Vaikkei ensimmäinen tarinani tässä blogissa täytä vielä pyöreitä vuosia, voin silti juhlavasti lausua ympyrän sulkeutuneen tai ainakin muuttaneen muotoaan. Tosin silloinhan se ei enää ole ympyrä. No oli niin tai näin, mistään elämänkehän täyttymisestä tai reinkarnaatiosta ei ole kyse, vaikka niitäkin vuosikiertoihin ja niiden mukanaan tuomiin muutoksiin on mahtunut. Pikemminkin kyse on ajatustyön konkretisoitumisesta ja reaalitodellisuuden sulautumisesta fiktioon kirjan muodossa.

Hmm... Olisi ehkä pitänyt muotoilla avaus toisin edes jonkinlaisen mielenkiinnon säilyttämiseksi, mutta olettehan te, jotka näitä autiotaloseikkailuitani satunnaisesti seurailette jo tottuneet tekstini maailmankaikkeuden mysteerioita maalaileviin sävyihin. Siksipä voin lohdun sanoina teille nyt kertoa, että olen saanut kasattua hieman tolkullisempia tutkintoja ja tulkintoja ihmiselämän hylkäämistä kulisseista. Ensimmäinen varsinainen painettu sanani ilmestyy näinä heräävän kevään alkupäivinä ja sen tosiasian ohjastamana ajattelin tehdä tämänkertaisen blogitekstini. Tapahtuuhan kirjan seikkailut suurimmalta osin näiltä sivuilta tutuissa maisemissa autiotalojen ja ajattomuuden välisellä vyöhykkeellä.

Valitettavan monet tähän laajempaan kertomukseen sisällyteistä paikoista on jo maa ja aika nielaissut. Olemme  kuitenkin sikäli onnekaita, että käytössämme on lukuisia näihin tunnelmiin kuljettavia kuvasarjoja, jotka löytyvät Ajatonta-sivujen arkistoista. Tervetuloa siis tutustumaan Kiramon maailmaan. Mitä muuta kaipaisimmekaan näinä keväisinä päivinä luonnon herätessä horroksestaan, kuin marraskuisia pimeyden ja loskan ympäröimiä aikoja, jotka mustavalkoisuudellaan värjäävät kertomuksen koruttomia kulisseja suomalaisuuden syvintä olemusta heijastavin kirjaimin. En kuitenkaan tahdo maalata paholaisen kuvia pinkopahveihin tai sahalaitoksen peltisiin seiniin, vaan elämän ja yhteisöllisyyden ymmärtämistä sekä ennenkin alleviivaamaani kaiken arvostusta, joka kirjan päähenkilöltä onkin pahasti kadoksissa.

Alunperin kirjan pohjana oli tarkoitus käyttää osittain tämän Ajatonta-blogini kirjoituksia. Keräsin parhaat palat wordiin ja materiaalia kertyikin lähemmäs sata A4-liuskaa. Loppuviimein käytin kuitenkin ainoastaan kaksi lausetta aiemmin kirjoittamistani teksteistä, jotka päätyivätkin heti kirjan avaukseen ensimmäiselle sivulle. Sen jälkeen tarina vei kirjoittajan mennessään omia mutkikkaita polkujaan. 

Kerronnaltaan Kiramo ei ole onneksi niin raskasta luettavaa kuin nämä autiotaloarvuutteluni loputtoman pitkine lauseineen ja sanakiemuroineen. Pikemminkin Kiramon kirjoitustyyli on nordic noir tyyppistä toteavaa sanailua, unohtamatta kauniin suomen kielen suomia sanallisia leikittelyjä. Kirjan takakansi kertokoon meille pääpiirteittäin tarinankulun: 

Finanssikriisin vauhdittama alamäki vie uraohjuksen suvun hylkäämälle huvilalle. Syksyiset viikot alkavat kiertyä tiiviksi keräksi mysteerien maailmaan, jossa salaisuuksien verhoamat sivujuonteet kasvavat synkäksi virraksi. Pyskologinen trilleri kiitää halki ajan ja ajattomuuden, rikkoen todellisuuksien rajat. Menneisyys on nyt.

Tapahtumapaikat ovat monelle UE-harrastajalle hyvinkin tuttuja menneiltä vuosilta, osa taas on sen verran syrjäisiä, että vain harvat niistä ehtivät nauttimaan ennen kyseisten kohteiden ajanlaskun päättymistä, paitsi tietysti näiden blogissani julkaistujen matkojen myötä. Suuressa roolissa on muun muassa eräs edesmennyt kahvila-ravintola. Keskeisimpänä pisteenä koko kehyksessä on kuitenkin toimintansa lopettanut puunjalostuslaitos, jonka synkissä loukoissa kirjassa vieraillaankin useammin kuin lähikaupassa. Myöskään hämäläisiä autiotaloja ei jätetä rauhaan, heidän elävistä ja kuolleista omistajista puhumattakaan.

Oman tumman säväyksensä kertomuksen kulkuun antavat myös vierailut Bockin suvun viimeisen jälkeläisen luona, niin sanotusti ennen ja jälkeen, jos näin voin muotoilla ollakseni paljastamatta liikoja. 

Paras siis jättää tarina lukijoille.

Ajankohtaista tietoa kirjan tulevista liikkeistä ja lukijoiden reaktioista voit seurata osoitteessa https://fb.me/kiramokirja

Linkeistä pääset sukeltamaan Kiramo kirjan kuvitteellisille tapahtumapaikoille:

https://ajat0nta.blogspot.com/2014/04/surullisia-uutisia-greatest-and-latest.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/09/ajasta-ajattomuuteen-ja-ulottuvuudesta.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/04/luovan-tauon-jalkeen-on-aika-jatkaa.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/01/kahvila-ravintola-f-ky.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2017/07/talla-kertaa-kiertolaisajelumme.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2016/08/jalleen-kerran-nousee-ajatuksiin-veikko.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2013/07/piiskaama-asfaltti-johdattaa-pusikoiden.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/04/kanta-hameen-sydamessa-kauniin-jarven.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/05/maaseutu-autioituu-nuoret-muuttavat.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/07/suomalaisen-arkkitehtuurin-helmia-lojuu.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/07/mika-vuohen-kuvalla-varustettu.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2015/10/vaikka-viime-kesa-oli-enemman-pilvessa.html

https://ajat0nta.blogspot.com/2012/09/hyss.html

Eikö niin, että aikamatkan suorittamiseen tarvitaan aikakone? Tällä kertaa käytimme siirtymiseen vuonna 1976 valmistunutta japanilaista aikakapselia, jolla saavuimme tutkimaan tätä eriskummallista tien varteen maastoutunutta kuutiota. Katsotaanpa lähemmin.

Vaikka sammal jo peittää leijuvia portaita luo niiden futuristinen ilmavuus painottoman lisän betonilaatikon vihertävään siluettiin.

Aidattu katto on kuin kasvimaa. Luulenpa ettei se ole kuitenkaan ollut muutaman kymmenen neliön suuruisen tasanteen alkuperäinen käyttötarkoitus.

Harjun päälle rakennettu jätti uppoaa toiselta seinustaltaan syvälle jyrkkään rinteeseen. 

Kappas, ovi on jäänyt auki. Kurkistetaanpa sisään.

Kivikolossin kylmä henkäys antaa aavemaisen tunnun lämpimään loppukesän päivään.

Sähköt on katkaistu, mutta onneksi mukaan sattui taskulamppu, sillä ikkunattomassa maan alle kurottavassa rakennuksessa on pimeämpää kuin keskiverto kansalaisen haudassa.

Tänne ei lihavilla laitosmiehillä ole pääsyä, mutta puutikun paksuisille seikkailijoille salakäytävät avautuvat vaivatta.

Edessä on umpikuja toisensa jälkeen. Löytävätkö sankarimme enää takaisin maan päälle, vai koituuko unohdettu labyrintti heidän kohtalokseen. 

Ainoa suunta on alaspäin kohti tuntemattomia syvyyksiä.

Pimeyden uumenista avautuu kerros toisensa jälkeen. Kosteus on ruostuttanut kulkusillat ja tikapuut, joiden jokainen askelma voi olla hengenvaarallisen pettävä.  

Mutta mutta... Pohjalta löytyi vesiputki, sillä kyseessähän on käytöstä poistettu, mielisairaalan ja sen ympärille muodostuneen asutuskeskuksen entinen vesitorni. Hullut ovat tosin olleet avohoidossa jo vuosikymmeniä ja vesitornikin jäänyt tarpeettomaksi jo ammoin. 

Nyttemin ovi on taas sulkeutunut, joten tällaista retkeä ei kannata, jos muutenkaan, lähteä kokeilemaan vaikka pimeät ja ahtaat betoniloukot kiinnostaisivatkin. 

Babylonian ostossyövereiden laitamilta, pienen metsikön sisältä, löytyi yllättäen talo. Siis heti sen  jälkeen kun metsää ei enää ollut. Tässä lähiympäristössä on tullut pörräiltyä suuntaan ja toiseen satoja kertoja tätä autiotupaa huomaamatta. Vieressä sijainnutta, jo edesmennyttä, autiotaloakin tuli kuvailtua useaan otteeseen, mutta sankka viidakko esti seurueemme sattumanvaraisen navigoinnin sadan metrin päässä sijaitsevalle kohtalotoverilleen.

Perinteiseltä rintsikalta se näyttää. Sijainti muihin sodanjälkeisiin uudisrakennuksiin on tosin kummallinen sillä se on rakennettu entisen suon, nykyisen ostoskeskuskesittymän laitaan, noin kilometrin päähän lähimmäisestä varsinaisesta asevelikylästä.

Vieressä komeillut 50-lukulainen porvaristalo edusti kuitenkin eri tyyliä verrattuna tähän rutilukseen.

Portailla tuoksuu ikääntyneen poikamiehen blues. Kosteus on kaivanut kolojaan rakennuksen seiniin ja syövereihin.

Poissa ovat Rekku-koira ja isäntä. Tilalla kohta asfaltoitu pihamaa ja teollisuushalli.

Arabian tassit ovat unhoittuneet kuivausritilään. Se on kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä kaikkea muuta näissä huoneissa elettyä elämää ollaan unohtamassa ja jyräämässä pois kehityksen tieltä.

Ihmettelen edelleen astioiden jäämistä, muuten tyhjennettyyn taloon. Yleensä sentään viimeisen asukkaan kauhtuneen verryttelyasun on perikunta jättänyt roikkumaan  naulakkoon.

Kuluneen oloista, mutta ei se mitään. Nyttemmin talo on jo jyrätty nurin muistoineen kaikkineen.

Vaikka ollaan suoperäisen maaston välittömässä läheisyydessä on kellari hämmästyttävän kuiva. Yleisesti ottaen aikalaistalojen aluksissa on ongemia maakosteuden kanssa, joita sittemmin on yritetty paikkailla asentamalla salaojituksia ja patolevyjä. Tosin täällä kohdatulle yllättävälle kuivuudelle saatta olla selityksenä kaikkien ikkunoiden puuttuminen koko talosta ja myös kellarikerroksesta.

Yksinäinen pinnatuoli tunnelmoi puuvajan seinustalla...

...ja pihalla tunnnelmoi punainen paatti. Ihmettelen miksei vesikulkine ole pukeilla, vai onko joku napannut siltä trailerin kölin alta. Tiedoksi muuten, ettei Motonet ole millään tavalla tukenut tai rahoittanut näitä seikkailuja, vaikka tämän kertaisissa kuvissa ahkerasti taustalla esiintyykin. Kyseessä on vain valokuvauksellisen kontrastin luominen ja tunnelman syvyyden lisäämiseksi käytetty tehokeino, tiensä päässä olevan autiotalon ja uututtaan kiiltelevän hypermarketin symbioosissa.

Tälla laivalla ei taida enää perille päästä. Tai riippuu toki siitä mihin on matkalla.

Tällä kertaa kuvailu loppui lyhyeen tontin ja talon jyräävän grynderin jyrätessä paikalle citymaasturillaan. Lyhyen sananvaihdon jälkeen poistuimme paikalta, tai tontinhaltijan sanoin: vartioidulta yksityisalueelta. Sikäli kummallinen sattuma, että tällaiseen kaiken keskellä ja kaikkien töllisteltävänä olevaan kohteeseen ei ensimmäisenä uskoisi yllättäjän saapuvan. No tällä kertaa kuitenkin kävi näin. Jatkossa paremmalla onnella.

On aika palata ajattomuuden ääreen. Paitsi että tällä kertaa suoritamme henkisen patikointimme aivan vastakkaiseen suuntaan eli ajan äärelle, joka toki olennaisesti liittyy myös ajattomuuteen ollen sen eräänlainen täydentävä vastakohta tai tyhjiö, jota aika täyttää. Tai sitten tyhjiö, joka jää jäljelle ajan mentyä. Vaikeampi antaa mitään selväsanaista määritettä tai yhtä näkökulmaa tähänkään asiaan.

Aikaa kuvataan usein virraksi, joka juoksee kuin vesi vihaisesti virtaavassa koskessa tai matelee seesteisen hiljalleen virtaavan joen lailla. Toisinaan aika taas seisahtuu, mutta sellainen kestää yleensä vain pienen hetken ja tuollonkin on kyse psyykkeestä, joka tekee temppujaan ihmismielen kustannuksella. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan kaiken aikaa samaa tasaisen tappavaa vauhtia. Tappavaa, ihan kirjaimellisesti.

Jos puristaisimme maailmankaikkeuden ja vaikka vain maapallon olemassaolon ajanjakson metrin mittaiseksi janaksi, niin ihmiskunnan täällä tallustelema aika olisi vain tuhannnesosa millimetrejä. Siksi ei aina jaksa huolestua ihan pienistä, koska oma osuus kokonaisuudessa on vain aavikkotuulen kadoksiin puhaltaman pölyhiukkasen arvoinen. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan johonkin hahmottomaan tulevaisuuteen, muuttaen ehkä muotoaan tai kääntäen suuntaansa. Vai kulkeeko aika suoraan ja aina eteenpäin?  Todennäköisesti ei. Tosin näiden seikkojen mittaamiseen ei ihmisellä liene mahdollisuuksia vielä hetkeen, jos edes ikinä.
Ja miksi tarvitsisi ollakaan.

Toki yksilötasolla voisi jonkinlaisen testin suorittaa hurauttamalla lähimpään mustaan aukkoon ja toivoa, että tajunta jatkaisi olemassaoloaan materian hajotessa atomisumuksi kadotuksen mustilla huulilla. Silloin saattaisi selvitä se, onko aika ylitäyden tyhjyyden läpi johtavan madonreiän toisessa päässä eri ajassa kuin lähtiessä. Vaikeaa voisi tosin olla raportin teko tutkimusretken tuloksista.

Vakavasti otettuja arveluita asiasta on kuitenkin suoritettu useaan otteeseen. Eikö Einsteinin Abekin ollut sitä mitä mieltä, että jos liikkuisi tarpeeksi nopeasti, niin aika kulkisi taaksepäin.
Kun tästä ponkaisisi raketilla kohti äärettömyyksiä aikaa nopeammin, voisi katsella sukkulan ikkkunasta ihmiskunnan alkutölväyksiä.
Joidenkin tahojen mukaan näin käy ihan käytännössäkin. Astro- Cosmo- ym.nautiskelijat singahtavat sen verran lujaa kohti avaruuden äärettömyyttä, että ovat hetkellisesti jokusenkin sadaosasekunnin maan kamaraa tallaavia lajitovereitaan edellä ajan kahlitsemattomassa kulussa.

Paljonko ylläesitetystä edellekäymisestä on sitten hyötyä sukkulan henkilökunnalle jää kunkin arvuuttelijan oman harkinnan varaan.
Mutta oman harkinnan varaan sen sijaan ei jää Benjamin Libetin esittämä puolen sekunnin viive ihmisen aikareaktiossa. Eli kaikki mitä näemme ja koemme tapahtuu puolta sekuntia ennen kuin me sen  tiedostamme.
Tällä hetkellä kirjoittajan viive tosin tuntuu olevan noin puolen minuutin luokkaa, johtuen eilisistä hääjuhlista, jotka oman ajankuluntulkintani mukaan jatkuivat lähes seuraavaan päivään asti.

Siinä mielessä kyllä yhdyn puolen sekuninin miehen Libetin näkemyksiin, että pistän vielä paremmaksi toteamalla, että koko ihmisen kokema todellisuus on illuusiota, ainakin jossain määrin.

Ihmisen ei tarvitse kuin lyödä päänsä, lääkitä itseään väärin, kokea jotakin kestämätöntä, syödä sopimattomia sieniä tai ihan vaan juopotella muutaman päivän ajan, niin todellisuus alkaa hahmottua jo melko erilailla kuin suurin osa lajitovereista sen näkee ja kokee.
Luullakseni suurin osa profeetoista kautta aikojen on törmännnyt johonkin näistä tai vastaavista vaikuttajista ennen näkemisenlahjansa saamista. Seassa lie varmasti ollut myös jo syntymässään säikähtäneitä, jotka ovat uskoneet näkyihinsä ja yrittäneet saada muutkin uskomaan joskus siinä ehkä onnistuenkin. Näkijöiden joukossa on ollut (ja on) tietysti myös tietoisesti muiden hyväksikäytöllä ja hyväuskoisuudella itseään elättäneitä, unohtamatta kuitenkaan vanhoja kunnon satusetiä, huumorismielisiä eksistentialisteja, joiden värikkäitä näkemyksiä ei välttämättä kannata vähätellä ennen syvempiä mietiskelyjä.

Silti todellisuus on kuitenkin todellinen vaikka se olisi harhaa. Siis ainakin meille todellinen. Näkevät ja kokevathan eläimetkin tämän olemassa olevan maailmamme aivan erilailla kuin ihminen, joka täällä herrana vajavaisine aisteineen sompailee.
Kaikkien profetoijien ja harhannäkijöidenkin todellisuus sitoutuu samaan aikatodellisuuteen kaiken elävän kanssa, jättäen  kuitenkin yksilökohtaisen näkemisen- ja tulkinnanvapauden. Ihmisen kallonkätköistä löytyvä harmaa massa pystyy käsittelemään käsittämättömän määrän tietoa luoden ja hahmottaen tämänkin ympäröivän todellisuuden erilaisten sähkökemiallistien reaktioiden avulla. Tässä kohtaa joutuukin teorisoimaan, onko minä aina minä vai ainoastaan erilaisten kemiallisten vaikutusten ja reaktioiden sattumanvaraisesti ohjaama hiilestä ja vedestä koostuva robotti?

Tietoisuus on kuitenkin aina tietoisuus, niin kuin todellisuuskin on aina todellisuus. Hieman erilainen eri näkökulmista, mutta laajana kokonaisuutena totta. Niin kuin aikaikin: Kaikille sama. Ainakin kunnes toisin todistetaan.

Aikaahan ihmiset ovat mittailleet naurettavan vähän aikaa, vasta reilut satakunta vuotta. Tosin se ei juuri naurata, että nykyään länsimaissa ja toki suuressa osassa muutakin maailmaa kaikki toimet ja tekemiset pyörivät orjallisesti sovittujen aikamääreiden ympärillä yötä päivää. Aika on nielaissut ihmisen ja tekemisen omakseen. Tehokkuus, tuotanto, kasvu ja kiire, siinäpä tämän hetken tärkeimmät argumentit.

Aika on kuitenkin kaiken olemassaolon mahdollistava tekijä. Ainakin tämän tietämyksen valossa, joka tällä hetkellä vallitsee. Ja se vasta hauskaa onkin,  lueskella muutaman sadan vuoden takaisia tieteilijöiden, tutkijoiden ja filosofien varmana pitämiään näkemksiä.
Mutta niinkuin mekin nauramme heille, nauravat myös meidän jälkeemme tulevat meille, ellemme sitten ole onnistuneet huonoon suuntaan vivahtavalla toiminnallamme hävittämään olemassaoloamme tämän pallon kaikenantavilta kentiltä.

Paras kuitenkin olla liikoja miettimättä syntyjä syviä. Jo Ukko Väinämöinenkin matkusti pois jättäen lapsilleen vain hajanaiset tiedon rippeet kaikkeuden totuuksista. Tänne jääneiden kulloistenkin pallolla olijoiden ja olioiden päätehtävä olisi kuitenkin elää sovussa ja harmoniassa luonnon ja olemassaolonsa kanssa. Kaikkea ei tarvitse saada, kaikkea ei tarvitse tietää. Jokainen hetki voi olla pieni paratiisi, jos vain tahtoo niin.

Välkommen!  I dag vi har mycke spelar för övergiven restaurangbåt.

Jaahas, kellohan on jo pitkälti yli keskipäivän eli astukaamme peremmälle tähän lemmenlaivattareen.

Joskin hiljaista on vielä näin alkuiltapäivästä.

Totta puhuen näyttää siltä ettei tällä kannella voi enää nauttia kuin omia eväitä.

Luukut on lyöty säppiin, mutta kurkataan silti miltä näyttää syvemmällä tämän uppoavan rotankolon ruosteisissa syövereissä.

Terveysviranomaiset tuskin olisivat innoissaan, jos täällä vielä liiketointa olisi ryhdytty harjoittamaan. Tosin ei tämä viimeisinä aukioloaikoinaankaan juuri siistimmältä näyttänyt. Lämpimän lonkeron tai oluen sai muutamaan kertaan käytetyistä kertakäyttömuovituopeista ruokapuolen koostuessa ainoastaan mikromakkarasta sinappi-ketsuppi höysteellä.

Kuittirullat ja kastikkeet ovat jääneet odottamaan tulevia kesiä. Säilöttiinköhän ruokatarpeet näin kätevästi käden ulottuvilla aktiiviaikoinakin?

Nortinmyyntiluvat on ainakin kunnossa, vaikka muuten on vähän lipsuttu.

Kannen alla taas ei ole kaikki ihan kunnossa. Uhkaava kallistuma johtuu pohjaan kertyynestä vedestä. Tämän ravintolalaivan vuotta aiemmin kaatopaikalle seilannut veli ehti vuotaa kohtalaisesti öljyä rantavesistöön upotessaan, vaikka ravintoloitsijan mukaan laiva oli uppoamaton kuin Titanic ja varsinkin vapaa kaikesta ongelmajätteestä, öljystä ja polttoaineesta. No, siistimisestä lähti sadantuhannen euron lasku bulvaanille, jonka nimiin yritystoiminta oli konkurssin alla puljattu.
Toisin sanoen veronmaksajien maksettavaksi jäi lasku kaikesta siivouksesta ja laivanhylyn kärräämisestä kaatopaikalle.
Muistaakseni joku osti kyseisen Teemun romuraudaksi parilla tonnilla pakkohuutokaupasta, muttei koskaan lunastanut huutoaan saati hakenut kovan onnen kippoa pois Karanojan hylättyjen ajoneuvojen häkistä.

Tässä kuvassa on kaikki ihmisen tekemä vinossa. Tämä tuhoon tuomittu laiva sekä vasta rannalla näkyvät ison rahan talot. Vanhan järvenpohjan päälle tuupatut tönöt alkoivat kallistua Pisan tornin tapaan heti valmistuttuaan. Jotain ankkurointeja kai tehtiin hätäaputöinä, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. En tiedä kuinka korkeissa oikeusasteissa asiaa veivattiin ja mikä oli lopputulos. Vinossa talot kuitenkin yhä rannassa seisovat.

Tämäkin laiva pakkohuutokaupattiin kaupungin toimesta persaukisen konkurssipesän saataviksi. Niinpä se eräänä päivänä lähti Tamperetta kohti, tosin useiden epäonnistuneiden hinausyritysten jälkeen. Milloin oli liian pieni puksutin millä yritettiin lotjaketta vetää, milloin taas tuuli väärästä suunnasta. Viimein ruostekasa kuitenkin katosi maisemista autuaammille uppoamismaille, vai pitäsikö sanoa -vesille.

Hyvästi jääköön Tyyne ja Teemu. Nostakaamme lämmin keskiolutmalja heidän muistolleen.