Harvalle autiotilalle vie asfaltoitu tie pihaan asti. No itse asiassa ei tännekkään ihan pihaan asti, vaan tie menee muutaman metrin päästä pirtin seinästä talon ohitse. Tosin tämä kyseinen pikiväylä on oikaistu jo ammoin ja uusi mutkattomampi väylä kulkee kivennheiton päästä tästä heinittyneestä, maatuvasta muinaismuistosta.

 Paska huussi, nykyään, mutta varmasti ollut hyväkin aikanaan.

Aitta alkaa vedellä viimeisiään. Joku innokas on heitellyt irtonaisia peltejäkin katolle joskus kauan kauan sitten pelastuksen toivossa. Mutta kun on mennyt niin on mennyt.

Herra Heinämäen saunan ovea emme saaneet auki hörskän painumisesta johtuvista rakennemuutoksista johtuen. Toisin sanoen ulko-oven alareuna oli porraskiveä alempana.

 Ketunko kolo vai mikä kumma? Ja miksi kummassa hirsirunkoinen kaunis rakennus on aikoinaan työllä ja vaivalla rapattu? Taitaa olla syynä se synneistä johdattelevin: muodin perkeles.

Heinämäen päärakennus on kuin 30-luvun kansallisromantiikkaa ihannoivasta kauneinta Karjalaa kuvakirjasta, hieman ränsistyneenä tosin. Tyylisuunta edustaa klassista autiotaloismia harmaantuneine hirsineen ja sammoloituneine kattoineen.

 Kukas siellä kurkki, taisi olla urkki. Kyseisen lehden jäljellä olevat numerot keikkuvat kohtalaisen kovissa hinnoissa.

 What's up? Lähinnä lahoa ja romahtaneita rakenteita. Enää montaa talvea ei tämä  katto näe.

Niskavuoren viimeiset näkymät.

 Korkkimuoti on ajanut näistä näppäristä vetokorkeista ohi. Outoa.

 Glass of jazz and blues. Rappio ei ole tappio, aina.

Kärpäsenä katossa.

...ja kärpäsenä talossa.

 Uutiskynnyksen ylitys.

...ja uutiskynnyksen alitus. Housuistakin polvet kuluneet puhki autiotalojen lattioilla konttaillessa.

 Ahti vainaakin oli joskus otsikoissa moneen otteeseen. Yksi Kekkosen ajan kovista politiikoista, joka sittemmin katkeroitui ja alkoholisoitui. Ahti jäi kuitenkin elämään legendana niin poliittisten saavutustensa ja epäonnistumiensa ansioista kuin myös ensimmmäisenä tankero-englannin taitajana. Tuu tii ty töötituu, niinkuin jälkeenpäin on leukailtu Karjalaisen tilattua teetä hotellihuoneeseensa kosteissa ja pitkäksi venyneissä neuvotteluissa.

Parempi seitissä kuin ahvenessa.

Sohvan käsinojissa on ajatonta muotoilua. Mahtaako kyseinen yksilö olla pohjanmaan perukoilta Viitalan Pentin navetasta lähtöisin?

Perus autiotalossa löytyy jos jonkinlaista jätteeksi jäänyttä silppua. Kaikki mitä ei uudessa osoitteessa tarvita oli ennen tapana jättää niille sijoilleen. Vaikka nykyään asunto jäisikin viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen autioksi, on siellä harvoin paljoakaan tavaraa. Nykymaailmallisen käytännön ja übertehokkaasti toimivan jätehuollon myötä on tultu siihen tilanteeseen että poissa silmistä on myös poissa mielestä. Todellisuudessa jätteen tuottaminen ja jätemäärät ovat megalomaanisesti suurempia kuin koskaan, vaikka ongelma ei katukuvassa ja jokapäiväisessä elämässä näykään.

Vaikka turhan ja tarpeettoman tavaran haaliminen lisäääntyy hetki hetkeltä, on eurooppalaisten kollektiivisesta muistista jo pyyhkiytynyt pois todellinen köyhyys ja epävarmuus, koska todellista nälänhätää ei ole ollut moneen sukupolveen. Vallitseva tietotekniikkaan nojaava kulttuuri on herkkääkin herkempi luonnonkatastrofeille ja siitä mahdollisesti johtuvalle oikealle elintarvikepulalle. Voidaan myös  kuvitella että öljypohjaiset polttoaineet yksinkertaisesti loppuisivat tai sähköenergiaverkko katoaisi turvaamasta ja helpottamasta ihmisten arkipäivää. Maailman ääristä tai edes lahden toiselta puolelta kuljetettu ruoka, lääkkeistä ja muista tarpeista puhumattakaan, olisi ulottumattomissamme. Ei edes kansakunnan hengissä pitävä maanvijely onnistuisi täällä kotisuomessa kaikesta tiedosta ja taidosta huolimatta, jos koneisto pettää alta.

Maanviljelyskulttuuri tai ainakin sen käytännöntoimet ovat karanneet tavallisen tallaajan tietämyksen ulkopuolelle. Tietokonemaailmassa osataan tehdä temput jos toisetkin, mutta todellisessa elämässä ja todellisen luonnon edessä ollaan jo aika kaukana kotoa. Vielä vuosisata sitten suurin osa väestöstä olisi pärjännyt kohtalaisesti, jos heidät olisi nakattu keskelle sysimetsää ilman sen kummempia varusteita tai suojaa. Vastaava tilanne valmisruokasukupolvelle olisi hengenvaarallinen. Ehkä joku harrastelijakalastelija saisi pyydettyä itselleen saalista henkensä pitimisiksi, mutta suvun tai perheen elättäminen kävisi varmasti mahdottomaksi. Toki huippuunsa sliipatun hygienian ja siitä johtuvan vastustuskyvyn puutteen vuoksi kuolisi kansaa korpeen kuin keskitysleirillä.

Surullista mutta oikeudenmukaista, sillä jokaiselle yksilölle on annettu onnea ja surua samalla mitalla huolimatta siitä, millä vuosisadalla, minkälaiseen tilanteeseen tai milllaiseen sukuun on sattunut syntymään. Kenen elämä on pidempi ja kenen lyhempi, punnus on silti kaikilla suurinpiirtein samanpainoinen. Niin nuorena nukkuneen kuin vuosikymmeniä vanhuutensa vankina kituneen ihmisen kohdalla käyvät onnenlahjat loppuviimein tasan. Toki poikkeukset vahvistavat säännön tälläkin saralla.

Köyhyydestä ja rikkaudesta vielä sen verran, että tunnen paljon ihmisiä, jotka jäävät tuloissaan Suomen mittapuulla köyhyysrajan alapuolella, mutta viettävät suht onnellista ja sosiaalisesti rikasta elämää. Mutta kovin montaa onnellista ja stressitöntä hyvätuloista en tunne. Heh, eikä tämä johdu ainoastaan huonosta seurasta ja epämääräisestä ystäväpiiristä, niinkuin siellä heti epäillään. Vapaana taitelijana omat tuloni keikkuvat tuon mystisen rajan molemminpuolin, mutta millonkaan aiemmin en voi rehellisesti sanoa nauttineeni elämästä yhtä paljon, ainakaan sitten lapsuuden. Nopea yhteenveto siis onkin, ettei varakkuus ja taloudellinen varmuus tuo automaattisesti onnea ja autuutta. Perustoimeentulo täytyy toki olla kunnossa, että saa suojaa päänsä päälle sekä vettä, lämpöä ja ruokaa. Kaikki muu onkin jo ylellisyyttä.

Viimeisen viidentoista vuoden aikana yhteiskunnan sisäisen maailman jakautuminen on ollut historiallisen nopeaa. Kärjistetysti sanoen ollaan palaamassa takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskunnalliseen tuloihin ja asemaan perustuvaan jakoon, jossa keskiluokka on jo huomattavasti puoltaväliä ylempänä ja heikommin toimeentulevat alempana jossakin nilkkojen korkeudella. Muuutaman vuosikymmenen kestänyt lintukotomainen hyvinvointikokeilu on tullut tiensä päähän. Surullista, varsinkin kun tietää, että se johtuu ainoastaan ahneudesta ja itsekeskeisyydestä, niinkuin käytännössä suurin osa ihmiskunnan ongelmista.

Musti on varmasti jo maatunut vaikka koppinsa vielä sinnitteleekin toivottomassa taistelussaan luonnonvoimia vastaan. Tässä design-mallissa myös harvinainen pyöreä kulkuaukko.

Hmm.. tutunnäköistä, onkohan täällä tullut oltua ennenkin?

Tarkkasilmäisimmät saattavatkin saada näkövainun okulaareihinsa heijastuvista muodoista ja väreistä.

Talo hönkäisee melko pahanhajuisesti heti kun ovea vähän raottaa. Kokeneenkin autiotalotutkijan polvet notkahtavat jo tässä vaiheessa.

Peilin salaisista maailmoista paljastuu lisää avoimia ovia.

Hengityssuojaksi nostettu paidanhelma auttoi lähinnä henkisellä tasolla. Keittiöstä kumpuava homeen tuoksu oli huomattavasti perus autiotaloa tuntuvampi ja paksussa ilmassa leijuvia itiöitä olisi pystynyt lähes lapioimaan. Jouduin valitettavasti jättämään kuvauslaitteistoni assistenttini huomaan ennen kuin oli selvillä oliko peremmälle edes jotenkuten turvallista mennä herkkähipiäisen tekniikan kanssa.

Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Syy huonohkolle sisäilmalle selvisikin heti kynnykseltä. Keittiöön oli tulvinut kaivollinen vettä ja jälki oli sen mukaista. Kodinkoneet ja kaapistot tanssivat muhkuraisella lattialla kuin sadussa.

50-lukulainen vesipiste on kenties jäätynyt talvipakkasilla ja kevään tullen roiskuttanut vetensä iloisesti ympäri huonetta putkien taas sulettua. Joka tapauksessa lopputulos on sellainen että heikkokeuhkoisempaa voisi hirvittää.

Sen verran kävin huoneistossa steppailemassa että voin sanoa lattian olevan todella pehmeä. Jopa kiinteät kaapistot olivat irronneet kiinnityksistään ja valuneet kohti keskilattiaa sekä sen alla ahnaana väijyvää kellaria. Vain kupruileva muovimatto piti lattiaa enää jotenkuten aloillaan lähes kaikkien puurakenteiden lahottua sen alta. Keittössä askeltamista voisi verrata pomppulinnaan, joka on lastattu ruosteisilla helloilla ja jääkaapeilla. Mukavaa kuin mullan alla.

Hevoset ovat karanneet tallista aikaa sitten. Vaan ei se haittaa, sillä tiekin tänne on jo kasvanut umpeen.

Ennen tehtiin kunnollista. Paksua paikalleen muurattua kiviseinää on ilo katsella vielä vuosisadankin jälkeen.

Saunakammari on ollut savuton jo jonkin aikaa, samoin sauna.

Väliin pakolliset ikkuna- ja verhotunnnelmoinnit. Näitä vastaavia ikkunaotoksia alkaa olla jo sellainen kokoelma että voisi vaikka pitää näyttelyn.

Saunaosasto näytti todella siistiltä ja houkuttelevalta, melkein teki mieli heittää vaatteet narikkaan, tehdä vihta ja istahtaa lauteille.

Somaa, mutta Hämeenlinnan kaupungin omaa. Ainakin vielä hetken ennen kun budjetista löytyy rahat purkamiseen. Tuomio on jo annettu, eikä siitä sovi valittaa.

Käsityön helmiä.

Tervetuloa 60-luvulle: leikkimökissäkin pehmoinen kaiken lian ja kosteuden imevä kokolattiamatto.

Halkovajasta löytyi pienoinen yllätys, kun sen lattiaa koristivat vehreät sireenit. Sinänsä ei ole outoa, että kasvit kasvavat sisätiloissa, mutta täällä ikkunattomassa tilassa kun oli pilkkkopimeää lukuun ottamatta seinän ylärakenteen harvalaudoituksesta tuikkivaa päivänvaloa.

Pitkää ikää ja terveyttä. Tämän taikalampun avulla saimme valaistua hieman sitä millaista väkeä täällä loppuaikoina taloa asutti. Kuvien kertoman mukaan täällä lähellä-kaukana on kesäpäiviään viettänyt jonkinlaisia tosielämän kaurismäkihahmoja.

Lukuisien kuvien joukossa lojui myös useita ajastimella tai ilman otettua selfietä entisestä asukista, tosin kauan ennen kuin moista muotitermiä oli kukaan edes keksinytkään. Toivottavasti kuvien kuvailu ja julkisesti esittäminen ei loukkaa niissä esiintyviä henkilöitä, ainakaan se ei missään tapauksessa ole tarkoitukseni. Valitettavasti parhaat otokset valokuvameren pisaroista jouduin jättämään pois tästä tarinasta eettisistä syistä. Monesti parhaat palat ovatkin niin herkullisia, että harmittaa kun niitä ei voi hyvällä omallatunnolla jakaa lukijoiden iloksi. 

Erään rikosoikeuden professorin mukaan autiotaloihin tunketumisen laillisuus tiivistettynä kuuluu suurinpiirtein näin: Jos autiotalo on selvästi hylätty ja ovi on auki, ei siellä käyminen ole rangaistava teko. Tällaisessa tapauksessa ainakin puuttuu rikoksen edellyttämä tahallisuus. Eli jos rakennukseen pääsee avoimesta ovesta, voidaan olettaa ettei omistaja enää välitä. Autiotaloissa kuvaamiseen ja kuvien esittämiseen julkisesti ei yhtä selkeää linjausta ole.

Tällä kertaa kiertoajelulla on hieman vaatimattomampi katselmus: nurin mennyt nakkikioski.

Lain nimessä: SEIS! Vaikka eipä tällä liimapohjaisella flyerilla taida olla suomen oikeuslainasäädännön kanssa juurikaan muuta tekemistä kuin nimi joka onkin ihan oma tarinansa, terveisiä vaan ko. bändin pojille.

Luvatonta tunkeutumista ei suoriteta kuin käsivarren mitalla. Onhan vappupäivä  ja viereinen tori täynnä kojuja ja elämää. Voisi herättää tarpeetoonta kiinnostusta, jos alkaisi kapuilemaan sisään rikotusta myyntiluukusta.

Myyjää ei näy, mutta tiskillä lojuu Instrum Justitian mainos. Vai hetkinen, onko se sittenkin maksukehoitus.

Lattialta löytyy pari lappua lisää samankaltaista yrityksistä.

Lihalaitteet ja rasvakeittimet ovat jatkaneet matkaansa seuravaan osoitteeseen. Hiljaksiin pyörivä kebablihan kieputin lie iäksi vaiennut näiden kaiken nähneiden kaakeleiden äärestä.

Tässä välissä muistuukin mieleen pieni tarina jostakin vuosituhannen alusta, paikallisesta pizzeriaa ja elintarvikkeiden maahantuontia pyörittäneen monialayrittäjän kebablihatukusta. Kyseinen herrasmies valmisti ja toimitti tuota himoittua lihaa lähes sataan alan ravintolaan Etelä-Suomen alueelle.
Olimme ystävieni kanssa hänen edesmenneen kebab-pizzeriansa vakioasiakkaita, koska kyseessä oli silloin ainoa näitä herkkuja tarjoava kyseisen taajaman ruokala. Monesti runsaan ja täyttävä annoksen jälkeen vatsa olikin enemmän kuin täynnä. Silloin tällöin sattui niinkin, ettei ruoan sulattaminen tapahtunut aivan ongelmitta ja ihan aina ei tuo maustettu liha tahtonut pysyä sisälläkään. Noina kertoina yleisen naureskelun aihe olikin että Haithami on laittanut taas rottia kebabin sekaan.
Valitettavasti totuus ei ollut kovin kaukana tästä. Terveystarkastajat pääsivät pitkän taistelun jälkeen tunkeutumaan tuonne kaikkein pyhimpään eli teollisuusalueella sijaitsevaan peltihalliin, kebabin syntysijoille. Paikalla olleiden kertoman mukaan näky tai pikemminkin haju oli hirvittävä. Joka paikka oli täynnä teurasjätteitä ja ilma oli kärpäsiä mustanaan. Auton varustelaatikosta noudettujen hengityssuojaimien ja suojapukujen kanssa uskaltauduttiin peremmmälle tuonnne b-luokan splatter-elokuvastudiolle. Pikaisen tutkiskelun jälkeen huomattiin, ettei koko hallissa ollut minkäänlaisia kylmäkoneita, lihat ja ruhot olivat kasoissa pöydillä ja varastohyllyissä. Jätekasat kuhisivat matoja ja toukkia. Ruhojen välistä saattoi lukea, että kebabbiin oli käytetty muitakin eläimiä kuin lampaita, sillä lähes kaikki elollinen missä on lihaa, oli kelvannut raaka-aineeksi. Herkullista mutta totta.
Jo parin tunnin päästä tästä ratsiasta olikin mediassa liikkeellä maanlajuinen tiedote jossa kehotettiin välttämään tätä kyseisen toimittajan Halal lihaa. Eikä mennyt kuin muutama viikko, kun epäluotettava pizzanpyörittäjämme oli kadonnut tukkuineen kaikkineen. Hämmentävien muistojen lisäksi ei jäänyt kuin lihankuljetusauto, josta kaikkien yllätykseksi löytyi kylmäkone, joka vähemmän yllätyksellisesti oli kuitenkin rikki.

Ruoan tuoksuisista ajoista ovat jääneet vain suojalasit laatikoston reunalle. Asettelu herättääkin kysymyksen, ovatko täälläkin elintavikkeet päässet loppuaikoina hapantumaan niin että rasvaroiskeista on ollut välitön vaara sokeutumiseen, vai onko kebabmöykyn kuljetin kytketty kenties turbovaihteelle suurempien tuottojen toivossa.

Tässä salissa  tuli itsekkin muinoin jonoteltua kebabbia muussilla, joka olikin paikan erikioisuus. Sen mitä nuoren miehen baaristapaluumatkoilta muistaa, niin ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Tällekin vaatimattoman pienelle tontille sujautetaan piakkkoin kerrostalo ympäröivään asemakaavaan sopien ja suhteutettuna heti kun konkurssipesän perimisteitse suoritetut omistussuhteiden uudelleenjärjestelyt ovat lainvoimaisia. Rakennuksella tosin ei ole tätä nykyä kuin purkukustannuksista johtuvaa miinusarvoa ja hämärä muistikuva kurkistelee jostakin kaukaa harmaantuneiden aivojen kamareista, että tontti olisi kaupungilta vuokrallla ja niin ollen päätymässä varmasti uusiokäyttöön keskeisen sijaintinsta johdosta.

Suoraan vastapäätä ravitsemusliikkeestä löytyy myös astetta surullisempi tarina, unohdettu pubi. Tässä kippolassa tuli allekirjoittaneenkin istuttua jokusia satoja tunteja. Pieni hämyinen täyden palvelun ravintola koostui perinteiseen 80-lukulaiseen tapaan kahdesta osasta eli juottolasta ja ruokalasta. Ruokapuoli oli auki aamusta iltapäivään, eikä kyseessä ollut todellakaan  mikään lounaspikaruokala vaan kulinaristisiin nautintoihin tähtäävä arkiruoan ateljee, ainakin näin ajan kuultamana. Viimeinen muistikuva ruokapuolelta onkin jostain vuosien 2007-2008 tiimoilta, jolloin tuli vielä mäsäytettyä lihaksia. Mutta vielä näin kasviksenakin tulee muisteltua rapeaksi paistettua pihviä kermapippurikastikkeessa papujen ja lohkoperunoiden kera.

Ruoan jälkeen olikin vähintään kohtuullista siirtyä muutama metri etelään ja tilata kannullinen mehuisaa sangriaa, jota sai aina yhtä aurinkoisena niin kesällä kuin talvellakin. Joitakin hintapoliittisia faktoja esittäkseeni on parasta laittaa lukuja tiskiin: Talonviinit: 6€  / 0,75 l kannu, sangria 8€ / 0,75 l kannu. Hanatuotteet ti - to 2€, paitsi  loppuaikoina Eurooppaa runtelevan inflaation johdattelemmana 2,5€  per tuoppi. Tarjoiluravintolan tunnelmaan ja laatuun nähden hintataso oli enemmän kuin edullinen. Ehkä näitä asiakasystävällisiä seikkoja voidaankin pitää syinä tämän hetkiseen tilanteeseen, joka on se että ovet ovat olleet kiinni jo useamman vuoden ja tulevat pysymäänkin vaikka ollaan keskellä kaupunkia.