltä tuntuu odottaa vuosikymmenet väistämätöntä loppuaan vailla toivoa pelastumisesta? 

Kun viimein joku saapui, oli jo myöhäistä.

 Lasisessa vankilassaan viettävät ikuisuuttaan nämä surulliset hiljalleen homehtuvat hahmot. Paikalleen jähmettyneinä, hämmästyneinä, arkoina ja naiivin typertyneesti hymyilevinä. Tämä on heidän todellisuutensa ja koko maailmansa. Suurinpiirtein samalta näyttäisi meidän olemisemme ja tekemisemme ulkopuolelta katsottuna. Yhtä tietämättömänä ja eksyneenä kulkee ihmisen lapsi omassa todellisuudessan rajoittuneen aistimaailmansa vankilassa. Surullista mutta totta, sen tietää Simo Salmisen velikin.