Käydäänpä katsastamassa vanhaa tuoksuvaa tuttavaamme. Liekö mikään muuttunut viimesyksyisen käyntimme jälkeen vai onko talovanhus saanut uutta toivoa vetisen talven aikana. Nenäonteloita hivelevä tuoksu on ainakin entisellään, mutta muuten jotain taitaa olla pielessä. Kyllä, jotain mätää täällä on, muutakin kuin talon rakenteissa ja lahonneissa pihapuissa.

Hajuhaittoihin kyllästynyt nuorisojoukko on päättänyt laittaa ilmanvaihdon kerrasta kuntoon. Kaikki ikkunat on pirstottu. Ikävä kyllä se tietää tämän talon lopullista tuomiota. On turha haaveilla huomisesta, jos elää ikuista eilistä.

Kuten jo viimekertaisella pihakierroksellamme ihmettelimme, on taloa remontoitu aivan hiljan. Uudet ovet ja kaapistot erottuvat räikeästi rikotun ympäristön keskeltä.

Uritetut panelit kielivät nuorennusleikkauksen kokeneen talon alkuperäisistä syntyajoista.

Koivuviilutetut keittiökaapistot massiivipuisine tasoineen eivät montaa kokkailua ehtineet kokea, vaikka soppahan siitä loppuviimein syntyi.

Kaaoksen harmoniaa.

Olohuone viehätti välittömästi. Kevät auringon raa'assa valossa kupruileva muovimatto ja paperiset kaihdinverhot antavat jotenkin rauhaisan tunnelman isolle avaralle tilalle.

Liekö ollut jotain ongelmia veden kanssa, kun keskikerroksen muovimatot kupruilevat joka huoneessa kuin aavikon hiekkadyynit. Vai mikähän moisen ilmiön aiheuttaja voisi olla?

Mutta haju, tuo kammottava haju, saa kiirehtimään kohti kierroksen loppua. Yksityiskohtien kuvaileminen jää tälläkin kertaa vähemmälle, sillä kurkunpäätä kohti nousevat mahahapot pyrkivät uhkaavasti kohti kehon ulkopuolista maailmaa tuon mystisen lemun houkuttelemana.

Mutta ei auta, yläkerrassakin on käytävä. Viimeksi joskus vuosia sitten täällä yön pimeydessä piipahtaessani oli yläkerrassa suht paljon rakennusmateriaaleja ja työvälineitä. Rappuset ja lattiat ovat mukavasti hiekotettu rotanmyrkyllä, joka lasin kanssa narskuu omituisesti kenkien alla aiheuttaen myös kuulien päällä kävelemisen efektin.

Keskeneräisyydestä kertoo myös tämänhetken tilanne. Työkalut ja muut tarpeet ovat lähteneet pitkäkyntisten matkaan. Myös vinttikomerossa pinossa olleet putkiradiot ovat kelvannneet kävijöille.

Otetaanpa sitten suora leikkaus alusille eli betonisen kellarikerroksen sokkeloihin. Rajulta näyttää, mutta ei niin rajulta kuin haisee. Olkaa onnellisia ettei valokuvat haise, ainakaan nämä digitaalisessa muodossa olevat.

Harvoin näkee enää rautaviemäriä. Tosin täälläkin putket ja viemärit näkyvät muuten kyllä olleen saneerauskohteena ja esimerkiksi vesijohdot osittain vielä kytkemätä. Aina vain enemmän ihmetyttää, mikä on syy talon hylkäämiselle. Suuret remontit vesijohtoja ja viemäreitä myöten on tehty, mutta mikä on saanut rakentajan tämän hylkäämään?

Ovikoristeet ovat saanet olla rauhassa kaiken muun pirstoutuessa ympäriltä.

Saunarakennusta ei paljon ole vuosien aikana päivitelty.

Ovikolmikko nojailee yhä vain seinustalla kuin kadunkulmaukseen unohtuneet ikämieslättähatut.

Silmä mustana.

Talousrakennuksen takaosassa on kummalliset luukut, joista en ihan äkkiä keksinyt mihin käyttötarkoitukseen nämä on tehty.

Huussi on mennyt nurin. Toivottavasti kukaan ei ollut kyydissä.

Viime aikoina on tullut törmättyä kärrynpyöriin jokaisessa autiotalossa. Muutama päivä aiemmin käymässäni kohteessa niitä taisi olla jopa pitkälti toistakymmentä, josta sieltäkin kuvakertomus on aikanaan tulossa.

Varasto  on puolillaan muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Lehtiä, pulloja, vaatteita, sekä kaikenlaisia kippoja ja kuppoja.

Hartaana  oluen ystävänä piti kurkistaa erääseen laatikkoon, jossa oli vanhoja tyhjiä olutpulloja, että mitähän laatua talonväki on aikanaan nauttinut. Pimeässä hapuleissani nostin pullojen päällä olevaa tunnistamatonta esinettä pois nähdäkseni paremmin ja tunsin heti kiinni ottaessani, että nyt oli jotain epämiellytävää tullut otetuksi käteen. Kameran salaman avulla sain todennettua hyvin pian mitä oli tällä kertaa tullut herkkään taitelijan käteensä otettua. Muumioitunut rotta! Ja ei , se ei ollut mikään pilailukaupan kumirotta, vaikka aluksi sitä hartaasti toivoin.

Tämän traumaattisen kokemuksen saattelemana oli aika lähteä kotimatkalle ja käsipyykille. Karmivan tuoksun ja kuolleiden rottien lannistamana muistui mieleeni myös aiemmin kuluneella viikolla tekemäni retki, jossa olin tippua kolme kertaa kaivoon. Ja joka kerta vielä samaan kaivoon.

Ensin mennessäni paikalle olin astua villintyynen heinikon keskellä nilkan korkeudella olevasta kaivoreunuksesta alas. Hetken sadateltuani ajattelin tökätä kepin tai muun huomionherättäjän maastoutuneen aukon päälle, ettei kukaan muu alueella mahdollisesti liikkuva sinne sutkahtaisi. Mitään merkiksi kelpaava ei aukealta kuitenkaan löytynyt, joten ajattelin ottaa pari laudanpätkää romahtaneesta piharakennuksesta, jota olin menossa kuvaamaan. Aikani räpsittyäni olin kuitenkin jo niin kuvauksen lumoissa, etten muistanut koko asiaa. Yksityiskohdat kuvattuani ajattelin ottaa rakennuksesta vielä sellaisen otoksen, jossa se näkyisi kokonaan. Tästä syystä jouduin jalustoineni peruuttelemaan hyvän matkaa, että sain koko profiilin mahdutettua kamerani linssistä sisään. Kuvan otettuani huomasin, että olin taas kaivolla, joka oli noin noin yhden askeleen päässä takanani. Hetken aikaa hyvää tuuriani kiiteltyäni jatkoin matkaa päärakennukselle, josta ajattelin löytyvä jonkin tarpeettoman ja joutilaan esineen huomiomerkiksi ja varoituksesi ihmisiä ahnaasti sisuuksiinsa imevästä kaivosta.
Sisäkuvissa vierähtikin hyvä tovi ja vanhojen senkkien, talonpoikauskaapistojen, rekien, hevosrattaiden, puimakoneiden ja muiden maatalouslaitteiden hurmioittamana lähdin kiiruhtamaan kotiin päin, koska taivas oli käynyt mustaksi ja paiskoi jäätävää vettä jo takinkauluksesta sisään. Pikakävellessäni pihan poikki kuin Valentin Kononen, osui tuo epäonnen kaivo taas huomaamattani reitille. Sadekelillä usein suosimani leukarinnassakävely ei ole omiaan silloin, kun liikkuu maaperällä jossa olisi hyvä huomioida ympäristöä mahdollisten vaaratekijöiden varalta. Matkantekoni olikin päättyä ennenaikaisesti ja traagisesti, mutta onnekseni en nostele kävellesäni jalkoja kovin korkealle, niinpä potkaisin kengänkärkeni siihen muutaman sentin rippeeseen, joka puurunkoisesta kaivonkauluksesta oli enää jäljellä. Kahden aikasemman läheltäpititilanteen säikäyttämänä havahduin normaaliakin nopeammin, enkä edes äkkkipysähdyksen johdosta tippunut kaivoon.
Vaaraanpaikan merkitseminen jäi tällä kertaa hyvistä aikeista huolimatta. Täytynee vielä palata paikalle ja rakentaa muistomerkki salakavalan kaivon ylle, ettei viattomat tai vialliset luontokappaleet sinne putoaisi.

Ai niin, tuon kuolemalta lemuavan talon arvoitukseen löytyi uusi mahdollinen ja jopa todennäköinen ratkaisu. Aiemmin jo arvuuttelimme mahdollisia syyllisiä hajulle aina lannanlevityksestä, liikenteestä, maanvarastoinnista ja sotilasoperaatioista sarjamurhaajaan saakkka, mutta mitään näistä ei voitu todentaa syylliseksi. Nyt olemme ehkä aaivstuksen lähempänä mysteerin arvoitusta ja eräänlaisesta sarjamurhasta täällä onkin kyse, tai pikemminkin joukkotuhosta.

Jo vuosia sitten talossa käydessämmme naureskelimme kestäville rotille suunnatuille rotanmyrkkylaatikoille, joita oli niin ylä- kuin alakerrassa ja jopa rappusissa. Autio talo on ollut ilmeisesti erilaisten eläinten mieleen ja varsinkin suuri kellarikerros on houkutellut nälkäisiä viimeiselle aterialleen. Tämä makaaberi illallisrituaali lie koitunut kymmenien tai satojen eläväisten kohtaloksi. Ympäärinsä levitellyt ja huolimattomasti jätetyt myrkyt ovat todennäköisesti syylllisiä tähän kalmantuoksuiseen painajaiseen. Uskoisin että vähänkin tarkemmalla tutkimuksella löytyisi raatoja vaikka kuinka ja paljon. Hajusta sen tuntee.

 Kutsumatta peremmälle niinkuin aina ennenkin. Kielloista ja esteistä huolimatta.

 Sillä paikalle ovat ehtineet tuhoamisesta ja töhrimisestä haltioituneet nuoretkin.

Nalle on päätynyt puuhellan  päälle hirtetyksi. Tappouhkaukset, rauhanmerkit ja hirtetty nalle ovat iloisessa ristiriidassa keskenään, mutta sopivat jollakin hullunkurisella tavalla paikan tunnelmaan.

 Kestohymy ei hyydy pahassakaan paikassa.

Vanhan hääkuvan pari sen sijaan näyttää vakavalta perisuomalaiseen tapaan. Mitä sitä suotta iloitsemaan kun voi mököttääkkin.

 Teille on tarjolla unohdusta ja kadotusta.

Missäköhän tämän potretin poseeraaja on tätä nykyä? Olisi hauska kuulla mitä mieltä kyseinen henkilö on siitä, että hänen kuviaan lojuu autiotalon lattialla ihmisten tallattavana.

 Nuoriso on viritellyt omituisia ansojaan ympäri asuntoa.

Osa esteistä kävisi nykytaiteesta. Jos esimerksiksi tämä kelpo esillepano olisi Kiasmassa, niin se varmasti miellyttäisi monen taiteenystävän silmää.

Raput ovat monesti asunnon kaunein osa. Varsinkin vanhoissa taloissa, joissa ne usein on sovitettu omaperäisellä tavalla tilan sanelemin ehdoin.

Mutta mutta! Heikki se vaan tahtoo tanssia torilla yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Kuinkahan toiveen kanssa kävi? Täytynee joskus ottaa selvää sopivan tilaisuuden tullen.

Yläkertaa lähestyttäessä alkaa lattia olla päällystetty pitkälti sarjakuvilla. Jälleen kerran on ihan kelpo luettavaa jäänyt ajelehtimaan tarpeettomana kohti varmaa tuhoaan.

 Hyvä neuvo, sillä hiljaisuus on kallisarvoinen luonnonvara ja jo kohtalaisen harvinainenkin nykyään.

Vanhan talon persoonallisuutta. Vasemman puoleiseen aukkoon ei taida löytyä sopivaa ovea rautakaupan valmisvalikoimasta

 Sotkua.

Maailma tuntuu tosiaan päivä päivältä ihmeellisemmältä paikalta. Mitä enemmän asioita tutkii, miettii ja ymmärtää, sitä enemmän on haltioissaan tästä käsittämättömän jumalallisesta paikasta jossa saamme ohikiitävän välähdyksen aikaamme viettää. Siksi kannattaakin ottaa kaikki irti jokaisesta kallisarvoisesta hetkestä

 Matalalentoa. Joulupukin tuoma Junkers pienoismalli on tainnut jäädä kokoamatta.

 Hyväntuulista jätettä.

Kaatopaikan kaunottaret.

 70-lukuiset sarjakuvat lojuvat sikin sokin. Harmittaa todella tällainen epäarvostus.

Itäpuolen kattohuoneisto on yllättävän rapsakassa kunnossa. Voisin lyödä vetoa, että eristeisiin on tehty sisäpuolinen höyrynsulku villapakettien muoveista ajan hengen mukaisesti.

 Kummituskin vain naureskelee naulassaan. Sieraimesta läpi ja sillä selvä.

 Kylppäri sopisi suoraan kauhuelokuvan terurastuskohtauksen kulissiksi.

Joku on tahtonut töntätä suihkukaapin nurin. Toivottavasti helpotti kun pääsi totetuttamaan itseään.

 Pihakin on kuin puolen hehtaarin kaatopaikka.

 Leikkuri on joutunut villiintyneen nurmikon vangiksi. Jotenkin surkuhupaisa näky.

 Leikkurin malli antaa lisää koomisia piirteitä vallitsevaan tilanteeseen.

 Monesti tuntuu että ihmiset pitäisi laittaa elämän tai ainakin omaisuuden hallinta kurssille.

 Työläästi ylläpidettävät puuveneet alkavat olla kadonneet rannoilta.

 Kelkkailukausi alkaa olla pikku hiljaa päätöksessä.

 Niin myös tämänkertainen tutkimusmatkammekin akaa lähesytä loppuaan.

Viimeinen kuva tontin nurkalta kertoo sanattomasti sen, että luonto voittaa aina loppuviimein ja ihminen ei ole muuta kuin katupölyn hiukkanen keväisessä tuulessa. Mutta ei se ole lainkaan huono rooli, kun vain osaa asennoitua asemaansa oikealla tavalla.

Tänään retkikuntammme matkustaa pieneen melko syrjäiseen kylään, jonka historiaan liittyy vahvasti teollisuuden ensimmäiset askeleet. Aikoinaan tässä myllyn ja sahan ympärille rakentuneessa taajamassa asui vakituisesti satoja ihmisiä ja kauppojakin löytyi kokonaista kolme kappaletta. Nykyään teollisuustoiminnan lakattua ja työpaikkojen kadottua asuu seudulla enää kourallinen ihmisiä. Kesäaikaan asukasluku tosin kymmenkertaistuu ja kyläkeskuksessa sahan rauniohin rakennetussa kahvilassa käy suorastaan kuhina, kun luonnonkauniiden maisemien houkuttelemat matkailijat tutustuvat seutuun.

Tämän piipun juurella olen katsellut taivaita jo luultavasti ennen ensimmäisiä muistikuviani ja sen jälkeen lukemattomia kertoja. Paikka liittyy läheisesti sukuni historiaan, sillä esi-isäni toimivat täällä mylläreinä kolmesataa vuotta ja sitä ennenkin on näillä sijoin ollut myllytoimintaa aina pakanuuden ajoista saakka.

Pikkupoikana tuli tutustuttua hylätyn sahan salaperäisiin loukkoihin siihen asti, kunnes se vuosisadan lopussa kunnostettiin näyttelytilaksi ja kesäkahvilaksi. Ehkä juuri näiltä tutkimusmatkoilta kumpuaa se loputon kiinnostus autioituneisiin paikkoihin ja rakennnuksiin.

Myllytoiminta näillä seuduin loppui lopullisesti viisikymmentäluvun lopulla ja kylän keskellä sijainnut saha ajettiin alas reilut parikymmentä vuotta myöhemmin. Mylläröintiin liittyvät rakennnukset ja rakennelmat päätyivät kotiseututyöhön erikoistuneen seuran haltuun, joka kunnosti ja entisöi huonolla huolenpidolla olleen myllymiljöön asumuksineen. Saharakennukset sen sijaan jäivät suuryhtiön omistuksessa lähinnä heitteille ja purettavaksi.

Vaikka sahan jäämistöt on pääosin siistitty, löytyy lähiympäristöstä loputon määrä isompia ja pienempiä yksityiskohtia alueen menneisyydestä.

Täältä löytäisi se mäkisiä järviä etsinyt vesihiihtäjä etsimänsä. Edesmennyttä taajamaa ja teollisuuslauetta halkoo vihaisena virtaava koski, jonka vesimassat ovat koituneet useankin uskaliaan kohtaloksi. Myös kalavesinä seutu on saanut kuuluisuutta ja ovatpa tästä laskusta lohia nostelleet muun muassa Erkki Tuomiojan isoisä Sulo Wuolijoki ja runoilijoiden kruunaamaton kuningas Eino Leino.

Nykyään myllykosken rakennuksista pidetään hyvää huolta ja ne ovatkin säilyneet hienoina muistoina menneestä elämästä.

Ilman aktiivista huolenpitoa ei enää olisi ikkunoita mistä kurkistella. Miljöö rakennuksineen kertoo omaa tarinaansa matkasta, muutoksesta ja päämäärättömydestä. Nykyisistä teollisuuskomplekseista ei jää jälkipolville juuri ihmeteltävää, sillä useimmmiten ne saavat purkupallosta melko pian toiminnan lakattua, eikä moderni rakennustekniikka mahdollista umpitiiviiden betonikolossien kylmillään säilyttämistä.

Eikä tällaista elettyä historiaa pääse syntymäänkään tänä hektisenä aikana, kun yksikään yritys tuskin toimii satoja vuosia niillä sijoillaan,vaan laajentaa ja globalisoi toimintaansa kasvupaineiden alla, kunnes tekee taidokkaasti kannattavan konkurssin tai fuusioituu isompaan yritykseen, joka ajaa sen hetken päästä alas.

Yhtä kaikki, nopea tuotto tuntuu olevan tämän päivän punainen lanka, nykyään kun kaikki on saatava heti. Vaan eipä sen puoleen, kyllähän tässä alkaa kiire tulla leveästä elämästä nauttimaan haluavilla, sillä tämän hetkisten laskelmien mukaan kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä tämänkaltainen hyvinvointielämänmuoto on maapallolla mennyttä. Arviolta kaksi kolmasosaa tunnetuista eläinlajeista tulee kuolemaan sukupuuttoon ilmastonmuutoksen seurauksena ja se on vain sivuoire katastrofin muiden mukanaan tuomien muutosten rinnalla. Ympäristöongelmien lisäksi väestön liikakasvun johdosta tulee vähistäkin jäljelle jäävistä resursseista veriset sodat eli saapa nähdä onko ihmiskunta vuosisadan lopulla jo kadonnut Telluksen pinnalta. 

Heh, tämä kuva sopiikin hyvin yllekirjoitetun tekstin ajatusviitteeseen, mutta myös alempiin kuviin se on oiva ohjesääntö. Entisellä teollisuusalueella liikkuessa kannattaa aina katsella mihin astelee, vaikka paikat olisikin jo siistitty. Lattioissa saatta olla salakavalia aukkoja ja kannattaa muistaa että romahtaneissa rakenteissa eivät rakennusteknisten lujuuksien fysikaaliset lait enää päde. Myös ulkosalla ja jo purettujen rakennusten perustuksissa saattaa olla vaanimassa jos jonkinlaisia onkaloita ja huonokantisia kaivoja.

Näillä rannoilla on elelty jo vuosituhannet. Luonnonkauniit maisemat antavat rauhallisen ja ajattoman tunnelman. Täällä on hyvä olla ja hiljentyä. Useat jo edesmenneet taiteilijatkin ovat ammentaneet täältä inspiraatiota teoksiinsa, muun muassa kuvataitelijat Yrjö Yrjölä, Aimo Kanerva ja Mikko Oinonen. Myös sota-aiheisista runoistaan sekä taitavasta riimien ja rytmiikan käytöstään tunnettu runoilija Yrjö Jylhä asui täällä kokonaisen kesän 1930-luvulla.

Vaikka suurin osa sahateollisuuden rakennuksista on purettu, näkyy maastossa paljon merkkejä toiminnan ajoilta.

Paljon löytyy myös pinnan alta. Kadonneiden rakennustn kivijalat ovat kolmekymmentävuotiaan metsän ja aluskasvillisuuden kätkemiä. Myös lahden pohjukan pohjasta löytyy lukematon määrä tolppia ja paaluja sekä luultavasti yhtä paljon sinne kertyneitä uppotukkeja sahan kuudenkymmenen toimintavuoden ajalta. Muistelen pikkupoikana nähneeni pohjaan vajonneena myös jonkinlaisen tukkinippuja vetäneen hinaajan rungon, mutta enää vuosiin en siitä ole saanut näköhavaintoa. Lieko lahonnut kappaleiksi vai raijattu pois kalavesiä kaunistamasta. Tai sitten ajat ja paikat sekoittuvat iloisesti muistojen sekametsässä.

Nyt kun olemme turvallisesti ylittäneet parhaat päivänsä nähneen sillan tai pikemminkin siitä jäljellä olevat paalutukset, voimme havainnoida aluetta lintuperspektiivistä.

Tässä komeilee sahamiljöö toiminnan vuosinaan. Kaikki muut teollisuuteen liittyvät rakennukset on purettu paitsi kuvan keskellä oleva korkean savupiipun juurella sijaitseva tiilinen lämpökeskus. Tosin kuvassa ei edes näy kaikki kompleksin osiot, esimerkiksi alla jatkuva kuvamatka sijoittuu tämän otoksen yläreunassa olevan vesistön toiselle puolelle.

 Metsässä maatuu loputon määrä rauta, betoni ja puurakenteita.

Paljon muuttuu maisema kolmannesvuosisadassa.

 Mr. tynnyri ei armahda luontoa. Tosin tässä herrassa ei ollut kuin kuivunutta pikeä.

 Pääosin tyhjiä ovat muutkin metsikön asukkaat.

Pienesssä kotimaassamme myös ympäristöongelmat ovat pieniä. Toisin kuin esimerkiksi sadat vuodet riistetyllä ja raiskatulla Afrikan mantereella, joka on kokenut huomattavasti suuremmat tuhot öljy- ja kaivosyhtiöiden piittaamattomuudesta. Myös nouseva teollisuusmahti Kiina on onnistunut sahaamaan elämänpuun oksaa altaan melko rivakasti. Valvonnan puute ja korruptio antavat yritysjäteille käytännössä vapaat kädet ympäristön turmelemiseen jätteillään. Kun raha puhuu on kaikki muu toissijaista, ainakin toistaiseksi. Kuten jo aiemmin taisin mainita, on ihmiskunta näillä kellonlyömillä isojen kysymysten äärellä. Eli Hameltin sanoin ollako vai eikö olla? Sinänsä muuten erikoinen tuo legendaarinen lausahdus, ettei sitä tuossa muodossa ole koskaan suomennettu vaikka versioita ja suomentajia on aikojen saatossa ollut ties kuinka monta. Ollako vai ei olla, ollako vai eikö, ollako vai ei ja viimeisimpänä versiona parin vuoden takaa lyhyt ja ytimekäs: olla vai ei?