Tämä autiotupa on hautautunut metsän uumeniin, kesällä tästä ei näy vilaustakaan kolmenkymmenen metrin päässä kulkevalle tielle. Talvellakin saa katsoa tarkkaan mikäli aikoo nähdä sen ohiajaessaan.

Sisäänkäynti on kokenut raskaiden talvien turmelukset. Kuistin kallistusaste alkaa olla samaa kohtalokasta luokkaa kuin Estonialla ennen pinnan alle painumista.

Tämä on niitä paikkoja jossa kummittelee varmasti. Sisään mennessä huomaa ensin ovelle päin käännetyn tuolin huoneen vastakkaisessa nurkassa. Seiniä koristavat kotoisasti muorivainaan koltut, jotka ilmavirta saa hennosti liikehtimään.

Tällaisia prinsessatyylisiä varjostimia harvoin enää näkee, onneksi.

Kevyesti homeoidut toppakengät.

Makkarapaketin kuosi ei ole paljonkaan muuttunut muutamaan vuosikymmeneen. Sisällön muutoksista onkin vaikeampi mennä sanomaan, mutta luultavasti suolen sisällä on ollut jauhoja, teurasjätteitä ja nitriittiä. Niistähän se aito suomalainen makkara on tehty.

Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten maailma oli kovin erilainen.

Hauhon Sähkö Oyn lasku muinaisuudesta. Kuinkahan suuren prosentin laskusta muodosti siirtomaksu tuona aikana, kun sähköverkkoa tänne syrjäkylille vasta pystytettiin? Ei kuitenkaan todennäköisesti niin suurta osaa kuin nykyään.

 

Niinkuin lähes aina, on paikalla käynyt myös pitkäkyntisiä, jotka ovat kääntäneet mökin irtaimiston ympäri rahan ja arvotavaran toivossa. Joskus on kuulemma onnistanutkin ja piirongin laatikosta on löytynyt muutama satatuhatta mummonmarkkaa eläkesäästöjä tai laatikollinen kultakäätyjä, jos ei perikunta ole vaivautunut paikalle penkomaan jäämistöä.

Huomatkaa asumuksen tarkkaan harkittu sävymaailma, lähes kaikissa pinnoissa on vaaleanpunaista, listoista lähtien. Katto alkaa käydä pehmeäksi. Piipun juuresta onkin jo läpireikä kohti pohjoista taivasta.

Sama tunnelma kesät talvet. Unohduksen tunnelma.

Liiterinovi on jäänyt viime vierailiijalta auki. Ilmeisesti kuitenkin pidempi hetki sitten, koska ovi on jo lahonnut lähes olemattomiin.

Liiteri on tietysti täynnä 'sitä itteensä' eli polttopuita ja pihanhoitovälineitä. Suuri osa puista on hirttä, joka on peräisin jostakin jo ammoin puretusta rakennuksesta.

Polttopuiksi pätkityissä hirsissä on tällaisia kirjaimia ja kirjoituksia joiden tarkoitus jää hyvinkin epäselväksi. Mikä lie salaviesti menneiltä sukupolvilta.

 

Täältä löytyy myös historian hämärissä kadonnut rommikori, se kuuluisa ja pahamaineinen numero kolmetoista.

 

Rommikorillisen jälkeen on suotavaa siirtyä kevyempiin virvoitusjuomiin eli Israelilaisista greipeistä tehtyyn jaffaan. Jaffa grapefruit - produce of israel. Hetki on jo vierähtänyt tämän laatikon matkasta luvatun maan aurinkoisesta aamun sarastuksesta tänne pohjolan pimeyteen. Milloin ylipäänsä pullokorit muuttuivat muovisiksi? Joskin harvinaiseksi alkavat nekin käydä tölkkien tultua yleisimmäksi. No, asioilla ja ihmisillä on tapana muuttua matkan varrella. Siksi täytyykin muistaa kyseenalaistaa menneet, olevat ja tulevat asiat ja arvot pysyäkseen tasapainossa ahneen ja viekkaan yhteiskunnan liukkaalla leikkikentällä.

Paluu Lasilandiaan.

Valvova silmä ei lepää.

Avaruuskoira ja lumikuningatar toisesta ulottuvuudesta.

Jään saartamana.

'On lasia laulukirjat, lasia ystävät ja lasia elämää tää joka taakse jää.'  Tunnelmiin sopiva runonsäe Kullervo Kivi & Gehenna-yhtyeen kappaleesta Lasinen elämä.

'Everything is so fine it could be
don't let your mind take you in misery
all the feelings you're not so much pleased
they're just to take you to sweet harmony'

Kingston Wall: Take you to sweet harmony.

Hämeenlinnaan vuoden 1952 olympialaisia varten rakenettu maauimala on saanut rapistua rauhassa jo kolmisenkymmentä vuotta. Tälläkin pätee se vanha totuus, että betoni kaunistuu vanhetessaan.

 

Rapsakkaa on. Suojelukohteeksi julistettu maauimala onkin ollut kaupunginhallituksen kiistakapulana vuosikaudet, koska se kaipaisi perusteellista saneerausta, mutta rahaa vain ei tarkoitukseen meinaa löytyä tänä aikana, kun palveluita ajetaan alas ja kaupungit elävät velaksi vuodesta toiseen.

 

Allas on toiminut viime vuosina pääasiassa nuorison ajanviettopaikkana. Muutamia tapaturmiakin on sattunut, jopa yksi lähes kuolemaan johtanut, kun nuori tyttö tippui hyppytelineestä betoniseen monttuun.

Ei voi muuta sanoa kuin kaunista on. Kuvat puhukoon puolestaan.

Uimalasta häämöttää alueen varsinainen maamerkki, hyppyrimäki. Kaukaa katsottuna  se tuo mieleen ulkoavaruuden muukalaisten ihmiskunnalle antaman monumentin.

Jos ei olisi koskaan kuullut mäkihypystä tai nähnyt mitään siihen liittyvää, voisi joutua miettimään pitkään mihin tarkoitukseen tälläinen betoninen luiska on tehty. Keskellä metsää, yksinäisyydessään, särjettynä, piestynä ja ihmisten häväisemänä, seisoo tukevasti teräsbetonijaloillaan tämä aikansa arkkitehtuurin mestariteos.

Puuosia on purettu pois tapaturmariskin pienentämiseksi. Nuoriso kun tykkäsi kiipeillä uhkarohkeasti mäessä mäyräkoira toisessa kädessä.
Kirjoittajakin on kiivennyt tornin huipulle laskuramppia pitkin. Jälkikäteen muistellen se oli hieno kokemus, mutta kiipeämishetkellä se oli kyllä kaikkea muuta. Pohjalla painoi auringonnousuun asti venynyt baarikierros. Iltapäivän kohmeloisia joutotunteja kuluttaessa tuli ajatus tutustua seudun urheiluhistoriallisiin paikkoihin. Sitten vain tuumasta toimeen ja kiipelilyvarustus kuntoon. Eli t-paita päälle,tennarit jalkaan ja mäkeen. Kiipeilyn estämiseksi oli joitakin rakenteita jo silloin purettu, joten täytyi käyttää luovuutta ja rakentaa tikapuut paikalla lojuvista metallin- ja puunkappaleista. Neljänkymmenen minuutin vaivannäön jälkeen oli valmista ja kipuaminen rampille mahdollista. Alkumatka sujui vielä suhteellisen mallikkaasti, kun vain katsoi mistä kohtaa lahoa rakennetta kulki ja varoi ruosteisten naulojen vaanivia kärkiä.
Alhaalta katsottua mäki ei näytä kovi jyrkältä, mutta voin sanoa, että se rampista käsin tuntui pystysuoralta. Sivulaidan betoni on vain noin 40 - 50cm korkea eli sivuille vilkaistessaa näki koko ajan miten kaukana alla kiiltelevä asfaltti on. Puolessa välissä nousua iski pakokauhu. Kädet eivät enää ottaneet käskyjä vastaan. Liikkuminen ei onnistunut ylös eikä varsinkaan alas. Hetken hengittelytuokion jälkeen täytyi vain yrittää jatkaa koska siihenkään ei voinut jäädä. Hämeenlinnan palokunnalta kun tuskin löytyisi omasta takaa niin korkeaa nosturia ja olisihan se muutenkin ollut suhteellisen noloa soitella viranomaisia hätiin, kun ensin on tietentahtoen itsensä hankaluuksiin haalinut. Lisäksi olisi ollut varmaa että, seuraavan päivän lehdessä olisi ollut puolen sivun juttu kaistapäistä ja tietysti isojen kuvien kera.
Tahdonvoimalla ylösnoustuamme avautui mielettömät maisemat. Huipulta näkyi todella pitkälle, koska olimme reilusti puunlatvojen yläpuolella. Näky joka avautui oli ikimuistoinen. Maisemaa olisi voinut ihastella vaikka koko päivän ja vaivannäkö tuntui todella kannattaneen. Harmi ettei sattunut olemaan kameraa matkassa.
Ylhäällä oli kaikki pirstottu, mikä vain rikottavissa oli. Ennen kuin rappusiin ja hissille vievä alaovi hitsattiin umpeen, ihmiset menivät ja tulivat torniin miten tahtoivat ja tietysti myös vandaalit ja ahdistuneet nuoret purkivat agressioitaan suurin maisemaikkunoihin ja irtaimeen. Alastulo oli vielä haastavampaa kuin ylös kapuaminen, koska peruuttaessa ei nähnyt mihin jalkansa asetti ja mistä löytyy sen verran tukevaa rakennetta, ettei tule mentyä alas asti kuperkeikoilla. Viimein koettelemusten jälkeen kuitenkin päästiin takaisin maanpinnalle ja olo oli todella huojentunut. Myöhemmin tuli huomattua että korkeanpaikankammo jäi  jonnekkin sinne kauniisti harmaantuneeseen hyppyrimäkeen.

Hyppyrimäki on valmistunut 1960-luvun lopulla. Viimeisen kerran tästä mäestä on ponnistettu talvella 1995, ellei hypyksi lasketa muutama vuosi sitten tehtyä loikkaa moottoripyörällä. Jussi Seljas ajoi mäkeä pitkin ylös ja alas saaden hypyn pituudeksi reilut 63 metirä. Mäkiennätys hyppytornista on 82 metriä, suksilla.
Linkistä voi katsoa videon Seljaksen hypystä: http://www.youtube.com/watch?v=Fs_-SdZ74Qc

Hyppyriä uhkaillaan jatkuvasti purkutuomiolla, jonka täytäntöönpano kylläkin siirtyy näillä näkymin kauas tulevaisuuteen siitä yksinkertaisesta syystä ettei yhteisiä verorahoja riitä sijoitettavaksi tornin purkamiseen, joka maksaisi tämänhetkisten arvioiden mukaan 200 000 - 300 000 euroa. Toinen esitetty vaihtoehto on kunnostaa ylätasanne ja perustaa sinne maisemakahvila. Jälkimmäinen vaihtoehdoista kuulostaa paremmalta kuin paikan maan tasalle räjäyttäminen. Betonirakenteiden osalta hyppytorni on vielä hyvässä kunnossa, mutta muuten remontin tarvetta kyllä on, mikäli kahvilatoiminta-ajatus ottaa tuulta alleen. Linkistä voi tutustua visionäärien kaavailuihin: http://hyppyrimaki.blogspot.fi/

 

Tässä alastulomäen välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa tuomaritornissa tuli myös käytyä. Sinne pääsy oli yritetty estää rälläköimällä pois alimman kerroksen rappuset ja verhoamalla sisäänmeno kotoisasti piikkilangalla. Hoikat hauholaiset nälkätaiteilijat kuitenkin mahtuivat ryömimään esteiden lomasta kohti uusia seikkailuja. On käsittämätöntä miten paljon muutaman vuosikymmenen happosateet haurastuttavat paksujakin vaijereita. Turvakaiteet olivat niin hauraita, ettei niitä tarvinnut kuin hipaista ja ne varisivat pölynä maahan. Tornin tarkkaamossa ei ollut käytännössä jäljellä mitään muuta kuin betonia ja terästä. 

Toimitsijat eivät ole voineet olla kovin huonokuntoisia, sillä paraatipaikalle on kivuttava satoja rappusia. Yhtä kaikki, tämän tornin tuomaroinnit on tuomaroitu.

 

Vaikka urheilu ei ole koskaan kuulunut mielenkiinnon kohteisiini, on se silti antanut jotain näiden kauniisti rapistuneiden rakennelmien myötä.

Ylhäältä hyppytornista otetut kuvat on ottanut Toni Kuisma.

Useimmilla meistä on haaveita, odotuksia tulevaisuudelta, mielipiteitä miten asioiden tulisi olla ja varsinkin miten niiden ei tulisi olla. On helppo nostella epäkohtia puheenaiheisiin tai otsikoihin ja sanoa miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Vaikeamapaa kokonaisuus on kuitenkin saada oikeasti toimimaan hyvin pitkällä tähtäimellä eikä vain hetkellisessä nousukauden huumassa, joka pienessä nosteessa leijuu tyhjyyden päällä. Vielä vaikeampaa, jos ei jopa mahdotonta, on saada aikaiseksi sellainen tilanne, että kaikki kansa tai edes suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä ja ehkä jopa onnellisia. Yrityksiä on toki ollut useita, kommunismista kapitalismiin ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä.

Unelmien täydellistä ihanneyhteiskuntaa sanotaan utopiaksi. Millainen sinun maailmasi olisi? Realiteettien huomioonottaminen on yksi utopian peruskivistä. Ihminen ei elä pelkästä rakkaudesta. Ruoka, juoma ja suoja ovat ihmisen elinehtoja, joten niiden saaminen  ja olemassaolo on turvattava ennen kuin aletaan rakentaa yhteiskuntaa, joka vastaa elämisen syvintä tarkoitusta.

Paratiisi-seurakunnan saarnaajan Per Gamaliel Mustapään sanoja muistinvaraisesti lainatakseni: 'Ei vain ruumis, vaan myös sielu tarvitsee ravintoa'. Prioriteetti kaksi heti hengissä pysymisen jälkeen on ihmismielen huvittaminen eli niin sanottu hengenravinto. Uskonnot, tarinat, runot, maalaukset, veistokset, musiikki ja kaikki muut taiteenlajit ovat ihmisten janoamia jo aikojen alusta saakka.

Tasan ei käy onnenlahjat, niinkuin monesti on kuultu sanottavan. Utopia-yhteiskunta on herkästi särkyvä ja jos perustuksissa on jo olennaisia virheitä, ei elinkaarikaan tule todennäköisesti olemaan pitkä. Huonolla tuurilla olet kokeilun jälkeen kadulla, köyhänä ja katkerana.

Vaihtoehtoisesti voit onnistua ja yhteiskuntamallisi sekä elämäntapasi toimii niin että elämä maapallolla voi jatkua kohti parempaa huomista. Erilaisia utopiakokeiluja on ollut sadoittain ympäri maailmaa. Suomestakin on lähtenyt lukuisia siirtokuntia uuden uljaan maailmanjärjestyksen toivossa. Poikkeuksetta ne ovat kuitenkin sortuneet omaneduntavoittelun tuomiin sisäisiin ristiriitoihin.

Monet suomalaiset ihanneyhteisöt perustettiin ilmastoltaan lämpimiin maihin. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää sosialistisfilosofista ja vegetaarista elämänkatsomusta.

Etelä-Amerikasta löytyy vieläkin Suomesta viime vuosisadan alkupuolella lähteneitä utopiayhteiskuntia tai pikemminkin niiden jäänteitä, jotka ovat sekoittuneet ja sopeutuneet paikalliseen väestöön ja kulttuuriin.

Myös uskonnollisia utopioita on syntynyt ja lähtenyt täältä kylmästä ja karusta kotimaastamme. Israelissa toimiva 70-luvulla perustettu Jad Hashmona ja Sierra Leoneen kolmesataa vuotta sitten kulkeutunut Uusi Jerusalem ovat näistä kenties kuuluisimmat. Lopputulos niissäkin tosin taisi näyttää yhtä pyhältä kuin vartiotorni vessan lattialla.

Syytä ei tarvitse tälläkään kertaa kovin kaukaa etsiä. Heikoin lenkki kaikessa on ihminen itse ja se monessa yhteydessä mainittu perisynnin perkele, eli ahneus.

Ehkä kannattaisi vain hiljentää hieman vauhtia ja katsoa ympärilleen. Saatatkin jo elää omassa utopiassasi kun vain tarkastelet asioita tarkemmin. Koko elämäsi olet tehnyt valintoja, jotka ovat ohjanneet sinua tähän hetkeen. Virheitäkin toki sattuu, mutta se suuri linjaus on kuitenkin jokaisen omassa hallinnassa. Ulkopuoliset tekijät tietysti puuttuvat usein asioiden kulkuun, mutta sekin vain tuo jännitystä matkalle.
Monilla vain on valitettavasti niin kiire elää ja savuttaa etteivät he edes huomaa elävänsä. Sitten kaikki onkin jo ohi.