Vaikka viime kesä oli enemmän pilvessä kuin Ior Bock vainaa villeimpinä Lemminkäisen vuosinaan, on aurinkoinen syksy antanut voimaa jatkaa pakanallisia harrastuksiamme eli autiotaloissa koluamista. Tätä monien tuomitsemaa tunnelmointia ajankulun ja ihmisten hylkäämissä paikoissa sekä rakennuksissa kun ei enää aikuisiällä voi laittaa poikavuosien seikkailunhalun piikkiin, vaan ehkä jonkinlaisen aikuisiän löytöretkeilyn ja ajattomuuden luoman harmonian etsimisen ja löytämisen aiheuttaman hyvänolon ja jännityksen tunteiden tavoitteluksi. Mutta ilman sen sekavempia lauseita: astutaan peremmälle tämän kertaiseen kohteeseemme.

Tämän peilin kautta voimme siirtyä kaipaamaamme maailmaan, vai pitäisikö sanoa kaipauksen maailmaan.

Verannalta eteistilaan johtavan oven kynnykselle on joku asetellut edesmenneen isännän saappaat. Heikkohermoisempaa saattaisi hirvittää jo tässä vaiheessa, mutta kaksikymmenvuotisen autiotaloissa luuhaamisen jälkeen se ei aiheuta kaikki kummitustalojen kauhut ja erikoisuudet kokeneelle kirjoittajallenne enää lievää sydänkohtausta suurempaa säikähdystä.

Eteisessä on vaateparret naulakossa aivan luonnolliseen tapaan. Jo tästä niinkutsutusta välitilasta eteenpäin aukenee rauhallinen ja harmoninen tunnelma kohtalaista tai navakkaa homeen tuoksua lukuunottamatta.

Pääosa kalusteista on peräisin ensimmäisen ja toisen maailmansodan loppujen jälkeisiltä ajoilta eli numeroilla kerrottuna 1920-1950 lukujen pulaisilta vuosilta.

Paikat on tongittu ja pengottu, mutta alkuperäinen asettelu noudattaa pääpiirteittäin vielä vuosikymmenten sanelemaa järjestystä,

Kelloja. Joka paikka on täynnä kelloja. Suurin osa purettuja.

Tässä keittiössä ei tunnettu sellaista mukavuutta, kuin hanasta virtaava vesi, joka nykyaikana on enemmän kuin välttämättömyys eurooppalaisen elämäntavan säilymiselle. Juokseva vesi vesiklosetteineen onkin lihakarjan kasvattamisen ohella yksi niitä suuria ajattelettoman ihmiskunnan syntejä, joita voisi kutsua nauloiksi sivilisaatiomme arkussa. Totuus on, että kuivakäymälä ja kantovesi pitää ihmisen nöyränä ja ajatukset maanläheisenä. Ja mikä tärkeintä: arvostus perustarpeiden täyttämiseen ja täyttymisen tuomaan hyvään oloon säilyy. Nykyään kun kaiken saa kaupan hyllyltä muovikorttia näyttämällä ja internetistä nappia painamalla, katoaa ihmisiltä se vähäkin realiteettien taju tiettyjen asioiden suhteen ja kun se palautuu tosipaikan edessä, niin on jo liian myöhäistä.

No niin, palataanpa taas aikaan ja paikkaan. Jostain syystä ajatukset pyrkivät nykyään usein karkailemaan, varsinkin aamuyön usvaisina tunteina, kun pitäisi nukkua, mutta unien armahtava esirippu ei jostain syystä laskeudukaan. Silloin voi kuulla, kun mustiin viittoihin pukeutunut koirankuonoinen yleisö ulvoo hurmioituneena salin pimeydessä ihmiskunnan toilailulle maapallon muotoisella näyttämöllä.

Suurin osa keittiötarpeista on paikallaan hiirien puoliksi popsimia ruoanvalmistustarpeita myöten. Kaapeista ovat härskiintyneen voin ja munien lisäksi lähteneet kävelemään vain ne retrotieteiljöiden rakastamat Finelin padat ja kattilat, jotka tosin eivät ole kovinkaan onnistuneita tekeleitä ruonalaittoa ajatellen. Silmäniloa niistä toki riittää.

Ladaisia viestejä kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.

Paratiisin tummuva taivas ja öljyssä uivat valkoiset joutsenet. Kenties jonkun muinaisen futuristin näkemys tästä hetkestä?

Pimeydestä pimeyttä vastaan.

Prännin tiilipinnat ovat epäsymmetrisyyksineen ja hieman omituisine tilajakoineen todella upeat. Tähän joutilaaseen kammioon saisi tehtyä tunnelmallisen saunan, jonka seinille on vuosien saatossa siveltynyt ajattomuuden reikäinen harso.

Saunan tai pikemminkin seinän takana on vielä tilaa. Piharakennuksessa on suhteettomasti säilytystilaa asuin- ja karjatiloihin nähden. Mikä lie ollut funktio viiteenkertaan laajennetussa varastorakennuksessa?

Nyt meni tuoli nurin. Kolmekymmentäluvun pillerituolit ovat kummallisen kauniita vaihtelevine muotokielineen. Siro muotoilu tosin ei ole paras tae kestävyydelle, ehkä entisajan ihmiset olivat kevyempiä kuin roskaruoan turvottama milleniumsukupolvi.

Huonekalujen hautausmaalla vallitsee aavemainen tunnelma. Jokaisen itsensä vakavasti ottavan kummituksen ja henkimaailman olennon tulisi hankkia itselleen tällainen tuoli ja sen vaatimat kauhuanostattavat puitteet.

Peräseinällä roikkuu pölyisiä vastoja tai pikemminkin vihtoja, miten kukin tuota merkittävällä tavalla suomalaiseen saunomisriittiin liittyvää risukimppua sitten kutsuukin. Keskitalvellakin saa kesän tuoksun pakkasen ympäröimään pihasaunaan, kun irrottaa orrelta yhden tällaisen. Hyvin sidottu ja oikealla ajalla tehty vihta kestää kuulemma löylytyksen vielä yli seitsemänkymmenen vuoden jälkeenkin. Niin tai näin, ainakin tämä täysin luonnonmukainen peseytymisväline virkistää kehoa ja mieltä joka tässä(kin) maailman ajassa on tarpeen aina tasaisin väliajoin. Laestadiuksen Lars Leevikin pyörisi haudassaan, jos saisi näkö- ja kuuloyhteyden maanpäällä vallitsevaan jumalattomuuden aikakauteen kaikkine sitä ohjaavine oheistuoitteneen, kuten salamaakin nopeamman tiedonjaon mahdollistavaa interverkkoa ja sen aiheuttamaa tietotulvan ylennauttimista. Vaikka Jorma Elovaara tuumiikin Vesimiehen ajassa, että tämä globaali verkko on ihmiskunnan uuden ajan mullistavin keksintö ja peruskivi, ei tässä vaiheessa tavallisesta rivikansalaisesta juurikaan tunnu siltä. Vihapuheen, perättömän uutisoinnin, asiavirheiden ja tietoisten valheiden luoma kupla tuntuu lähinnä omaa etuaan ajavien ja muita manipuloivien tahojen salaiselta aseelta, jonka tarkoituksena on täyttää heidän omaa pohjatonta säkkiään sekasorron luomin mahdollisuuksin.
Joten muistakaa laittaa pari kierrosta foliota sinne pipon alle ja suhtautua kriittisesti epäilyttävien ja vähemmän epäilyttävien lähteiden vääristeltyyn tietoon. Maalaisjärki ja lähteiden tarkistaminen siinä suhteessa kuin se mahdollista on, auttaa ohjaamaan jaetun informaation suunnan ojasta ja allikosta niiden välissä kulkevalle kapealle tielle. Myös kultaiset käytöstavat, itsehillintä ja kanssaeläjien huomioon ottaminen on hyvä muistaa näinä nimimerkkkien ja nimettömyyden aikoina. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka näkemykset eroaisivat pahastikin toisistaan, ei sen tarvi vaikuttaa ihmisten yhteistyöhön ja kanssakäymiseen. Siksi ystäväpiiristänikin löytyy ihmisiä ammattisotilaasta maailmanpelastajaan ja se on rikkaus. Toki jokainen on oman ajatusmaailmansa ja asenteensa ruumiillistuma, jota heijastaa ympärilleen kuin hehkulamppu valoaan pimeydessä. Silti jokainen voi omalta kohdaltaan vastata siitä, ettei ihmisten tarvitse turvautua henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan vaikka maailmankatsomukset eivät kohtaisi toisiaan kuin äärilaidoilla.
Niin kuin eräs  puusepänpoika kerran sanoi: Se joka teistä on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven.

Oli tie millainen tahansa niin matkustavaisen täytyy jossain vaiheessa matkaa poiketa tieltä sivuun täyttämään tankkia  ja nauttiman kenties kupillinen virkistävää kahvia. Itse ketjuliikkeiden alistavaa iestä välttelevänä pyrin aina asioimaan pienyrittäjien ja ketjuihin kuulumattomien yrittäjien pakeillla, vaikka harvassa alkavat olla suuryhtiöiden tahtoon alistumattomat kaupat ja kioskit, mutta vielä niitäkin onneksi löytyy.

Tosin tämän täydenpalvelun kyläkaupan palvelukset tai tarjonta eivät riittäneet kyläläisillle eivätkä ohikulkijoille kun ihminen mukavuuden haluissaan haki halvempaa, helpompaa ja suurempaa.

Tien toisella puolella tyhjyyteen tuijottelee pitkään suljettuna ollut huoltoasema-kahvila. Tälläkin tontilla lie käynyt aikoinaan kova kuhina ja matkaansa taittavat autoilijat ovat jonotelleet tankkauspisteelle päästäkseen sitten istahtamaan kahvilan puolelle tarjoilujen ääreen. 

Poissa on Sulo Vilénit sekä Kaurismäen veljesten maailmoista tutut baarit ja kyläkuppilat. Itse sain onnekseni työskennellä ikumuistoisen kesän bensapoikana aidolla palveluasemalla, jossa huollettiin autot ja virkistettiin ihmiset henkilökohtaisella palvelulla ja läsnäololla. Sellaisilla pienillä huoltoasemilla oli oma henkensä ja persoonallistuutensa, toisin kuin tienvarret rahanvoimalla vallanneilla hahmottomilla ja itseääntoistavilla abc-asemilla jotka ovat kuin toistensa klooneja. Viimeiset perinteiset bensiskahvilat katosivatkin lopullisesti kymmenisen vuotta sitten ihmisten suunnattessa autojensa keulat näille kylmille ja kolkoille ketjuasemille jotka mustuttavat enemmän ostoskeskusta kuin kuin tienvarsikahvilaa. Kuka muistaa milloin viimeksi mittarille kurvatessa on huoltoaseman henkillökunta kipaissut paikalle täyttämään tankin ja juttelemaan mukavia? Taitaa siitä tovi olla.

Ovi on lukossa ja hämähäkit heittäneet verkkkonsa monta kertaa tartuttuun kahvaan.

Paikka vaikuttaa sangen viehättävältä kahdeksankymmentälukuisine tunnelmineen mutta valitettavasti vuodet ovat jo kirjoneet sanattoman tuomionsa  tälle tasakattoiselle rakennukselle.

Myös Union huoltoasemasta löytyy erityisen lämpimiä lapsuusmuistoja kun kävimme pikkupoikina ostamassa sieltä erityisen hyviä irtokarkkeja joissa oli aivan omanlaisensa maku- ja hajuvivahteet. Tuo erikoisominasuus karkkeihin tuli siitä että bensa-aseman muutaman neliön konttorissa jossa niitä myytiin, leijui ilmassa erilaisten voiteluaineiden ja liuottimien huumaava tuoksu. Lisäksi ilma oli aina sinisenä tupakanasavusta kun henkilökunta ja asiakkaat siellä istuivat tupruttelemassa ja juoruilemassa kylän kuulumisia. Kyseistä mutkaa jossa sittemmin Neste-ketjuun vaihtanut ja jo toimintansa lopettanut huoltoasema sijaitsi neljännnesvuosisata sitten kutsutaan seudulla yleisesti yhä 'Unskiksi'.

Jatketaan nyt vielä hetki lapsuusmuisoissa kun kerran aloitettiinkin. Sillä mikä sopisikaan paremmin kesäpäivän janojuomaksi kuin pullollinen friscoa. Aivan niinkuin jo alakouluikäsenä kun viikon kohokohta oli päästä lauantai-aamuna vanhasta kirjastoautosta tehtyyn divaribussiin josta mukaan poimittiin pinkka sarjakuvia minkä jälkeen tietysti haettiin kaupasta litran pullo friscoa. Loppupäivä sitten seikkailtiinkin sarjakuvien ihmeelliseessä maailmassa sokerihumalan siivittämänä.

Tie mutkittelee sisään takahuoneen ikkunasta.

Yllätykseksi takaovi olikin unohtunut auki, joka onkin oudompi seikka siihen nähden että rakennus irtaimistoineen on varmasti jonkun valvonnassa sillä paikat ovat ehjät ja järjestyksessä, eikä ovessa näkynyt minkäänlaisia murtojälkiä. Tällaisiin kulisseihin voi helposti kuvitella sen amerikkalaisissa elokuvissa monesti nähdyn preerian jota pölyävä highway halkoo kunnes keskellä ei mitään vastaan tuleekin vanha kulahtanut huoltoasema jota pitää vähintäänkin pelottava ja epämäärinen hahmo. Lukitsemattoman oven aiheuttamista oudoista tuntemuksista johtuen en tällä kertaa astunut sisään rakennukseen. Kenties sen varjoisissa sokkeloissa olisi vaaninut sorkkkarauta kädessä se teurastajanessuun sonnnustaunut sarjamurhaaja. 

Tässä yhteydessä täytyy sanoa vielä se kummallinen seikka että seuraavana päivänä paluumatkalla poikkesin paikalle uudemman kerran henkisesti sisäänmenoon valmistuneena, mutta tällä kertaa ovi oli jälleen lukossa. Sanoisinko että outoa,

Vaikka fyysiset tarpeet jäivät tällä tankkkausasemalla täyttämättä saimme sentään runsainmitoin henkistäravintoa ja -täydennystä tankkkeihimme näistä menneen maailman muistomerkeistä ja ajasta josta ei edes kovin monia vuodenkiertoja vielä ole, mutta jotka tuntuvat silti lähes esihistorialta. Katsastetaan silti vielä bensiininjakelumittarit hieman tarkemmin.

No jo on kone, sano mummo kun hohtimet näki. Itse voisin sanoa samoin tästä persoonallisesta bensiinimittarista. Tämä laitteen sivussa oleva koristus näyttäisi olevan oktaanin valitsin. Hämmentävää.

Hämmentävä lähinnä siksi että eri oktaanisia bensiinivaihtoehtoja on lähemmäs kymmenen.

Myös se että litrahinnatkin on ilmoitettu ainoastaan penneissä tuntuu melko hurjalta. Tämän laitoksen voisi nostaa tällaisenaan taidehistoriallisen museon vitriinikaappiin sillä mielestäni se täyttää monet taiteen määreet ja merkitykset tietenkään sen historiallista arvoa unohtamatta.

Jotenkin tuntuu että tämänkertaisen matkan loppukaneetti kuuluu pelkistettynä näin: Olipa kerran Suomi.

Tänään jatketaan kuva-arvoituksilla. Te kotimikrojenne ja älypuhelimienne orjuuttamat modernistit siellä ruudun toisella puolella voittekin alkaa vetreyttämään aivojenne ajatushautomoita miettimällä, mikä kummallisuus seuraavissa kuvissa näyttäytyy ja esiintyy.

Pinnan kauniinvihreät sammalkasvustot kertovat omaa tarinaansa niistä vuodenkierroista, joita nämä kauniisti kaartuvat elementit ovat näillä sijoillaan nähneet.

Avaruusaika oli ja meni. Missä ovat ufohavainnot ja Juhan af Grann?

Huippuhetket suuren yleisön tähtienvalloituksesta koettiin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun ihminen ensi kertaa kävi dallailemassa maata kiertävän möhkäleen pinnalla. Myös tämän kyseisen malliston ensimmäinen tuote lanseeraattin markkinoille tuona samana historian kirjoihin värikkäänä ja tapahtumarikkaana taltioituna vuonna.

Ehkäpä tästä kuvakulmasta moni 80-luvulla suomessa matkaillut tai vähänkään suomalaiseen designiin ja arkkitehtuuriin perehtynyt henkilö alkaa heräillä. Tutultahan tuo näyttää, mutta mikä kumma kummitus tämä on?

Kyllä vain hyvät ystävät ja ymmärtäjät, tämä on CF-45 eli tutummin Venturo. Yksi malli arkkitehti Matti Suurosen suunnitelemasta Casa Finlandia -sarjasta, johon kuului muitakin klassisen kauniita ja ajattomia lasikuituisia rakennuksia. Näitä venturoksi kutsuttuja upeita luomuksia valmistettiin aikoinaan suomessa vain vajaat kaksikymmentä kappaletta, joista jokusia on onneksemme säilynyt. Nämä olemassa olevat rakennukset ovat harrastajien tiedossa ja kartoitettu moneen kertaan internetin infernaalisiin syövereihin. Tämän yksilön sijainti ei tosin ole suuren eikä pienen yleisön tiedossa. Toki kyseisen yksilön historia on alkutaipaleelta poimittu talteen, mutta ilmeinen katoaminen on tapahtunut joskus 80-90 -lukujen vaihteessa, jonka jälkeen se on ollut teillä tietämättömillä. Siksi yllätyinkin suuresti tämän jumalallisuuden sfäärejä halkovan taideteoksen putkahtaessa eteeni eräs keväinen torstaiaamu.

No, kovin hyvässä kunnossahan tämä rakennus ei ole. Mutta mikään ei ole mahdotonta, joten toivon syvästi, että pelastus löytää tiensä tänne rytöisen ja unohdetun teollisuusalueen takapihalle, jossa lepää kaunis pala suomalaista historiaa.

Aivan unohdettu ei tämä tehdasmiljöö sentään ole. Aidattu alue valvontakameroineen ja yksityisaluekyltteineen on aina jonkun silmän alla ja niinpä parissa hetkessä kurvasikin vartiointiliikkeen edustaja selustaan. Onneksi rikostoverini sai vilpittömällä olemuksellaan vakuutettua ettemme ole paikalla pahat mielessä vaan ainoastaan ihastelemassa ja ottamassa joitakin valokuvia tästä erikoisesta täysmuovitalosta, joka tällä tontilla halkaistuna lepää.

Pitkäaikainen apulaiseni ja niin sanottu oikeakäteni tämänkaltaisissa tehtävissä näkyykin kuvan oikeassa alakulmassa. Mutta enempiä yhteistyöstämme lavertelematta jatketaan tutustumista taloon.

Kuten jo ulkopäin saattoi arvailla, on tämä puoliksi hyljätty talo myös puoliksi maatunut puuosiensa puolesta. Ennen siirtoa rakennus on purettu kahteen isompaan ja neljään pienempään väliosaan. Kuljetustuetkin on vielä paikallaan, tosin vuosien heikentäminä nekin.

Millainen on matka ja mikä määränpää? Sitä ei voi tietää ennen kuin kaikki jää. Koska siihen asti matka jatkuu, tavalla tai toisella. Itse toivon tällle talolle ikuista elämää ja sen jäämistä konkreettiseksi muistoksi optimismin aikakaudelta ja niistä nousukauden vuosikymmenistä, jotka loivat ja valitsivat puoliksi tahtomattaan tien kohti maapalllon ja ihmiskunnan lopullisia ongelmia. Vaikka vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat ja menevät kuin auringonsäteiden välähdykset järvenpinnan väreilyssä, tulevat jälkipolvet kiroamaan esi-isänsä ja heidän oikeudettoman käyttäytymisensä tätä jumalaista palloamme kohtaan viimeisen kuluneen sadan vuoden ajalta ja varsinkin tämän kuluvan vuosisadan ajalta. En luota siihen että mukavuudenhaluinen ihmiskunta typeryydessänsä osaisi keskittyä olennaiseen ja ryhtyä kääntämään tätä uppoavaa laivaa kohti vakaampia vesiä luopuen kaikesta turhasta painolastista, Kaikkien optimistisimpienkin laskelmien mukaan tässä ollaan menossa päin helvettiä ja lujaa. Ympäristö ei kertakaikkiaan kestä enää tätä ylikuormitusta, jonka seurauksena tullaan vielä näkemään yhtä ja toista, jota tämä länsimaalainen selfiekeppi- ja citymaasturisukupolvi ei osaa puoliksi kuvitellakkaan.

Huoh. Pyydän syvästi anteeksi profetoimistani ja itseni toistamista jälleen kerran, mutta ymmärtäkää se, että tässä ollaan vakavan asian äärellä, vaikka en tiedä onko se ketään kohtaan oikein, varsinkaan teitä jotka blogiani luette, että näiden silmiä ja sielua hivelevien autiotalojen luona vieraillessa karkaavat ajatukseni toisinaan hieman liian kauas itse kohteesta.

Mutta nyt on aika päättää tämänkertainen yhteinen matkamme. Kiitos mukanaolleille ja tavataan jatkossakin ja toivottavasti hilpeämmissä tunnelmissa.

P.s. En tiedä kuvittelenko vai näkyykö oven muovi-ikkunan heijastuksessa paholaisia ja beelsebubeja, jotka odottavat hetkeä koittavaksi.

Salvokset ovat kestäneet kauniina aikaa, vaikka rakennus on jo romahtanut ja puoliksi maatunut.

Maalta kaupunkiin ja pellot pakettiin. Täällä metsien keskellä ja lähes tiettömän taipaleen takana asusti muuan sodat käynyt pienviljelijä vaimoineen. Lapsia heille ei tiettävästi siunaantunut.

Navetat, saunat ja pihavarastot alkavat jo kadota maan nieluun.

Paljon yksityiskohtia vielä löytyy eletystä elämästä, kun vain malttaa katsella ja laskeutua pinnan alle.

Hirsiseinät ovat kauniita kadotuksen partaallakin. Maasta olet puuksi tullut ja puusta jälleen maaksi tuleva.

Ovet kumartelevat kuin paremman ravintolan hovimestarit.

Lukkokin rapistunut, mutta lenkki kestää aikaa vielä toiset sata vuotta.

Peltikatto voi pelastaa päivän tai ainakin rakennuksen.

Sitä aikaa kun puimakoneet vielä naksuttivat. Nykyinen polttoöljyllä ruokittava peto on kuin tieteiselokuvasta näihin vanhoihin puimareihin verrattuna.

Rakennuksia on pyntätty vieretysten ja kun askeleet ovat tontilta vaienneet on metsäkin ottanut omansa takaisin.

Padat ja kattilat, reet ja rattaat. Kaikki lojuvat kuin ei koskaan olisi mitään järjestystä ollutkaan.

Viherharmaa maailma ei ole hassumpi. Tällaisissa ympäristöissä samoillessa tuntuu toisinaan kuin itsekin katoaisi johonkin mitä ei oikeasti ole olemassa.

Isännän erikoinen osa 1.

Ennen oli yhtä monenlaista ikkunaa kuin tekijääkin. Täytyisi joskus tehdä kollaasi näistä erikoisemmista ikkunoista, joita matkalla on vastaan tullut.

Kaunis väri. Tälläisesta sekasorrosta voi löytää todellista harmoniaa, jos vain osaa katsoa.

Mitkä lienee olleet mietteet sillä, joka tämän kirkkoreen on viimeisen kerran suojaan nostanut. Surulliset luultavasti, sillä sellainen sanaton tunnelma tästä huokuu vieläkin.

Usein aivan hirvittää katsella uusia omakotitaloalueita, joissa pellolle on vieri viereen istutettu samanlaisia taloja. Sielutonta, olisi se sana, jolla nykyarkkitehtuuria voisi yhdellä sanalla kuvailla.

Ennen kaikki oli kauniimpaa vai oliko?