Näinä menneinä vuosikymmeninä moni ohikulkija varmaankin ajatteli tämän rakennuksen nähdessään, että mikä kumman mörkö näiden pikiteiden halkomien peltojen keskelle on pykätty.

Keskellä mustana huokuvia lokakuisia peltoja ei juuri synkempää näkyä keksi, kuin tämän mustanpuhuvan laatikonmallisen koruttoman huoltoaseman, keskellä ei mitään, matkan varrella jostain johonkin.

Neljännesvuosisata sitten oli erään ystäväni yrittäjänä toiminut isä sopinut asiakastapaamisen tämän kyseisen bensa-aseman kahvilaan, koska se oli sijainniltaan tasan tarkkaan puolessa välissä hänen ja asiakkaan asuinsijoihin nähden. Kurvatessaan päätieltä sivuun huoltoaseman pihaan, oli hän ajatellut ettei tästä maasta juuri ankeamman näköistä seutua etsimälläkään löydy. Peltojen takana muutaman sadan metrin päässä törötti keskiaikainen kirkko torneineen, pari kolme 60-lukulaista liikerakennusta ja seuraavaa vuosikymmentä edustava elementtikerrostalo, joka ulkomuodollaan ja korkeudellaan alisti ympäristön rakennukset yhdeksi sekaiseksi kokonaisuudeksi.
Hetken maisemaa katseltuaan hän oli tuumaillut itsekseen että tämä olisi viimeinen paikka jonne perheineen muuttaisi. Toisin kuitenkin kävi.

Tästä kaurismäkeläisesta maisemasta on lukemattomia muitakin tarinoita. Yleisesti tunnetuin niistä kuitenkin lienee eräs lauluksikin taipunut kertomus. Muuan Pauli Leskinen niminen mies havahtui aamuyön utuisina tunteina autonistuimen tarjoamasta epäergonimisesta leposijastaan matkalla kotiin Tampereelle. Verkkokalvoille piirtyvä savisten peltojen maalaama maisema horisontissa siintävine kirkkoineen sai hänet kysymään muilta autossa olijoilta: Missä helvetissä me ollaan? Joku kanssamatkustajista oli bongannut ohi vilahtavasta tienviitasta sijainnin ja loppu onkin suomirockin historiaa.

Itselleni tämä kyseinen seutu ja tämä kyseinen bensis on yksi kourallinen sitä ajan hiekkaa joka valuu sormien välistä ikuisuuksien tuuliin. Mitä enemmän kättään puristaa nyrkkiin tuota hiekkaa varjellakseen ja säilyttääkseen, sitä päättäväisemmin se varisee pois kunnes jäljellä on vain tyhjää.
No, palataanpa taas takaisin maanpäälle ja lopetetaan runoilu ja vertauskuvilla maalailu. Muistojen varaston peränurkasta löytyy lapsuuden kesät, kuumana höyrävä asfaltti ja peltoa halkova pitkä suora tie, jota pitkin poljimme ostamaan uimapatjaa Shelliltä, koska sana oli kiirinyt että sieltä sellaisia saisi. Aiemminkin toki olin käynyt siellä isäni kanssa kahvilla ja tankkaamassa, vaikka useimmiten tankkasimmekin Unionilla. Muistan jännityksen kun pyörimme aikamme tavarapaljouden ja monipuolisen tarjonnan ahtauttamassa huoltamon myymälässä, kunnes meiltä tultiin tiedustelemaan minkälaista varaosaa olimme vailla. Kerrottuamme tarpeemme löytyi etsimämme säämiskäpintainen uimapatja, toiselta puolelta punainen ja toiselta sininen, hinta neljäkymmentä markkaa. Muistan vieläkin kuinka kirpaisi käyttää kaikki pulloja keräämällä saadut säästöt tuohon aikansa luxusta edustavaan kellunta- ja hupivälineeseen, sillä rahalla kun olisi saanut jo aika monta litran pulloa Frisco jaffaa ja läjän sarjakuvia Willen Vanhojen divaribussista.

Tässä kyseissä kohdassa seisoin viimeksi aika tarkkaan yksitoista vuotta sitten. Kannoin autonperästä tukusta haettuja limsakoreja takavarastoon. Tuoksui munkkirasvalle ja kahville. Sekä tietysti tupakalle, koska seinän toisella puolella olevassa kahviossa sai luonnollisestikin polttaa.

Nyt tuoksuu vain tyhjyys.

Eikä kauaa sekään.

Pihassa odottelee jo kaivuri kauha pitkällä, että pääsee siirtämään tunnottomalla voimallaan tämän pienen palan historiaa sinne jonnekkin mistä ei ole paluuta. Kahden tai kolmen sukupolven päästä ei kukaan muista tätä ennen niin vilkasta kohtaamispaikkaa ja aikakautensa kuvaa.

Tässä pitkässä ikkunapöydässä tuli itsekin monen monituiset munkkikahvit nautittua katsellen ohi kiitäviä autoja ja tankkaamaan poikenneita matkalaisia. Miettien, että itsekin olisi jonain päivänä siellä jossain, kaukana oikeassa maailmassa, tietämättä sitä, että tämän oikeampaa ja aidompaa tuskin kaupunkien kasvottomasta vilinästä löytyy.

Tässä yhteydessä voisin tasata tilit erään vanhan ystäväni kanssa, joka muka ovelana esiintyi minuna ajellessaan pikkupoikana niin sanotulla monttupyörällä pitkin virkistysaluetta risteileviä ulkoilureittejä. Lähistöllä asunut vapaapäivän vietossa ollut poliisi kävi hänet pysäyttämässä ja antamassa herran nuhdetta, kysyen tietysti kuka puupää mahtaa kypärän sisältä löytyä. Reiluna kaverina tuo alamittainen motocrossjuniori esittäytti minuksi, jonka johdosta vielä reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin olen lultavasti tuon kyseisen viranhaltijan mielestä se raggari joka kaahaili lenkkipoluilla jo kakarana. Vaikka täytyy tunnustaa, että tulihan sellä toki itsekin ajeltua kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä aina moposta autoon, tosin muita kulkijoita varaantamatta ja kenellekään kiinni jäämättä.

Mutta sitten itse asiaan, joka tällä kertaa toimii jonkinlaisena asianhyvittäjänä ja oikeuden antajana. Tästäkin tapahtumasta alkaa olla kohta kaksikymmentä vuotta, joten se lienee rikosteknisesti jo vanhentunut ja tuskin muutenkaan kiinnittää ylityöllistetyn virkakoneiston tutkijoiden mielenkiintoa.
Täällä maalla ei ilta- ja yöaikaan, jos muutenkaan, juuri poliiseja näkynyt, joten nuoriso sai touhuta aika rauhassa oman mielensä mukaan. Normaali kehitys kulkupelien saralla oli suurinpiirtein sellainen, että ala-asteella alkoi mopoilu, sen jälkeen isommat kaksipyöräiset ja mopoiässä tuli ensimmäiset autot, joilla peltorallien välissä piti tietysti käydä keskustassa kaahailemassa ja kumia polttamassa. Eräänä iltana tämä minuna esiintynyt ystäväni oli saanut tuttavaperheen vanhan auton, joka ei ollut enää mennyt katsatuksesta lävitse. Tällä hopeanvärisellä Mazdalla tämä teini-ikäinen kuljettaja ajeli kuin Ayrton Senna hakien äärirajoja lähes fyysikan lakeja rikkoen. Jossain vaiheessa piti lähteä tankkaamaan ja mihinkäs muualle kuin taajaman ainoalle kylmä-asemalle. Vaikka bensa-aseman pihaan johtava risteys on melko leveä, eivät ajolinjat silti aina toteudu, jos vauhti ei ole missään suhteessa niihin ominaisuuksiin, joita painovoiman ja kitkan sanelemat ehdot meille antavat.
Shellin pihaan kaartaessa oli ollut vauhtia likemmäs satakilometriä tunnissa ja kapeaksihan se risteys sellaisella nopeudella alkoi käydä: kuskin puolen kylki  osui ensimmäiseen metalliseen valopylvääseen pihan reunalla. Tästä osumasta auto kiepsahti perä menosuuntaan ja apukuskin puoli rysähti seuraavaan pylvääseen, josta kulkine tai se mitä siitä tässä vaiheessa oli vielä jäljellä, jatkoi matkaansa pyörähtäen taas nokka menosuuntaan ja suoraan päin rautakaappia, jossa säilytettiin kaasupulloja. Auto luonnollisesti oli juuri sen näköinen, kuin se on törmättyään kolme kertaa päin itseään kovempaa estettä. Kuljettajalle ja apukuskin paikalla istuneelle toverille ei kuitenkaan tälläkään kertaa sattunut mitään viisaiden päiden yhteenlyömistä vakavempaa.
No, paikalle kurvasi tietysti muutkin nuoret kuultuaan renkaiden ulvomisen jälkeen vain rytinää. Auto höyrysi ja savusi, mutta lähti kuin ihmeen kaupalla vielä käyntiin ja liikkelle ajo-ominaisuuksien jarrujen yms. olleen tosin totaalisesti kadonneita. Hitaasti ja epävarmasti se kuitenkin jaksoi jurnuttaa valtatien toiselle puolella olevan autiotalon pihanperälle pusikkoon piiloon. Onnettomuuspaikalle jäi tieysti kohtalainen kattaus autosta irronneita osia ja hajonneista ikkunoista ropisutta lasia, jonka lisäksi varsinkin ensimmäisen tällin saanut valopylväs oli vinossa kuin Pisan torni. Yöllisen lakaisun ja siivouksen jälkeen maisema kuitenkin oli taas auttavasti sinne päin kuin ennen hurjastelun dramaattista päätöstä. Kaahailuun sortuneella ystävälläni alkoi omatunto kuitenkin kolkuttaa aamuyön pimeinä hiljaisina tunteina ja niinpä hän päätti mennä aamulla tunnustamaan huoltamoyrittäjälle mitä yöllä oli sattunut ja sopimaan mahdollisista hyvityksistä aiheutettuihin vahinkoihin.

Aamulla ystäväni asteli sitten jalkapelillä Shellille, sydän jyskyttäen ja hikikarpalot otsalla, eilisten kaljottelujen puskiessa ulos ihohuokosista. Huoltamolla oli asiakkaita, joten sankarimme asteli kahvion puolelle ja jotain tehdäkseen osti pullon jaffaa ja istuutui ikkunpöytään odottamaan synnintunnustustaan. Siinä istuskellessa meni kuitenkin sisu kaulaan. Istuttuaan useamman tunnin ja useamman Jaffan ajan itseään kasaten, jäi yölliset rötökset kuitenkin tunnustamatta, kun uskallus ei antanut myöten. Reiluna ja mukavana  tunnettu yrittäjäpariskunta olisi varmasti ymmärtänyt sattuneen, eikä siitä olisi noussut sen kummempaa haloota. Nyt huoltoaseman pitäjille jäi salaperäisesti vinoutuneiden valopylväiden lisäksi ihmeteltäväksi kalpeana ja huonovointisena istuvan nuoren miehen pohjaton jaffanhimo hänen istuessaa aamusta aina pitkälle iltapäivään asti huoltamon kahvilassa.
Sen pituinen se ja tämä tarina on tosi.

Ps. Mitään edellä mainituista tapahtumista en ole ollut henkilökohtaisesti todistamassa, vaan olen kirjaillut sattumukset ylös tapahtumahetkellä paikalla olleiden todistajien ja asianosaisten kertomuksista.

No joo, onhan näitä juttuja kertynyt matka varrella lukematon määrä. Lähipiiristä löytyy jos jonkinlaista viheltäjää, joille on sattunut yhtä ja toista. Moni keksitty tarina jäisi toiseksi näiden tositapahtumien rinnalla, jos niitä laittaisi peräjälkeen samoihin kansiin. Täytyisi joskus raapustella paperille näitä kommelluksia ennen kuin ne lopullisesti painuvat unholaan. Vaikka tiedä sitten, eipä ne taitaisi ulkopuolisille antaa samaa nostalagian tunnetta kuin aikalaisille ja seikkailuissa mukana olleille.

Jatketaan matkaa.

Bensiksen puoli eli vara-osa- ja tarvikekauppa. Ajalta jolloin huoltoasemalta sai muutakin kuin elintarvikkeita. Aina löytyi apu tienpäälle jääneelle, puhjennut rengas tai katkennut kaasuvaijeri ei pitkäksi aikaa keskeyttänyt matkantekoa. Riittävä vara-osavalikoima ja laaja tietotaito auttoivat monesti tiukanpaikan tullen. Toisin on nykyään ABCeiden sieluttomissa halleissa, joista saa kaikkea muuta, mutta ei sitä mitä tien päällä saattaisi oikeasti tarvita. Toki autojen tekniikkakin on vuosien saatossa kehittynyt niin ettei konehuoneeseen kannata kurkistaa ilman viisivuotista yli-insinööritutkintoa ja autosähköasentajan ammattipätevyyttä, korjaamiseen käytettävää tietokonetta unohtamatta.

Siitä ei ole kauaa kuin tämänkin taajaman kaikki neljä polttoaineen jakelupistettä olivat palveluasemia, nykyisin sellaisen löytääkseen saa ajella varmasti aika kauas. Näillä mittareilla on tullut itsekin oltua bensapoikana.
Joskus sattui paikalle romanikaravaani asuntovaunuineen. Kärkiauton ratissa ollut mustalaisrouva kurvasi ajoneuvoyhdistelmän kahden mittarin väliin taitavasti poikittain niin että se jäi 'jumiin' korokkeiden päälle. Siitä sitten kauhistelemaan ja pyytämään, josko talon osaava henkilökunta ajaisi auton pois hankalasta paikasta, niin että tankkaus saataisiin suoritettua. Onneksi täyden palvelun asemalla oli henkilökuntaa sen verran paikalla, että että huoltamon puolelta pääsi joku myymälään päivystämään, sillä heti kun henkilökunnan edustaja oli hypännyt jumitetun auton puikkoihin ryntäsivät mustalaiset myymälän puolelle asioimaan. Tällöin oli hyvä olla katsomassa perään, ettei ihan koko myymälää tyhjenetty kaiken kätkevien hameiden alle.

Nyt alkaa matkanpää lähestyä tämän aikakautensa edustajan kohdalla. Rakennuksen funktionalistinen muotoilu on aina kiehtonut minua ja sen pelkistetyt piirteet säilyvät graafisia muistoja tallentavien aivopoimujeni sisäisissä sokkeloissa.

Pala palalta katoaa lapsuuden luvattu maa.

Onneksi on muistot.

Alussa oli suo, kuokk... eikun. Alussa oli puoliautio mummonmökki, nuoripari ja pankki. Mökki ei ollut mikään priimakuntoinen, saati varusteltu nykyaikaisilla mukavuuksilla, mutta sen hetkiseltä markkinahinnaltaan edullinen varsinkin sijaintiinsa nähden, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että kauppa, postipalvelut, baari, parturi, koulu ja päiväkoti löytyvät kaikki kahdensadan metrin säteeltä ja kaupunkikeskustan palvelut ovat kymmenen minuutin ajomatkan päässä. Lisäksi liikkumaan pääsee melko sujuvasti myös julkisen liikenteen voimin, ainakin toistaiseksi.

Itse talo on rakennettu joskus 1900-luvun alussa. Viimeisin remontti ja päivityshuolto, edellisten omistajien suorittamaa ulkovuoren maalausta lukuunottamatta, oli tehty heti sodan jälkeen, jolloin taloa laajennettiin 1/3 osa  ja korotettiin yhdellä kerroksella, joka tosin ei tullut asuinkyttöön vaan jäi kylmäksi tilaksi. 

Vaikka taloon ei ollut koskaan tullut juoksevaa vettä, eleltiin täällä ympärivuotisesti 2000-luvulle asti eli aina siihen saakka, kun aika jätti taloa asuttaneesta aikamiespojasta. Perikunta, joka paikan omisti, piti sitä tyhjillään jokusen vuoden asujan kuoleman jälkeen, kunnes sai aikaiseksi myydä sen kesämökiksi iäkkäälle pariskunnalle. Mökille ei siis tullut juoksevaa vettä, eikä korkealle kallioiselle tontille oltu koskaan saatu tehtyä omaa kaivoa, vaan kaikki vesi oli haettu kantamalla sadan metrin päässä sijaitsevasta yhteiskaivosta. Kantoveden varassa olevan mökin pito kävikin pian raskaaksi vanhuksille ja parin kesän jälkeen he laittoivat mökin takaisin myyntiin.

Tässä kuvassa on vielä 'alkuperäinen' asu mielenkiintoisine ikkunasijoitteluineen. Rehottava piha on jo ehditty parturoida ja väliaikainen vesi-/pesupiste väsätty heti oven pieleen.

 

Piha tosiaan oli pitkälti luonnontilainen. Takana näkyvä mökki on kokenut samansuuntaisen kohtalon viime vuosinaan. Siinä tosin ei ole asuttu vakituisesti useampaan vuosikymmeneen, mutta tyhjillään se ehti olla vuosituhannen vaihteesta lähtien kunnes sai viime kesänä uudet omistajat. Piharakennus on jo valitettavasti päässyt purkukuntoon, eikä itse mökistäkään asuinkelpoista enää pienellä vaivalla saada, mutta tunnelmallisena kesämökkinä toimii varmasti hyvin pienellä huolenpidolla.

Ensimmäisenä tehtävälistalla oli liittyminen kunnallistekniikkaan eli veden ja viemäröinnin saattaminen talolle. Väliseinien ja ulko-oven paikkaa jouduttiin siirtämään, jotta kylpyhuone saatiin riittävän tilavaksi. Samalla kylmän eteistilan yksinkertaiset ikkunat vaihdettiin lämmönpitäviin ja ikkunoiden sijaintia muutettiin hieman symmetrisemmäksi ja nykyistä tilajakoa paremmin palvelevaksi.

Vanhat rungot pois ja uudet tilalle, niin lattiaan kuin seiniinkin. Sodan jälkeen tehty niin sanottu laajennusosa jaettiin eteiseksi ja kylpyhuoneeksi.

Kunnallistekniinkan vetäminen onnistui hyvin tontin keskellä sijaitsevasta kalliosta huolimatta. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuikin kaivuluvan (kyllä, kirjoitetaan yhdellä u:lla) saaminen kaupungin omistaman kymmenen metrisen joutomaakaistaleen lävitse. Vaikka kaupungin kaivuluvista vastaava rakennustoimenedustaja käskikin asentaa vesijohdon ja viemäröinnin pinta-asennuksena maan päälle, katsoimme parhaaksi tehdä tästä ohjeistuksesta huolimatta perinteisellä tavalla. Kaivulupakin heltisi loppuviimein, tosin vasta siinä vaiheessa kun putket olivat jo maan povessa.

Sitten olikin loppusiivouksen aika kylpyhuoneen osalta. Niiden muutamien viikkojen aikana jotka asuimme talolla vakituisesti ennen kuin kylpyhuone valmistui, opetti kyllä arvostamaan sellaisia itsestään selvinä pidettyjä perusasioita, kuten juoksevaa vettä ja sisävessan mukavuutta. Nykyään aina kun lasken vettä hanasta muistan olla kiitollinen siitä, miten helpossa maailmassa elämme verrattuna aiempiin sukupolviin, vaikka onhan tässäkin ajassa toki omat haasteensa.

Ensimmäisen kesän marjasato käytettiin viiniksi ja etikettiin pääsi itseoikeutetusti talon uudistunut ulkomuoto. Pari pulloa löytyy vieläkin kaapin perältä ja  silloin tällöin näitä on tullut korkkailtuakin. Vuosikertaviinin väri on tummunut upean punervaksi ja neste itsessään kirkasta kuin puhtain lähdevesi. Maku valitettavasti ei ole juurikaan panttaamisella parantunut.

Myös piharakennus oli päässyt huonoon kuntoon, katto vuoti ja kaikki oli vähän vinksin vonksin. Pihasaunakin oli ollut käyttämättä kolmisenkymmmentävuotta ja sisäpinnat purettu kattoa ja lattiaa lukuun ottamatta.

Tein itse...

 ...ja säästin. Kiertelevä kattokauppias lupasi tehdä uuden katteen oikaisuineen kuudella tuhannella. Itse tehtynä kokonaishinnaksi tuli muistaakseni kuutisen sataa euroa plus muutama euro ruuveihin.

Monet työvaiheet olivat sellaisia, joita en koskaan aiemmin ollut tehnyt. Silti kaikista eteen tulleista ongelmatilanteista selvittiin maalaisjärkeä käyttämällä ja rakennusalan ammattilaisia konsultoimalla. Toki monta asiaa tekisi toisin ja helpommin näin jälkikäteen eli työ tekijäänsä opettaa.

Pihakin alkoi pikkuhiljaa asettua.

Huonokuntoinen, mutta autenttinen pukuhuone jätettiin toistaiseksi ennalleen. Ainoastaan sähköt jouduttiin uusimaan vanhoista hyvistä metallikuorella eristetyistä kuparilangoista nykyaikasempiin ratkaisuihin, ihan vain turvallisuussyistä ja oviin sutaistiin uusi maalikerros. Tulevaisuudessa saunatilat on tarkoitus saanerata, sillä esimerkiksi maalattia johon on upotettu tiilet mukaavuden lisäämiseksi on melko virkistävä ratkaisu etenkin talvella.

Saunan puoliksi puretut sisäosat purettiin loppuun ja pyhättö saatettiin taas pikavauhtia käyttökuntoon alkuperäistä tunnelmaa kunnioittaen. Seinäpinnat toteutettiin tuppeen sahatusta lepästä kuin Matti Vanhasen saunassa konsanaan. Tämän projektin kanssa piti kiirettä, että se valmistui ensimmäiseksi juhannukseksi. Aaton aattona töiden jälkeen armoton timpraaminen päälle ja kymmenen aikoihin illalla alkoikin olla valmista ja koitti ensimmäisten löylyjen aika. Siinä löylytysten välissä vilvoitellessa alkoi pusikosta kuulua kahinaa ja hetken päästä sieltä ilmestyikin koira vetäen perässään miestä, joka pahoitteli yllättävää visiittiään kesken rauhaisan kesäillan. Mies oli luullut, että talo oli yhä asumaton ja ajatteli oikaista sen kautta iltalenkillään. Sauna kun oli lämmin, niin pyysimme toki että vieras jäisi koeajamaan juuri entisöityä saunaamme ja ellen väärin muista, lauloivat jo aamulinnut mennesämme nukkumaan hyvin valvotun yön jälkeen, syöneinä ja juoneina.

Asuimme siis talossa pari vuotta samalla remontoiden töiden ohella, mikä olikin ihan oma taiteenlajinsa. Oma työaikani ei sopinut kovinkaan hyvin siihen kaavaan, että olisi töiden jälkeen vielä tullut kovin usein tartututtua vasaraan, vaikka siitä huolimatta monesti joutuikin niin tekemään. Sain vielä töissä siirron 75-kilometrin päähän, jolloin töihinlähtö oli 8.30 ja illalla takaisin n. 20.30 ja tietysti viikonloput käytännnössä aina töissä. Puolisoni kävi ajallisesti normaalissa päivätyössä, minkä lisäksi hän teki ilta- ja viikonlopputöitä paikallisessa baarissa. Näillä työajoilla ei ehtinyt juurikaan lämmittämään ja talvella mökin sisälämpötila olikin monesti sama kuin jääkaapissa eli reilusti alle kymmenen plusasteen. Pattereitakaan ei voinut ensimmäisinä talvina laittaa hoitamaan lämmityksen virkaa, sillä talo oli varustettu tasan kahdella sulakkeella, joiden takana olivat kaikki kolme pistorasiaa ja kaksi kattolamppua. Sulakkeet paloivatkin käytännössä heti, jos yritti esim. keittää kahvia ja imuroida samanaikaisesti.

Muutimme reiluksi vuodeksi evakkoon työmaalta saadessamme perheenlisäystä. Järjestely oli välttämätön ja osaltaan helpotti remontointia, vaikka toisaalta se vähäkin vapaa-aika väheni entisestään lapsen myötä. Samaan syssyyn alkoivat vielä soittohommatkin kulkemaan silloisen bändin kanssa ja silläkin saralla riitti työtä ja tekemistä enemmän kuin siihen olisi ollut ajallisesti resursseja. 

Lattiat ja vanhat eristeet lapioitiin pois. Alakerrassa oli ja on ei avattavat ikkunat, joten kaikki purkujätteet  ja vanhat eristeet jouduttiin kantamaan saavilla ovesta ulos, mikä lisäsi muutenkin vaivalloista  hommaa entisestään. Kerroksista kertyi lapioitavaa yhteensä likemmäs kymmenen kuutiota.

Kuusikymmentäluvulla muurattu huonosti varaava takka oli tullut teknisen käyttöikänsä päähän ja sai lähteä uuden alta pois.

Takan paikalla on pohjan koosta päätellen ollut joskus leivinuuni. Mutta ei auttanut, perustus oli purettava pois pohjalla oleviin isoihin luonnonkiviin saakka, sillä sata vuotta sitten käytetyt pula-ajan laastit olivat käytännössä enää pelkkää hiekkaa ja tiilet ja kivet lähtivät nostelemalla pois. Vaan eipä se ollut ensimmäinen ekstrahomma, mikä tuli vastaan tämän peruskorjauksen yhteydessä.

Keittiökin kaipasi päivitystä tai ainakin juoksevaa vettä.

Tunnelma oli remonttia tehdessä monesti yhtä hilpeä kuin omissa hautajaisissa. Kun pitkien työpäivien jälkeiset pimeät illat ja vähät vapaapäivät vietti tällä loputtomalla työmaalla, alkoi oikeasti arvostaa niitä hetkiä, kun sai joskus hetken hengähtää.

Halpaa ja hyvää. Kaiken kiireen ohella piti tietysti yrittää saada rakennustarvikkeet ja muut materiaalit mahdollisimman sopuisalla hinnalla. 

Yli satavuotias hirsi on kovaa kuin kivi, paitsi niistä kohdin, jossa se on ollut tekemisissä kosteuden kanssa. Onneksi lahoa tuli vastaan huomattavasti vähemmän kuin olimme odottaneet.

Avara yläkerta sai muuttua asuintilaksi. Ostin tietysti edullisinta kakkoslaatua lattialaudaksi ja sen kyllä huomasi. Yksikään pontti ei mennyt pohjaan asti muuta kuin äärimmäisiä voima- ja pakkokeinoja käyttäen. Vahingosta viisastuneena ostin peruslaatuista lautaa alakerran lattioihin ja ero oli huomattava, myös ajallisesti; yläkerran lattioissa meni aikaa kolmatta päivää, kun taas alakertaan saman alan tekemiseen ei mennyt edes täyttä päivää. 

No, tietääpä ensi kerralla taas missä ei kannata säästää.

Rappusten tekeminen oli ihan oma projektinsa, varsinkin näin ahtaisiin tiloihin. Olen kuitenkin lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen, niin käytännöllisyyteen kuin esteettisyyteenkin, vaikka tekemisen vauhti oli pidettävä äärimmäisen kireänä vähän vapaa-ajan vuoksi.

 Lähes kaikki suunnitelmat piti tehdä lennosta eli sitä mukaa kun tilanteet eteen tulivat ja varsinkin viimeistelyssä sen huomaa, ettei ollut aikaa hiertää kaikkia paikkoja silmälle sopivaksi. Ensi kerralla täytyy varata aikaa niin, ettei tarvitse jättää pintatöitä puolitiehen, vaan saa hioa loppusilaukset huolella ja harkiten.

Kaiteetkin tuli tehtyä noin tunnissa; Höylä käteen ja pikainen silottelu raakakylkisille kakkoskakkosillle, sirkkelillä poikki ja ruuvilla kiinni. Ei siinä sen kummempaa. Tosin siltä ne näyttävätkin. Jos aikaa olisi ollut enemmän käytettävissä, niin olisin panostanut näidenkin rakennelmien ulkonäköön huomattavasti enemmän.

Rakennustarvikkeet olivat sieltä täältä haalittuja ja osin jo kertaalleen tai jopa kahteen käytettyjä. Esimerkiksi osa kipsilevyistä oli alunperin ollut messujen väliseinärakenteissa, josta ne olivat kulkeutuneet paikalliselle rakennusmiehelle ja sieltä treenikämppä/studiotiloihin väliseiniksi, mistä loppuviimein tämän mökin seinille. No, kitattavaa oli hieman enemmän kuin uuden levyn kanssa olisi ollut.

Siitä se sitten työvaihe tai välillä useampikin kerrallaan valmistui.

Seinät alkoivat tasoittua ja keittiökaapit kasaantua. Toki kiirekin alkoi olla, sillä vuokrasopimus oli sanottu irti ja mökin piti alkaa olla asumiskunnossa pikku hiljaa.

Onneksi palaset loksahtelivat paikoilleen melko kivuttomasti, mitä pidemmälle hommat etenivät. Huolella tehtyjen pohjien jälkeen pinnat oli helppo tehdä nopeallakin aikataululla.

Siinä sivussa oli yläkertakin muuttunut lämpimäksi tilaksi.

Harjan alle saatiin jopa mahdutettua vaatehuone, sillä ensimmäistäkään komeroa tähän erikoiskorkuiseen mökkiin ei tietenkään modifioimatta mahdu. Vähät säilytystilat sopivat meille myös elämänkatsomuksellisesti: tavaraa ei kerry, kun ei ole mitään mihin sitä laittaa. Jos jotain hankkii, niin jostain on luovuttava ja laitettava eteenpäin. Tasapaino säilyy väkisinkin, vaikka tälläiselle kirjastohuoneesta haaveilevalle bibliofiilille se ei helppoa aina olekaan.

Joitain asioita tekisin toki toisin. Muun muassa yläkerran isomman huoneen lattian tuentaa olisi pitänyt ehdottomasti jäykistää ristikoolauksella, sillä nyt vintillä tallustellessa se notkuu kuin tanssisalin lattia iltakymmeneltä juhannusaattona. No, vanhassa talossa saa olla omat omituisuutensa, eivätkä ne onneksi arkea haittaa.

Huonekalutkin on hankittu käytettynä tai tehty itse. Moneen paikkaan ei kirveelläkään löytynyt läheskään sopivaa mööpeliä, joten vastaan tuli tilanne, että piti tehdä itse ja mistäs muustakaan kuin puusta.

Vihreää  valoa. Feng-shuin täytyy olla kotona kohdillaan. Jos ympäristö on epäjärjestyksessä ei harmoniaakaan voi saavuttaa. Toki kaikki virtaa koko ajan, eikä maailma ole ikinä valmis. Silti peruslähtökohtien tulee olla tasapainossa rauhan ja vakauden saavuttamiseksi.

Kirjoittajanne yhdistetty luku-, kirjoitus- ja työnurkkaus, joka tosin tätä kirjoittaessani on jo valjastettu palvelemaan seuraavan sukupolven tarpeita. Tässä yhteydessä täytyy tunnustaa, että kuten jo aiemmin vihjasin, olen retkahtanut bibliofilian repaleisiin syövereihin parantumattomalla tavalla. Kirjoja, lehtiä ja sarjakuvia kertyy siihen tahtiin, että säilytystilan kanssa alkaa tulla ongelmia. Mutta kuten sanottu, se hyvä puoli pienissä puitteissa on, että sitä mukaa kun uusia aarteita tulee, niin hyllyihin on pakko saada tilaa. Kertyneillä kokoelmilla perustaisi jo pienen divarin, joka ei olisikaan yhtään huonompi työnsarka, vaikka leipä saattaisi vähissä ollakkin.

Tässä pienessä vitriinikaapissa on siis vain murto-osa matkanvarrella kertyneistä painotuotteista. Mutta peruutellaanpaas takaisin alakertaan,ennen kuin ajaudumme syvemmälle kirjallisuuden moniulotteisiin maailmoihin.

Myös ahtaissa eteistiloissa jouduttiin soveltamaan tilankäytön optimoimiseksi. Rappujen kaiteet saavat toimia naulakkoina.

Elämässä pitää olla väriä. Harmittaa, ettei värejä tullut käytettyä vielä rohkeammin, sillä pelkona oli niiden jo ennestään pieniä tiloja pienentävä vaikutus.

Ruonalaiton intohimoinen ystävä viettää keittiössä aikaa useita tunteja päivässä. Työtasotilaa saisi olla enemmään, mutta näihin puitteisiin ei ollut mahdollista niitä enempää totetuttaa. No, kaikkeen tottuu ja aina sitä jotenkin on selvitty.

Vanha ja hieman huonokuntoinenkin puuhella säästettiin kaiken uhallakin, koska se on ruoanlaittajan paras kaveri, varsinkin syksy ja talvi-iltoina. Sen antama erikoisen pehmeä puulle tuoksuva lämpö on korvaamatonta, kun pakkanen napsuttelee talon nurkkia.

Satoja kiloja painava kapistus tosin ei ollut mikään helpoin siirreltävä kun sen alta piti purkaa vanha lattia pois ja saada uusi lyötyä alle, mutta yllättävän helposti se erilaisilla vipuvarsilla kulkeutui paikasta toiseen remontin edetessä. 

Kuten jo aiemmin kirjoittelin, niin osa huonekaluista täytyi tehdä itse, sillä mistään ei löydy lähellekkään sopivan kokoisia tällaisen satavuotiaan mitoille. Esimerkiksi oven pielessä seisovan astiahyllykön mitat ovat sellaiset, että olisi ollut turha vaiva alkaa haeskelemaan mistään valmiina ja itse kun tekee niin saa juuri sellaisen kuin haluaa ja tietysti juuri mittojen mukaisen.

Maailma on kaunis, jos sen tekee kauniiksi. Oma suhtautuminen ympäristön vallitseviin tekijöihin sekä olosuhteisiin on avain kaikkeen. Toki on paljon asioita, joiden edessä on voimaton, mutta nekin kannattaa yrittää asetella niin, että niiden hyvät puolet tulevat päällimmäiseksi. Yksi tärkeä tekijä elämänlaadun kannalta on kiitollisuus. Täytyy osata arvostaa sitä mitä on ja tehdä siten pohja tyytyväisyydelle, sillä pohjatonta säkkiä ei voi täyttää.

Sen pituinen se. En suosittele vastaavaa projektia kenellekkään, ainakaan jos siihen ei pysty keskittymään edes jotenkuten täysipäiväisesti. Työssäkäynnin ja perheilyn ohella tälläinen aikaa ja rahaa vievä harrastus saattaa helposti käydä ylivoimaiseksi. Toki myös tehtävän remontin laajuus kannattaa sopia itsensä kanssa, ettei käy niin, että pieni pintojen siistiminen karkaa kaiken kattavaksi peruskorjaukseksi.

Valmista viimein kuitenkin tuli, vaikka ei vanhasta uuttaa koskaan saakaan. Jotain sentään jäi matkan varrelta työhousun taskuun eli monta niksiä ja ongelmanratkaisua ensi kertaa ajatellen. Tämän koevedoksen jälkeen onkin hyvä siirtyä jonain päivänä sen oikean talon kimppuun, nyt kun ensimmäinen omatoiminen harjoitteluosio on suoritettu.

Tänä citymaastureiden ja selfieiden aikakaudella kannattaa välillä elämässään asettaa itsensä sellaisiin haasteisiin, jotka kasvattavat arvostusta aikaa ja kaikkia itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita kohtaan. Ne haasteet laittavat pumpulissa piehtaroineen länsimaalaisen elämänarvot tärkeysjärjestykseen. Kunnon haasteiden ja syvältä koskettavien kokemusten jälkeen huomaa, että lähes kaikki tuntuu helpolta tai ainakin helpommalta kuin ennen ja jokainen pieni yksityiskohta ympärillä saa merkityksen., Nykyään maailmassa voi huomaamattaan tippua yhteiskunnan ja ympäristön valamaan valmiiseen muottiin ja turtua tarpeettomuuteensa, jos ei ota itsestään mittaa. Jokainen kuitenkin on oman onnensa seppä, vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa rakennusmies.

Nyt reilut puolitoista vuotta tämän remontin valmistumisen jälkeen voikin todeta, että loppu hyvin - kaikki hyvin ja niinkuin vanha totuudenmukainen slogan sanoo: Hauholla on hyvä asua ja elää.