Maaseutu autioituu, nuoret muuttavat töiden perässä kaupunkeihin ja suurempiin taajamiin. Palvelut loppuvat syrjäkyliltä. Julkisen liikenteen vuorot vähenevät ja jäljelle jää enää koululaisten aikatauluihin sopivat pakolliset vuorot. Tässäkö on 1970-luvulta jatkuneen kehityksen vääjäämätön suunta? Ehkä suuressa mittakaavassa kyllä, mutta aina löytyy vastavirtaankin ajelehtivia pikkukyliä, joissa vielä toimii peruspalvelut kuten kauppa, postipalvelut, parturi ja tietysti se paikallinen baari.
Vielä jokunen vuosikymmen sitten oli jokaisessa sivukylässäkin kauppa, jos ei useampiakin. Myös muutaman sadan asukkaan taajamassa saattoi olla kaksikin pankkia ja viime vuosisadan loppupuolella vähintään se postipankki, kunnes koko kattaus kaavittiin roskapankkeihin selviteltäväksi ja loppuviimein veronmaksajien kuitattavaksi. Joka tapauksessa palveluiden katoaminen lamautti maaseudun ja jäljelle jäivät vain vanhukset ja aikamiespojat.

Seuraava kuvamatka on kanta-hämäläisestä kylästä joka sijaitsee keskellä ei mitään, mutta myös lähellä kaikkea eli lähestulkoon suomen keskipisteessä. Kylä on ollut aina yllättävänkin eloisa sen värikkäiden asukkaiden ja perinteisen maalaistunnelmansa vuoksi. Kirjoittajakin on sahtipytty kourassa seilannut jokusenkin kerran kyläläisten kanssa jos minkäkinlaisissa riennoissa, joista ei aina ole lapsille kertomista.

Tässä ajan ja auringon rapsakoittamassa rakennuksessa on muistaakseni ollut jonkinlainen ravintola tai pikemminkin anniskeluravintola. Hämärien mielikuvien mukaan joskus viime laman aikoihin tuli poikettua tässä paikallisen pallokerhon sulkapallotreenien jälkeen nauttimassa lasillinen limonadia. Saattaa myös olla, että lapsen muisti tekee tepposet, tiedä häntä.

Hyvällä sijainnilla valtatien varressa ja kyläteiden risteyksessä on talon ulkomuodosta päätellen sijainnut yksi niistä lukuisista kyläkaupoista. Nykyisellään tilava ja kaunis talo näyttäisi olevan asuinkäytössä. Olemassaolollaan se muistuttaa kuinka paljon ja kuinka nopeasti maailma muuttuu. Tuskin osaamme kuvitella minkälaisessa maailmassa elämme muutaman vuosikymmenen päästä. Pahimpia kauhukuvia voi toki jo piirreellä, mikäli kehitys ei tee pikaista kurssinmuutosta. Jokaisen kannattaa omalla kohdallaan jarruttaa ja ohjata tulevaisuutta oikeaan suuntaan, vaikka oma panos kokonaisuuteen mitättömältä tuntuisikin.

Kahvila, bensis, korjaamo, leipomo ja loppuviimein urheiluvälineiden ja -vaatteiden poistomyyntipiste. Nyt taitaa olla taru lopussa, valitettavasti. Perinteiset kahvila-huoltoasemat ovat nykyään oikeasti katoava kansanperinne, sen salakavalasti leviävän kolmikirjaimisen ja ilmeettömän 'huoltoaseman' jalkoihin jäänenä. Persoonallisuus ja kodikkuus ovat kaukana tämänpäivän tiekahvilasta. Harva yrittäjä säilyy itsenäisenä ketjuliikkeiden painostaessa, mikä on sinänsä kovin surullista. Ymmärtäähän toki sen että itsenäisenä ei markkinatalouden renkinä enää pärjää ja kukapa meistä haluaisi pistää kaiken peliin, ja vähän enemmänkin. Niinkuin moni yrittäjä sanoo: 'Kaikki meni eikä riittänytkään'.

 

 Talonumerokin sopii tämänhetkisiin tunnelmiin.

Ei ole montaa lopetettua tiekahvilaa missä ei lukisi tehostetusta videovalvonnasta, liiketunnistimista ja securitaksen vartijoista. Ilmeisesti viimeisenä firman tulostimesta on tulostettu pitkien miinusten jälkeen vielä nämä pakolliset 'talonvahdit' teipattavaksi pölyttyneisiin ikkunoihin. 

Maken nakki, vai mikä se oli? Suomalainen grillikioski, isolla terassilla ja b-oikeuksilla varustettuna. Ruokaa, juomaa ja auringonpaistetta. Paikan miinuksena voisi mainita sen, että olut tuli muistaakseni kertakäyttöisistä muovituopeista. Mutta hyvityksenä on sanottava, että se annetaan anteeksi, koska takaovelta sai puhelinsoitolla mäyräkoiran jos toisenkin vielä iltayhdeksänkin jälkeen, silloin kun oli se tiukka paikka.

Kukapa muistaisi Palsta-lehden? Kukapa muistaisi hylätyn grillin. 

Viimeinen epätoivoinen teko, vai paikallisten nuorten nuotiopaikka?  

Kuvaushetkellä piti terassin suojissa maallista majaansa kuuluisa kulkija Laukku-Leena. Siitä syystä ei kuvia ole rakennuksen toiselta puolelta, koska emme tahtoneet Leenan sunnuntairauhaa häiritä. Kuviin eivät myöskään tahtoneet tulla pussilonkerolle lähteneet naapurikyläläiset, jotka istuskelivat maisemissa kevätauringon paisteesta nauttien, vaan siirtyivät pois vaikka heitä kuvaan kehoittelinkin jäämään. 

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä saa maininnan tämä kaikki mahdolliset ja mahdottomat palvelut sisäänsä niellyt musta-aukko, joka on ahnaasen ja rahan ahneeseen sisukseensa imaissut kokonaisen kylän palvelut. Ehkä tämä on se tulevaisuuden tapa ja käytäntö. Tokihan on helpompaa saada kaikki saman katon alta, kuin kierrellä ristiin rastiin ympäri kyliä hakemassa tarvitsemaansa. Jotain silti jää kaipaaman perinteisen palvelukulttuurin kadotessa ja muuttaessa muotoaan. Tämän pytingin takaovilla on turha kierrellä klo 21.00 jälkeen ostamassa sitä 'pimeää' mäyräkoiraa. Olkoon tämä kirjoitus muistona ja kunnianosoituksena pikkukylille, sen kaupoille, kioskeille ja baareille, tänä globaalin kaupankäynnin aikana.

Valtatie kahdentoista puolessa välissä on unohdettu elämyskylä, johon liittyy surullinen tarina. Paikkaa on alettu rakentamaan 1990-luvun puolenvälin paikkeilla viime laman jälkeen. Keski-iän ylittänyt yrittäjä ja monialaosaaja päätti silloin alkaa toteuttaa unelmaansa elämänkumppaninsa kanssa. Suunnitelmissa oli siis tehdä sepänkylä, kotieläinpuisto ja virkistyskohde koko perheelle. Tontiksi ja pohjaksi kokonaisuuteen löytyi noin hehtaarin suuruinen suoalue vilkkaasti liikennöidyn tien varresta. Täyttömaata alettiin ajaa ja alueelle kaivettiin kaksi lampea kaunistukseksi ja maaperän kuivausta edesauttamaan. Paikalle rakennettiin asumiskäyttöön soveltuva mökki vanhoista hirsistä, grillipaikaksi laavu sekä perinteinen sepänpaja elinkeinon harjoittamista varten. Aivan valmiiksi alue ei koskaan tullut, mutta joitakin tapahtumia siellä ehdittiin ennen vuosituhannenvaihdetta järjestää. Oli kyläsepän näytöksiä ja perinnetakomista, rompetoria ja lapsille makkaranpaistoa sekä kotieläinten syöttämistä. Kunnes kaikki loppui kuin seinään.
Keksijä ja monitoimimies oli poissa ja unelma kuoli hänen mukanaan. Keskeneräiselle paikalle ei löytynyt jatkajaa vaikka se oli pitkään myynnissä. Kukaan ei halunnut jatkaa.
Raakaan suohon rakennettu unelma alkoi peittyä sakeaan pajukkoon ja viimeisetkin kiinnostuneet käänsivät sille selkänsä. Kuolema oli voittanut.

Kulkurintupa.
Toimiala: Elintarvikkeiden, juomien ja tupakkatuotteiden vähittäiskauppa kojuista ja toreilla.
Yhtiömuoto: Yksityinen elinkeinonharjoittaja
Yrityksen tila: Lakannut

Kaikki on säilynyt koskemattomana. Naapurissa asuva maanviljelijä on onneksi ottanut paikan suojelukseensa ja hätistellyt pahoissa aikeissa olevat kulkijat pois.

Kotieläinpiha on hiljennnyt iäksi. Luonto peittää ihmiskäden jäljet hitaasti, mutta varmasti.

Alueelle kaivetut tekolammet ovat kasvaneet jo lähes umpeen. Rehevä maaperä kaipaisi jatkuvaa harvennusta ja ylläpitoa pysyäkseen vehreänä nurmena. Tässä kuvassa näemme huomattavan yhtäläisyyden Tampereen Epilässä sijaitsevan Sikstus Syrjäsen rakennuttaman roomalaisen kylpylän kanssa. Tekolampi jonka keskellä on pieni saareke ja saarelle johtaa kaunis silta, jonka kaidetta vasten voi jäädä vaikka haaveilemaan ja katsomaan auringonlaskua. Yhteistä molemmilla romanttisilla silloilla on myös se, että ne eivät koskaan ehtineet toteuttaa niille suunniteltua käyttötarkoitusta, vaan vaipuivat heti valmistuttuaan unohduksen utuiseen harsoon.

Tontilla lepää jos jonkinlaista tavaraa. Suuri osa alkaa olla jo kasvuston kätkemää, mutta joitain isompia aarteita näkyy vielä, ainakin näin keväällä kun ei ole lunta, eikä kasvillisuus vielä herännyt talven jäljiltä loistoonsa.

Juhlat ovat ohi. Kylmäkoneet, pakastimet, televisiot, vaa'at, kaikki jääneet.

Kodassa ei monia valkeita ehditty istua makkaraa paistellen. Käsityön jälki on harvinaisen kaunista ja rakennustyö on perinteitä vaalien tehty aina aitoja myöten. Ovien saranat on taottu koristeellisiksi ja ikkunoiden vuorilaudoissa on nähty vaivaa, eikä viimeistelyssä ole missään vaiheessa muutenkaan säästelty. Lammen rannat on tehty loiviksi ja kivitetty luonnonkivillä kauniiksi. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ja harva meistä on sitä kuollessaankaan.

 

Aina ei tarvitse matkustaa kauas löytääkseen visuaalisesti lumoavien ja kiehtovien kohteiden luo. Keskellä kotikaupunkiasi voi olla kaiken arkisuuden keskellä unohtunut salainen maailma, jota vain et huomaa, koska se on sinulle niin arkipäiväistä. Tämänkertainen kuvausmatka vie meidät Hämeen stonehengen pariin. Monumentaaliset mittasuhteet saavuttava, sadoista betonipaaseista koostuva alue on keväällä kauneimmillaan, kun kasvusto ja lehdet ei vielä peitä niiden herkkiä ja aistikkaita ulkomuotoja. Tulkaa ja nauttikaa!

Näyttää kuin maasta kasvaisi teräsbetonipylväitä. Suurin osa kohoaa suoraan, mutta joukosta löytyy myös muutamia roudan runtelemia ja säävaihteluiden murtamia paaseja. Valo ja varjot kulkevat raunioissa kuin tanssien. Tunnelma on omalla hauskalla tavallaan psykedeelinen pienen itsesuggestion jälkeen.

Näillä tantereilla ei ole pyörinyt kelttiläisiä pappeja eikä roomalaisia sotajoukkoja, vaan suomalaisa sahureita. Sahateollisuus ehti toimia reilut sata vuotta täällä jättäen jälkeensä muun muassa nämä pylväät. Hetken aikaa alue oli myös puolustusvoimien käytössä, kunnes se avattiin kaikelle kansalle virkistystoimintakäyttöön.

Paikallinen nuoriso on myös kantanut kortensa kekoon alueen viihtyvyyden lisäämiseksi. Nuorisojärjestön tulitikkuleikkeihin erikoistunut sivujärjestö taisi myös toissa kesänä  polttaa parisataa vuotta vanhan rakennuksen pois alueen luontomaisemaa rumentamasta. 

Saisiko olla piipullinen unohdusta?

Suomen äärimmäiset sääolojen vaihtelut kuluttavat rakennuskantaa ja varsinkin oman onnensa nojaan jätettyä sellaista. Edes paksuun betonikuoreen tehdyt teräsrakennelmat eivät selviydy tässä periferiassa.

Kuivempi eteläpääty vielä ryhdikkäänä kuin vanhassa loistossaan.

Märkää kuin roomalaisessa kylpylässä, tai Sikstus Syrjäsen kappelissa.

Alueella on elelty jo aikaisen keski-ajan alusta asti ja siellä on harjoitettu kaupankäynnin jaloa kanssakäymistä. Paikalta on löytynyt myös jäänteitä asumuksista, joissa paremmalla väellä on ollut savilattiat ja jopa kahdeksan neliömetrin talot, kun tavallinen rahvas on saanut palella pienemmissä olkimajoissaan. Samaan malliinhan toki eletään vielä nykyäänkin niin sanottujen parempiosaisten ja vähempiosaisten jakaessa tätä yhteistä maailmaa. Neliömäärät vain ovat kasvaneet ja lattiamateriaali muuttunut savesta marmoriksi ja maalattiasta muovimatoksi. Mutta jatketaan tästä aiheesta eteenpäin välttääksemme tietokrapulan salakavalaa kurimusta.

Luonnon voima on mittaamaton. Runkorakenne on kääntynyt jalkojensa päältä irti poikki jokaisen tolpan päältä. Tätä katsellessa saa varmuutta siihen että luonto korjaa itsensä kun ihmisistä on aika jo jättänyt.

Tunnelma on kuin viidakon rämeisillä soilla. Keväinen lintujen viserrys luo vielä äänimaailman sitä korostamaan. Hyppää sinäkin turvalliseen seikkailuun ja antaudu mielikuvituksesi vietäväksi.

Kaunista eikö totta? Alue on uskoakseni laajimpia suomalaisia rauniokokonaisuuksia. Täältä härmän perukoilta asti matkustetaan toiselle puolelle maailmaa katsomaan raunioita, vaikka niitä löytyy omastakin takaa. Toki ne eivät vielä ole läheskään yhtä vanhoja kuin antiikin Kreikan muinaiset temppelit. Eikä niiden alkuperäinen käyttötarkoituskaan ole aivan yhtä juhlava. Silti niiden luo voi mennä hiljentymään ja rentoutumaan kuin laadukkaaseenkin taidenäyttelyyn.
Niinkuin postmoderni sanalasku sanoo: On turha lähteä etsimään sisintään maailman äärin, jos on hukannut itsensä Hauholle.

Alle sadan metrin päässä alueelta on ihmisten iloksi rakennetut tekorauniot, joita kulturellit taiteenarvostajat voivat käydä pällistelemässä. Kauniita toki nämäkin, mutta allekirjoittanut saa kyllä paremmat kicksit betonia kasvasta rämeiköstä.
Rahansa ja vapaa-aikansa voi käyttää monella tapaa. Iltapäiväkävelyllä kotoisissa maisemissa voi saada huomattavasti paremman elämyksen kuin esimerkiksi nykytaiteenmuseossa. Rauniokulttuuriin tutustumisen päätteeksi voi tunnelmaa käydä syventämässä alueen lähellä sijaitsevassa kahvilassa, Hämeentie ykkösessä. Jokaisen menneisyyttä kunnioittavan kulkijan tyyssijassa on aina historia käsin kosketeltavissa. Kirjaimellisesti.