Tänään ollaankin hieman kauempana kotikonnuilta. Matkakohteemme ja määränpäämme on pieneksi legendaksi muodostunut Haaviston lomamökkikylä.

Perille ei ole helppo löytää sillä kaikki viitat ja opasteet kohteesta on jo aikaa sitten viety pois.

Näitä väyliä ei matkailuautolla tai asuntovaunu-yhdistelmällä kannata lähteä kokeilemaan. Kapeiksi käyneet metsätiet ovat neulasten ja lehtimattojen peittämiä.

Täällä ollaan todellakin luonnon helmassa. Aavemainen hiljaisuus hivelee korvia.

Viimeiseltä hiekkatieltä käännyttyämme oli matkaa vielä kuutisen kilometriä metsää halkovaa pikkutietä pitkin, kunnes ensimmäinen mökki häämötti puiden välistä. Umpeenkasvanut pihatie kertoo kaiken olennaisen mökkien käyttöasteesta.

Villiintynyt nurmikko muistuttaa luonnonniittyä ja kymmenen vuoden päästä mökit ovatkin todennäköisesti jo jäämässä puuston piilottamaksi.

En tiedä mikä mökeistä on se, jolta kolme nuorta katosivat eräänä syksyisenä viikonloppuna lähes neljännesvuosisata sitten. Viranomaisten etsinnät kohdistuivat pääasiassa edessä avautuvaan pieneen lähdepohjaiseen järveen, vaikka muitakin tutkintalinjoja oli ja on avoinna. Ympäröivät laajat metsäalueet olivat toisena vaihtoehtona, mutta ihmetystä tässä mahdollisuudessa herätti se, että kaikkien kadonneiden ulkovaatteet löytyivät mökistä. Tämä tosiseikka sulki ainakin osittain pois sen vaihtoehdon, että nuoret olisivat lähteneet metsään ja eksyneet oudossa maastossa.                                                  

Järvi kaikuluodattiin kauttaltaan, mutta tuloksetta. Suurempaa hyötyä ei ollut myöskään paikalla suoritetusta laajamittaisesta sukellusoperaatiosta. Muutamaa puhki ruostunutta tynnyriä, sekalaista rakennusjätettä ja yhtä venettä lukuunottamatta ei pohjasta löytynyt mitään kadonneisiin viittaavaa.

Mökkikylän perustaja-omistaja asui myös rakentamallaan alueella yhdessä hieman muita suuremmassa ja muista erillään olevassa mökissä. Paikan vaatimaton maine ei ollut kovin hyvä syrjäisen ja varjoisen sijaintinsa vuoksi. Oman säväyksensä toi vielä alueen persoonallinen yrittäjä, joka ei kuuleman mukaan ollut mikään varsinainen lahjakkuus asiakaspalvelijana ja muistutti olemukseltaankin enemmän erakoitunutta salametsästäjää kuin mökkikylän omistajaa.

Isännän asumuksen kuistinseiniä koristaa toinen toistaan omituisempia esineitä, joiden perusteella voisi kuvitella yksinäisen miehen elämään kuuluneen jonkilaisia okkultistisia vivahteita.

Pahoittelut epätarkasta kuva-annista, joskin suurin osa näistä oudoista esineistä otetuista kuvista onnistui vielä huonomin kuin nämä kaksi. Tuttu juttu toiselta reissulta puolentoista vuoden takaa jos muistatte http://ajat0nta.blogspot.fi/2012/04/on-sanottu-etta-perapohjolanasukkaiden.html

Mikä yrtti, kuka tunnistaa ja tunnustaa siirtäneensä sen juurinen päätalon vieressä olevan suuren kuppikiven juureen? Kenties jonkin eläimen tekosia, sillä ihmisiä aluelle tuskin kovin usein eksyy.

No, omistajaa kuulusteltiin oudosta joukkokatoamisesta, mutta minkäänlaista lisävalaistusta ei asiaan siltäkään suunnalta saatu hiillostuksesta ja painostuksesta huolimatta.

Tähänkö loppui tämän pääteiltä sivussa olevan majoituspalvelun epäonninen elinkaari? Näin voisi ainakin kuvitella. Yritystoiminta kuitenkin jatkui vielä tälle vuosituhannelle, joskin viimeiset maksavat asiakkaat vierailivat alueella Koiviston presidenttikaudella. Mystinen kolmen nuoren katoaminen ei ole tähän päivään mennessä saanut mitään varmaa selitystä ja on muutenkin jo puoliksi unohtunut. Villeimpien spekulaatioiden mukaan matkailuyrittäjä olisi surmannut nuoret ja upottanut ruumiit läheiseen suohon. Ilkeät kielet kuiskivat, ettei tapaus olisi alueella edes ainoa, vaan näitä katoamisia olisi tapahtunut aiemminkin. Tämä kerta oli kuitenkin herättänyt huomiota, koska oli tiedossa mihin kadonneet nuoret olivat olleet matkalla ja missä he yöpyivät. Vaikka asiassa olikin syytä epäillä rikosta, ei tutkinta koskaan johtanut alkua pidemmälle.

Ainoa epäilty, eli matkailuisäntä, kuoli kymmenisen vuotta sitten vieden mahdolliset tietonsa asian tiimoilta hautaan mukanaan. Ehkä vielä jonain päivänä kuitenkin saamme asialle selvyyden, tai sitten emme.

'Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio puuton neva, jossa siellä täällä kasvoi jokin kitukasvuinen vedenvaivaama mänty'. Kutakuinkin näillä raamatullisilla sanoilla alkaa eräänlaisen kansalliseepoksen aseman saanut kirjasarja Täällä pohjantähden alla. Suomessa soihin liittyy paljon tarinoita ja myyttejä, eikä ihme, koska noin neljännes harmajasta maastamme on suota. Joidenkin arvioiden mukaan luku on enää vain kolmannes siitä, mitä se joskus on ollut. Ehkä pohjoisen maamme nimi Suomi ei tulekaan esi-isiemme tavasta pukeutua kalannahkoihin, siihen aikaan kun muualla maailmassa jo korkeakulttuurit kukoistivat, vaan siitä että metsästysretkillään liian pohjoiseen taivaltaneet heimot olivat jääneet kirjamellisesti asumaan suohon. Toki ilmasto 10 000 vuotta sitten oli näilläkin leveysasteilla huomattavasti leudompi, verrattavissa ehkä tämänhetkiseen keskieurooppalaiseen ilmastoon, mutta maaperä oli ja on vieläkin huomattavan kosteaa.

 Vielä reilut sata vuotta sitten poltettiin soilla uhritulia, koska henkien ja metsänjumalien uskottiin asuvan niiden usvaisilla aukeilla. Jotain selittämätöntä ja taianomaista kokee 2000-luvun lapsikin sattuessaan sysimetsän pimennosta erämaan keskellä avautuvalle suolle.

 Suomalaista vihanpitoakin on verrattu usein suolampeen, joka on mainittu syväksi ja sameaksi tai kylmäksi ja pohjattomaksi. Eikä vertaus varsin kaukana ole totuudesta, sillä kohtalaisen pitkävihaista väkeä näillä seuduin valitettavasti asustaa.

Viikate yhtyeestä tutun Kalle Virtasen sanoin: Kiviä, kantoja, soisia rantoja, saappaat varsineen savessa. Vaan eipä leipä juokse miesten maatessa'. Tai erästä edesmennyttä valkeakoskelaista esiintyjäryhmää lainaten: 'Ei koski hedelmää kanna, ei suo satoa anna'. Jotain tähän suuntaan ajatteli varmasti Koskelan Jussikin viljelystensä sarkaojia syventäessään hallan vietyä sadon.

Kylmähän suorastaan kumpuaa näiltä mystisiltä syvänteiltä. Se nousee iltahämärissä upottavan turpeen alta ja piilottaa usvaiset harsonsa taas aamun tullen allensa mittaamattomiin salaperäisiin syvyyksiin.

Niinkuin kaikesta muustakin luontoäidin annista, on ihminen riistänyt suostakin hyödykkeitä tarpeisiinsa jo satoja vuosia. Tosin suurimman osan ajastaan kömpelöine puulapioineen suurtakaan tuhoa aiheuttamatta. Teollistumisen kasvava mahti näkyi näilläkin ikiaikaisilla pyhätöillä välittömästi, kun paikalle kiidätettiin niin sanotusti kättä pidempää ja suot ojitettiin, kuivattiin ja kuorittiin. Tälläkin ekosyystemin ronkkimisella ihminen sahaa itseltään oksaa olemassaolonsa huojuvasta puusta, sillä soilla on suora yhteys pohjavesiin.

Silloin vanhaan hyvää aikaan ei suurta vahinkoa saatu aikaan, vaikka soita omiksi tarpeiksi nostettiin ja kuivattiinkin. Joka kylässä oli yhteisalueita, joista sovitusti sai käydä tekemässä turvetta omiin tarpeisiin. Kirjoittajakin omaa talonhankinnan myötä osuuden eräälle hallasuolle turpeenhankintaan, samoin yhteishiekkakuopalle ja muille yhteisille luonnosta saataville hyödykkeille, jotka menneessä maailmassa olivat oikeasti tärkeitä tekijöitä elämisen kannalta. Jokaiselle kylän talolle ja tontille oli määritelty, mitkä alueet olivat kenenkin yhteiskäytössä, rikkaille tietysti paremmilta paikoilta ja köyhemmälle kansanosalle sieltä vähän sivummalta.

Nämä jo ammoin romahtaneet turveladot painuvat hiljalleen takaisin maan poveen. Selvitysteni mukaan nämä kyseiset rakennelmat ovat peräisin yhdeksänkymmenen vuoden takaa.

1970-luvun alussa otetuissa kuvissa nämä pärekattoiset ladot seisoivat vielä ryhdissään, vaikkakin toki vuodenkiertojen haurastuttamina. Ympäröivät puut eivät juuri ole muuttuneet, sillä soille ominainen puiden kitukasvuisuus pätee myös tällä kosteikolla.

Kätkin vuonna 1989 muoviin suojattuna kirjeen johonkin näistä romahtaneista rakennelmista.
Valitettavasti en sitä enää löytänyt palatessani paikalle vuosien jälkeen. Olisi ollut mukava lukea silloiset kuulumiseni, eräänlaisena köyhän miehen tee-se-itse aikamatkailukokemuksena. Täytynee palata paikalle paremmalla aikaa, ja viedä uusi tervehdys lähetettäväksi ajattomuuden postimiehen matkaan.

Kuuluisimpia, tai ainakin kuulluimpia tarinoita suohon liittyen on Reino Helismaan sanoittama Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Vanhaan  kaustislaiseen kansansävelmään tehty teksti kertoo suolla asuvan lesken elämänvaiheista ja viimeisestä matkasta, kun kyläläiset kantavat vainajaa pitkospuita pitkin pois. Kappaleen rakenne on vähintäänkin poikkeava kaikessa mielessä ja tekstisovituskaan ei kuulijalle välttämättä ensikuuntelulla aukene. Tämä tarinanomainen teos on saanut myös kyseenalaisen kunnian tullessaan valituksi Suomen kaikkien aikojen synkimmäksi lauluksi Helsingin Sanomien äänestyksessä. Näin tai niin, on siinä jotain samaa perimmäisyyttä ja mystistä tunnelmaa kuin ikiaikaisessa suossa. Jotain mitä ei markkinarvolla tai muullakaan nykymaailman vaihto-omaisuusmittarilla voi mitata.

Vartioitu, niinkuin aina. Näitä kylttejä uskoo ken uskoo, mutta tämä museoviraston suojeluksessa oleva kartanomainen pytinki itse asiassa on varustettu hälytysjärjestelmin murtovarkailta ja ilkivallantekijöiltä. Ainoa mitä vastaan sitä ei ole suojattu on aika ja luonnonvoimien kuluttava voima.

Joku vitsimies on viritellyt verannan kylkeen maastonaamioverkon eli naven, suojaamaan taloa idän suunnalta lähestyvien shakaalien ja hyeenoiden ahnailta rikollisilta katseilta.

Täytyy toki myöntää että naamionti sulautuu ympäröivään maisemaan kuin Venäläisen satamakaupungin päästöt itämereen.

Reilut kymmenen vuotta sitten tämä kaunis talo oli lähellä pelastusta. Rakennusalan viimeisen vuosikurssin opiskelijoiden piti aloittaa mittava entisöintiprojekti kyseiseen kohteeseen. Julkisivut taltioitiin manuaalisesti pienintäkin yksityiskohtaa myöten, koska alkuperäisiä rakennussuunnitelmia ei ollut saatavilla, jos koskaaan sellaisia oli paperille asti päätynytkään. Voitte arvoisat lukijat kenties kuvitella projektin suuruden, sillä jokainen kuistin ja katon kaari yksityiskohtineen täytyi piirtää mittakaavassa lyijykynällä paperille. Käsinveistetyt kuistinpylväät, ikkunoiden vuorilaudat, räystäät ja rappuset piti kaikki mitata luonnokseen jonka perusteella paljon kärsinyt komistus olisi palautettu alkuperäiseen loistoonsa.

Tällä kertaa ei kuitenkaan onni ollut myötä. Lupaavan alun jälkeen alkoivat onglemat, toisin sanoen projektille ei löytynyt rahoitusta edes välttämättömimpien tarvikkeiden tai raaka-aineiden vertaa. Museovirastokaan ei näyttänyt vihreää valoa tälle hankkellee. Talkootyönä toteutettavaksi aiottu kunnostus jäi alkutekijöihinsä.

Mitkä muodot, mitkä ilmavat kaaret! Kuistin koristeelliset muodot tuovat mieleen vuosikymmeniä myöhemmin suunnittellun Casa Finlandia sarjan kauniin muotokielen.
Joku epätoivoinen on tukenut tunkkiputkin kuistin katon uskomatta itsekkään etteikö se ennen pitkää romahtaisi.

Todellista käsityön taidonnäytettä. Nähtävissä vielä hetken verran ennen lopullista romahdusta.

Ullakko on varmasti aarteita puolillaan.

Pahalta näyttää. Ehkä kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla pelastettavissa.

Kaunis ja käytännöllinen. Ei taida löytä Nunnauunin tai Tulikiven brosyyristä. Vinkkinä uteliaille, että pöydällä komeileva pienoismalli antaa kohtalaisen hyvän vihjeen tämän herrastalon sijainnista.

Vaahtomuovipatjan kuosista päätellen viimeisin nukkuja tässä vuoteessa on ollut ennen Moskovan olympialaisia.

Aarteita aarteita. Osakeyhtiö alkoholiliike aktiebolagin perinteinen kuljetuslaatikko.

Sisällä kaikki on säilynyt samanlaisena kuin talon aktiiviaikana kahdeksankymmentä vuotta sitten. Toki sekaan mahtuu modernimpaakin mööpeliä, mutta tunnelma ja tuoksu on peräisin sieltä jostakin ensimmäisen ja toisen maailmansodan väliseltä ajalta. Olisi suuri ilo nähdä tämä talo täynnä elämää, ehjänä ja kunnostettuna mutta kuitenkin alkuperäistä asua ja luonnollisuutta kunnioittaen.

Keskeltä metsää, kaukana kaikista huonon elämän houkutuksista, löytyy entinen lastenkoti. Lasten kuritus täällä tosin lakkasi jo kuusikymmentäluvun lopulla, mutta jonkinlaista käyttöä ja majoitustoimintaa on ollut aina vuosituhannen alkupuolelle saakka. Paikka on juuri sellainen, jonne pitäisi saapua syysyön pimeydessä tuulen ja sateen aavemaisesti äännellessä muuten hiljaisen talon nurkissa.

Hirsirunkoinen rakennus on pykäisty tontille joskus kolmekymmentäluvulla. Aktiivikäytön hiivuttua unohtui myös ylläpito ja tilanne onkin nyt se, että kaunis minikartano on saanut purkutuomion.

Peilitalossa maailma on vääristynyt, mutta se voi olla todellisuus jos ei ole vertailukohtaa.

Nautinolliset värit hypnotisoivat vielä vuosien haalistamanakin. Myös kahdeksankymmentälukuinen kuvaputkitelevisio saa aikaan lämpimän ailahduksen syvällä sisimmässä.

Kenties itse viikatemies pitää majaansa täällä seudulla liikkuessaan. Ainakin eri kokoista ja mallista viikatetta oli siellä sun täällä mitä erikoisemmissa paikoissa.

Mustaa viittaa ja silinteriä ei sentään löytynyt naulakosta roikkumasta. Liekö ollut taas matkoillaan.

Historian sivujen havinaa. Jaana-lehti, yksi suosituimmista viikkolehdistä aikanaan.

Tee se itse majoitus. Tältä näyttää kodittoman kesämökki, käydäänpä peremmälle.

Paistinpannua, kattilaa ja kantovettä. Ämpäri taasen on toimittanut sivävessan virkaa.

Sekajätteen salaisuus. Tällä kertaa säkin sisältö kuitenkin jätettiin tarkemmin tonkimatta, koska jäljet olivat suhteelliseen tuoreet eli kesältä 2004.

Houkutteleva sohva, vaikka alkoikin jo olla hippasen homestunut.

Hiiren perkeleet olivat käyneet tekemessä pesän nojatuolin istuimeen, vaahdotetun muovimassan lämpöön ja pehmeyteen.

Pinkopahvit repsottelee mutta välikö sen, koska hetkisen päästä koko torppa on nurin.

Piharakennus on, jos mahdollista, ollut vielä huonommalla huolenpidolla.

Kaunis pienoinen koivu kasvaa kirjaimellisesti ikkunan alla, sopivasti seinärakenteen sisällä.

Puuceen punaiset portaat.

Olisi mukava tietää mitä kuuluu piharakennuksen seinään kirjautuneelle Keskiselle. Minkälaiset muistot mahtoi jäädä lastenkodissa vietetyistä vuosista.

Rohkeutta matkaan. Eräästä lukitsemattomasta varastohuoneesta löytyi yllättäen kymmenisen vuotta sitten kadonneen vanhan tuttavan ja kylänmiehen maallinen jäämistö, ei kuitenkaan onneksi ruumista, vaan romut ja romppeet .

Markkinoinnin huumaa muutaman vuoden takaa. Reccireiän päälle laitetusta teipistä päätellen tämä kasetti on kuitenkin saanut uuden paremman sisällön.

Elämä on lyhyt eikä sitä todellakaan kannata käyttää mammonan haalimiseen. Ainoa asia mitä kannattaa etsiä ja tavoitella löytyy yllättävänkin läheltä eli sisältäsi.

Kaitsu ei vaatteilla koreillut vaan oli vaatimattomista vaatimattomin tämän maailman matkaajista. Minkäänlaista katkeruutta tai vihaa ei ollut kasvanut sisimpään, vaikka osa yhteiskunnassa oli vähäinen ja suoraan sanottuna ulkopuolinen. Takana oli vuosia vastoinkäymisiä, aina kotitalon palamisesta savuiseen ja huuruiseen kunnan vuokra-asuntoon päätymiseen. Vaikka talo oli palanut, käveli Kaitsu rakkaalle pihamaalle lähes päivittäin huolimatta siitä, että matkaa kertyi toistakymmentä kilometriä edestakaisin. Ehkä elämä ihmisten ilmoilla ei tuntunut omalta, vaan rauhaa oli lähdettävä etsimään luonnon äärestä. Pieni ihminen, mutta suuri persoona.

Kai Valdemar Havilan muistolle.