Tienpuolen julksivu seisoo juhlavana kevätaamun loisteessa. Vaikka olemuksesta huokuu hienoinen huolimattomuus, ei rakennuksen uskoisi olleen tyhjillään jo likemmäs kaksi vuosikymmentä.

Kompleksilla on näköä ja kokoa, mutta luokattoman huono sisäilma. Monumentaalisen kokonsa vuoksi se on keikkunut purkujonon hännillä aina näihin lopunajan päiviin asti, sillä tämän upean funkkispytingin jyrääminen maksaa enemmän kuin mansikat.

Tyyliä on, sitä ei käy kieltäminen. Ikkunan takana vilkkuu rivistö 70-80 -lukuisia iloisen värisiä koulutuoleja, jollaisten liukkaita muovipintoja on tullut itsekkin hierrettyä ammoin.

 Ei lisättävää.

Moniulotteinen kolmikerroksinen koulu on ollut aikoinaan hyvinkin edistyksellinen, jollei jopa likempänä futuristista.

Kurkataanpa kulman taakse. Kauhistunut kasvo kivijalassa antaa lupausta sisäpihalla odottavista näyistä.

Olikos se viime kesänä kun Iron Maiden soitteli läheisellä joutomaalla erään entisen teollisuusalueen liepeillä.

Ja toissa kesänä samoilla lauteilla keikutteli ACDC niminen ikämiesorkesteri. Jotta jatkumo olisi täydellinen, täytyy tämän taiteilijan tulla ensi kesänä ikuistamaan myös Guns'n Rosesin kirjaimet näihin seiniin, mikäli rakennus on vielä pystyssä kesänkorvilla, sillä purkutuomio on jo naputeltu kokouspöydän kulmaan.

Nuoriso on luonnollisestikin vieraillut autioilla käytävillä ja jälki on sen mukaista.

 Ikkunoita on rikki siellä täällä ja irtainta on tuhottu nuoruuden tarmolla.

Yksinäinen ikäneito muistelee haikeana Campuksella 1992 järjestettyä tapahtumaa, jossa esiintyi  muun muassa nuori Samuli Edelmann.

Kaiken tuhon ja epäjärjestyksen keskellä on tumpit kuitenkin muistettu laittaa kuuliaisesti niille osoitettuun astiaan.

Koulun uumenista löytyi hiljan Hämeen Linnan pienoismalli, joka koki pelastuksen pienoisista vaurioista huolimatta. Mikä lie ollut tämän puukengän tarina ja tarkoitusperä?

Terveydenhoitajalle ei ole ruuhkaa jonoksi asti.

Viimeisellä tunnilla on opiskeltu ilmeisesti ihmisen biologiaan liittyvää termistöä.

Tässä homekoulujen luvatussa maassa on yksi yhdistävä tekijä lähes kaikille ongelmarakennuksille. Pikku hiljaa niihin varastoidaan vanhoja tai muista sisäilmaongelmakohteista joutavaksi jääneitä huonekaluja ynnä muuta romua.

Tänne on joku yksityishenkilökin tuonut tavaroitaa odottelemaan hetkeä jolloin niitä taas tarvittaisiin.

Or what?

Ikäväksemme ei sisäänpääsy ollut tällä kertaa mahdollista ilman ilkivallan harjoittamista, mihin emme suinkaan ryhtyneet.

Toki olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä löytyy oven takaa johon on tuskan ja pelon vääristämillä kirjaimilla raapustettu: Älä avaa - kuolleita sisällä.

Loppukevennykseksi laitettakoon vanha Hämeen puhelimen mainos: Lähipuhelun hinnasta ei nouse haloota. Soitellaan.

Hyvien kulkuyhteyksien varrelta löytyy monta monien mahdollisuuksien kiinteistöä ja lapsiperheen unelmaa. Vai liiottelinkohan tapani mukaan hieman heti ensimmäisessä lauseessa.

Alvar Aallon arkkitehtitoimiston suunnitelema pieni kylä lojuu puoliautiona alkutalven harmaudessa. Alueen omakotitalot on suurimmalta osin kunnostettu ja papereihin lätkäisty museoviraston leima. Nämä rivi- tai pienkerrostalot sen sijaan odottelevat parempia aikoja tai vaihtoehtoisesti lopullista lakaisua pois näistä maisemista.

Saisi olla melkoinen sisupussi, joka nämä hylkiöt loihtisi vielä asuinkuntoon, vaikka on sitä huonommistakin lähtökohdista taloja pelastettu.

Koko kylä on rakenettu viereisen tehtaan työntekijöiden asunnoiksi. Jokuseen toviin ei asukkaita tosin ole ollut, eikä tehdaskaan enää ole parhaassa mahdollisessa vireessä.

Osa huoneistoista toimittaa varaston virkaa eli toisin sanoen niihin on dumpattu kaikkea sellaista tavaraa mitä ei ole jaksettu kuljettaa kaatopaikalle.

50-lukuista muotokieltä ei voi olla panematta merkille.

Tämän tyyppiset pystypuurakenteet ovat tehneet paluun ja niitä näkee silloin tällöin käytettävän nykyrakentamisessakin.

Isoja pytinkejä ja jo alunperinkin niin pelkistetysti rakennettuja, että ne pitäisi rakentaa kokonaan uudestaan saadakseen vastamaan nykyasumisen vaatimuksia.

Rakennukset ovat saaneet olla melko rauhassa vaikka eivät sijaitsekaan aivan korvessa.

Ufotko ovat saaneet aikaan paikan tyhjentymisen kuten jo joskus aiemmin uumoilimme erään toisen kohteen pihamaalla?

Pönttöuunin noestunut etumus kertoilee siiitä ettei veto ole ollut paras mahdollinen.

Vai onko vika ollut sytyttäjässä sillä naapurin uunissa ei näy jälkeäkään huonon vedon seurauksista.

Moderni keittiö on ollut kotiäidin paras apu hänen loihtiessaan aterioita raskaan vuorotyön runtelemalle perheen päälle.

Kappas! Kahdeksankymmentä lukuinen Aurinko lightin juomapullo! Luulin ettemme enää ikuna kohtaisi. Värjätty esanssilitku maistui huumaavan hyvälle lapsuuden aurinkoisina kesinä.

Mutta niin se vain menee, että muutos on väistämätön. Maailma ja maailmankaikkeus ovat jatkuvassa liikkeessä, suurkaupungit sykkivät yötä päivää. Ihmisiä kärrätään sairaalaan kuolemaan ja samalla ovenavauksella lähtee parin päivän ikäinen ihminen ensi kertaa ulos maailmaan. Tehtaita rakennetaan, tehtaita puretaan, kaupungit ja valtiot katovat tai vaihtavat muotoaan, järvet kuivuvat ja jäätiköt sulavat. Koko ajan siis tapahtuu lukematon määrä asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa ja saman verran asioita joihin myös voi vaikuttaa, joko välittömästi tai välillisesti. Jokainen tekemäsi ratkaisu kääntää suuntaa ja vie kohti päämäärää, joka tosin vaihtuu aina tekemiesi ratkaisujen mukaan.
No, onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin ja pystyy useimmiten hanskaamaan tilanteen. Vaikka haikailemme menneitä, odotamme myös tulevaa usein jopa pelokkaana, sillä edessä siintävä tuntematon on aina askel epävarmuuteen. Juuri kun luulimme tilanteen vakiintuneen se ei olekaan enää entisensä. Siksi kannattaakin olemisensa helpottamiseksi sisäistää se tieto, että vain muutos on pysyvää.

Saappaita on kahdenlaisia, toiset kulkevat ovista, toiset ikkunoista. Ja kolmannet, no joo...

Tästäkin talosta vielä ovia ja ikkunoita löytyy, mutta helpoiten sisään pääsee suoraan seinän lävitse.

Sillä enää ei taida itse ikkunakaan tietää kumpi on sisä- ja kumpi ulkopuoli.

Tämä erään kuuluisan kartanon mailla sijaitseva rotisko seisoo turmelluksestaan huolimattta ylpeästi omalla huomattavan korkealla kivijalallaan. Kunnolliset perustukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet ehkäisemään rakennuksen väistämätöntä tuhoutumista.

Hyvin tehty hirsiseinä seisoo vielä niin kuin ei ajankulu koskisi sitä lainkaan. On suorastaan surrealistista, että itäinen seinä on paikoillaan vaikka katto ja koko muu rakennus on romahtanut jo vuosikymmeniä sitten.

Katoavaisuus jos mikä on kaunista, joskin surullista.

Mitä on tapahtnut? Kartanon isäntämies pääsi hengestään jo ennen kapinaa, mutta tämä talo on ollut  ilman isännöitsijää vasta vajaat kuutisenkymmentä vuotta.

Isännöinnistä puheen ollen, olen siirätänyt päävastuun näiden seikkailuiden järjestämis- ja johtamistoimista jälkipolvilleni. Vaikka en itse vielä olekaan kuvan taustalla olevan talon kaltaisessa romahtamispisteessä.

Nykyäänhän tämänkokoisia taloja rakennetaan kahdessa viikossa vaikka vasemmalla kädellä, mutta siihen maailman aikaan, kun tämän pytingin pihassa on harjakaissahteja juotu, ei kahtakymmentä neliötä isompaan torppaan ollut monellakaan mahdollisuutta vaikka olisi paiskonut töitä seitsemän päivää viikossa koko sen ajan kun kävellä osasi.

Tutkimattomat ovat turmelluksen tiet. Ehkä perinnönjaossa ei päästy yhteisymmärrykseen talon agendasta, kenties talon keskeinen sijainti kaiversi suuren maaomaisuuden uudelleen jaossa, saattoi myös olla ettei kartanon kulurakenne antanut myöden tämän rakennuksen kunnossapitoon tai sitten vain yksinekrtaisesti omistavaaa tahoa ei kiinnostanut talon kohtalo kissan kakan vertaa,

Aluset on vielä tutkimatta. Käydäänpä katsomassa mitä kummitusrotiskon uumenista paljastuu.

Vielä vilkaisu yläpuolella killuviin rakenteisiin ja pikainen arvio hirsikasan aloillaan pysymisestä.

Himmel! Altahan paljastui kolmannen valtakunnan kulta-aarre ja puoliksi maatunut sivuvaunu Zündapp. Tarkemmin tutkailtuna kulta-arkku oli kuitenkin tyhjä ja moottoripyörän ruhokin osottautui Jawaksi. Komea peli kuitenkin.

Mäkiauto sen sijaan oli merkiltään tee-se-itse. Milloinkohan tällä kulkineella on viimeksi kurvailtu? Onkohan kuljettaja jo poistunut täältä ikuisuuteen, vai muisteleeko hän lapsuuttaan unohdettuna jonkin ihmiskaatopaikan sokkeloihin, ainoana kontaktinaan muutaman kerran päivässä lääkkeitä tuova kiireinen ja  ylityöllisetetty hoitaja? Sitä emme tiedä, mutta varmaksi voimme arvioida että mäki-auton ja kuljettajan onnellisimmat ajat ovat takanapäin.