Oli tie millainen tahansa niin matkustavaisen täytyy jossain vaiheessa matkaa poiketa tieltä sivuun täyttämään tankkia  ja nauttiman kenties kupillinen virkistävää kahvia. Itse ketjuliikkeiden alistavaa iestä välttelevänä pyrin aina asioimaan pienyrittäjien ja ketjuihin kuulumattomien yrittäjien pakeillla, vaikka harvassa alkavat olla suuryhtiöiden tahtoon alistumattomat kaupat ja kioskit, mutta vielä niitäkin onneksi löytyy.

Tosin tämän täydenpalvelun kyläkaupan palvelukset tai tarjonta eivät riittäneet kyläläisillle eivätkä ohikulkijoille kun ihminen mukavuuden haluissaan haki halvempaa, helpompaa ja suurempaa.

Tien toisella puolella tyhjyyteen tuijottelee pitkään suljettuna ollut huoltoasema-kahvila. Tälläkin tontilla lie käynyt aikoinaan kova kuhina ja matkaansa taittavat autoilijat ovat jonotelleet tankkauspisteelle päästäkseen sitten istahtamaan kahvilan puolelle tarjoilujen ääreen. 

Poissa on Sulo Vilénit sekä Kaurismäen veljesten maailmoista tutut baarit ja kyläkuppilat. Itse sain onnekseni työskennellä ikumuistoisen kesän bensapoikana aidolla palveluasemalla, jossa huollettiin autot ja virkistettiin ihmiset henkilökohtaisella palvelulla ja läsnäololla. Sellaisilla pienillä huoltoasemilla oli oma henkensä ja persoonallistuutensa, toisin kuin tienvarret rahanvoimalla vallanneilla hahmottomilla ja itseääntoistavilla abc-asemilla jotka ovat kuin toistensa klooneja. Viimeiset perinteiset bensiskahvilat katosivatkin lopullisesti kymmenisen vuotta sitten ihmisten suunnattessa autojensa keulat näille kylmille ja kolkoille ketjuasemille jotka mustuttavat enemmän ostoskeskusta kuin kuin tienvarsikahvilaa. Kuka muistaa milloin viimeksi mittarille kurvatessa on huoltoaseman henkillökunta kipaissut paikalle täyttämään tankin ja juttelemaan mukavia? Taitaa siitä tovi olla.

Ovi on lukossa ja hämähäkit heittäneet verkkkonsa monta kertaa tartuttuun kahvaan.

Paikka vaikuttaa sangen viehättävältä kahdeksankymmentälukuisine tunnelmineen mutta valitettavasti vuodet ovat jo kirjoneet sanattoman tuomionsa  tälle tasakattoiselle rakennukselle.

Myös Union huoltoasemasta löytyy erityisen lämpimiä lapsuusmuistoja kun kävimme pikkupoikina ostamassa sieltä erityisen hyviä irtokarkkeja joissa oli aivan omanlaisensa maku- ja hajuvivahteet. Tuo erikoisominasuus karkkeihin tuli siitä että bensa-aseman muutaman neliön konttorissa jossa niitä myytiin, leijui ilmassa erilaisten voiteluaineiden ja liuottimien huumaava tuoksu. Lisäksi ilma oli aina sinisenä tupakanasavusta kun henkilökunta ja asiakkaat siellä istuivat tupruttelemassa ja juoruilemassa kylän kuulumisia. Kyseistä mutkaa jossa sittemmin Neste-ketjuun vaihtanut ja jo toimintansa lopettanut huoltoasema sijaitsi neljännnesvuosisata sitten kutsutaan seudulla yleisesti yhä 'Unskiksi'.

Jatketaan nyt vielä hetki lapsuusmuisoissa kun kerran aloitettiinkin. Sillä mikä sopisikaan paremmin kesäpäivän janojuomaksi kuin pullollinen friscoa. Aivan niinkuin jo alakouluikäsenä kun viikon kohokohta oli päästä lauantai-aamuna vanhasta kirjastoautosta tehtyyn divaribussiin josta mukaan poimittiin pinkka sarjakuvia minkä jälkeen tietysti haettiin kaupasta litran pullo friscoa. Loppupäivä sitten seikkailtiinkin sarjakuvien ihmeelliseessä maailmassa sokerihumalan siivittämänä.

Tie mutkittelee sisään takahuoneen ikkunasta.

Yllätykseksi takaovi olikin unohtunut auki, joka onkin oudompi seikka siihen nähden että rakennus irtaimistoineen on varmasti jonkun valvonnassa sillä paikat ovat ehjät ja järjestyksessä, eikä ovessa näkynyt minkäänlaisia murtojälkiä. Tällaisiin kulisseihin voi helposti kuvitella sen amerikkalaisissa elokuvissa monesti nähdyn preerian jota pölyävä highway halkoo kunnes keskellä ei mitään vastaan tuleekin vanha kulahtanut huoltoasema jota pitää vähintäänkin pelottava ja epämäärinen hahmo. Lukitsemattoman oven aiheuttamista oudoista tuntemuksista johtuen en tällä kertaa astunut sisään rakennukseen. Kenties sen varjoisissa sokkeloissa olisi vaaninut sorkkkarauta kädessä se teurastajanessuun sonnnustaunut sarjamurhaaja. 

Tässä yhteydessä täytyy sanoa vielä se kummallinen seikka että seuraavana päivänä paluumatkalla poikkesin paikalle uudemman kerran henkisesti sisäänmenoon valmistuneena, mutta tällä kertaa ovi oli jälleen lukossa. Sanoisinko että outoa,

Vaikka fyysiset tarpeet jäivät tällä tankkkausasemalla täyttämättä saimme sentään runsainmitoin henkistäravintoa ja -täydennystä tankkkeihimme näistä menneen maailman muistomerkeistä ja ajasta josta ei edes kovin monia vuodenkiertoja vielä ole, mutta jotka tuntuvat silti lähes esihistorialta. Katsastetaan silti vielä bensiininjakelumittarit hieman tarkemmin.

No jo on kone, sano mummo kun hohtimet näki. Itse voisin sanoa samoin tästä persoonallisesta bensiinimittarista. Tämä laitteen sivussa oleva koristus näyttäisi olevan oktaanin valitsin. Hämmentävää.

Hämmentävä lähinnä siksi että eri oktaanisia bensiinivaihtoehtoja on lähemmäs kymmenen.

Myös se että litrahinnatkin on ilmoitettu ainoastaan penneissä tuntuu melko hurjalta. Tämän laitoksen voisi nostaa tällaisenaan taidehistoriallisen museon vitriinikaappiin sillä mielestäni se täyttää monet taiteen määreet ja merkitykset tietenkään sen historiallista arvoa unohtamatta.

Jotenkin tuntuu että tämänkertaisen matkan loppukaneetti kuuluu pelkistettynä näin: Olipa kerran Suomi.

Tänään jatketaan kuva-arvoituksilla. Te kotimikrojenne ja älypuhelimienne orjuuttamat modernistit siellä ruudun toisella puolella voittekin alkaa vetreyttämään aivojenne ajatushautomoita miettimällä, mikä kummallisuus seuraavissa kuvissa näyttäytyy ja esiintyy.

Pinnan kauniinvihreät sammalkasvustot kertovat omaa tarinaansa niistä vuodenkierroista, joita nämä kauniisti kaartuvat elementit ovat näillä sijoillaan nähneet.

Avaruusaika oli ja meni. Missä ovat ufohavainnot ja Juhan af Grann?

Huippuhetket suuren yleisön tähtienvalloituksesta koettiin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun ihminen ensi kertaa kävi dallailemassa maata kiertävän möhkäleen pinnalla. Myös tämän kyseisen malliston ensimmäinen tuote lanseeraattin markkinoille tuona samana historian kirjoihin värikkäänä ja tapahtumarikkaana taltioituna vuonna.

Ehkäpä tästä kuvakulmasta moni 80-luvulla suomessa matkaillut tai vähänkään suomalaiseen designiin ja arkkitehtuuriin perehtynyt henkilö alkaa heräillä. Tutultahan tuo näyttää, mutta mikä kumma kummitus tämä on?

Kyllä vain hyvät ystävät ja ymmärtäjät, tämä on CF-45 eli tutummin Venturo. Yksi malli arkkitehti Matti Suurosen suunnitelemasta Casa Finlandia -sarjasta, johon kuului muitakin klassisen kauniita ja ajattomia lasikuituisia rakennuksia. Näitä venturoksi kutsuttuja upeita luomuksia valmistettiin aikoinaan suomessa vain vajaat kaksikymmentä kappaletta, joista jokusia on onneksemme säilynyt. Nämä olemassa olevat rakennukset ovat harrastajien tiedossa ja kartoitettu moneen kertaan internetin infernaalisiin syövereihin. Tämän yksilön sijainti ei tosin ole suuren eikä pienen yleisön tiedossa. Toki kyseisen yksilön historia on alkutaipaleelta poimittu talteen, mutta ilmeinen katoaminen on tapahtunut joskus 80-90 -lukujen vaihteessa, jonka jälkeen se on ollut teillä tietämättömillä. Siksi yllätyinkin suuresti tämän jumalallisuuden sfäärejä halkovan taideteoksen putkahtaessa eteeni eräs keväinen torstaiaamu.

No, kovin hyvässä kunnossahan tämä rakennus ei ole. Mutta mikään ei ole mahdotonta, joten toivon syvästi, että pelastus löytää tiensä tänne rytöisen ja unohdetun teollisuusalueen takapihalle, jossa lepää kaunis pala suomalaista historiaa.

Aivan unohdettu ei tämä tehdasmiljöö sentään ole. Aidattu alue valvontakameroineen ja yksityisaluekyltteineen on aina jonkun silmän alla ja niinpä parissa hetkessä kurvasikin vartiointiliikkeen edustaja selustaan. Onneksi rikostoverini sai vilpittömällä olemuksellaan vakuutettua ettemme ole paikalla pahat mielessä vaan ainoastaan ihastelemassa ja ottamassa joitakin valokuvia tästä erikoisesta täysmuovitalosta, joka tällä tontilla halkaistuna lepää.

Pitkäaikainen apulaiseni ja niin sanottu oikeakäteni tämänkaltaisissa tehtävissä näkyykin kuvan oikeassa alakulmassa. Mutta enempiä yhteistyöstämme lavertelematta jatketaan tutustumista taloon.

Kuten jo ulkopäin saattoi arvailla, on tämä puoliksi hyljätty talo myös puoliksi maatunut puuosiensa puolesta. Ennen siirtoa rakennus on purettu kahteen isompaan ja neljään pienempään väliosaan. Kuljetustuetkin on vielä paikallaan, tosin vuosien heikentäminä nekin.

Millainen on matka ja mikä määränpää? Sitä ei voi tietää ennen kuin kaikki jää. Koska siihen asti matka jatkuu, tavalla tai toisella. Itse toivon tällle talolle ikuista elämää ja sen jäämistä konkreettiseksi muistoksi optimismin aikakaudelta ja niistä nousukauden vuosikymmenistä, jotka loivat ja valitsivat puoliksi tahtomattaan tien kohti maapalllon ja ihmiskunnan lopullisia ongelmia. Vaikka vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat ja menevät kuin auringonsäteiden välähdykset järvenpinnan väreilyssä, tulevat jälkipolvet kiroamaan esi-isänsä ja heidän oikeudettoman käyttäytymisensä tätä jumalaista palloamme kohtaan viimeisen kuluneen sadan vuoden ajalta ja varsinkin tämän kuluvan vuosisadan ajalta. En luota siihen että mukavuudenhaluinen ihmiskunta typeryydessänsä osaisi keskittyä olennaiseen ja ryhtyä kääntämään tätä uppoavaa laivaa kohti vakaampia vesiä luopuen kaikesta turhasta painolastista, Kaikkien optimistisimpienkin laskelmien mukaan tässä ollaan menossa päin helvettiä ja lujaa. Ympäristö ei kertakaikkiaan kestä enää tätä ylikuormitusta, jonka seurauksena tullaan vielä näkemään yhtä ja toista, jota tämä länsimaalainen selfiekeppi- ja citymaasturisukupolvi ei osaa puoliksi kuvitellakkaan.

Huoh. Pyydän syvästi anteeksi profetoimistani ja itseni toistamista jälleen kerran, mutta ymmärtäkää se, että tässä ollaan vakavan asian äärellä, vaikka en tiedä onko se ketään kohtaan oikein, varsinkaan teitä jotka blogiani luette, että näiden silmiä ja sielua hivelevien autiotalojen luona vieraillessa karkaavat ajatukseni toisinaan hieman liian kauas itse kohteesta.

Mutta nyt on aika päättää tämänkertainen yhteinen matkamme. Kiitos mukanaolleille ja tavataan jatkossakin ja toivottavasti hilpeämmissä tunnelmissa.

P.s. En tiedä kuvittelenko vai näkyykö oven muovi-ikkunan heijastuksessa paholaisia ja beelsebubeja, jotka odottavat hetkeä koittavaksi.

Salvokset ovat kestäneet kauniina aikaa, vaikka rakennus on jo romahtanut ja puoliksi maatunut.

Maalta kaupunkiin ja pellot pakettiin. Täällä metsien keskellä ja lähes tiettömän taipaleen takana asusti muuan sodat käynyt pienviljelijä vaimoineen. Lapsia heille ei tiettävästi siunaantunut.

Navetat, saunat ja pihavarastot alkavat jo kadota maan nieluun.

Paljon yksityiskohtia vielä löytyy eletystä elämästä, kun vain malttaa katsella ja laskeutua pinnan alle.

Hirsiseinät ovat kauniita kadotuksen partaallakin. Maasta olet puuksi tullut ja puusta jälleen maaksi tuleva.

Ovet kumartelevat kuin paremman ravintolan hovimestarit.

Lukkokin rapistunut, mutta lenkki kestää aikaa vielä toiset sata vuotta.

Peltikatto voi pelastaa päivän tai ainakin rakennuksen.

Sitä aikaa kun puimakoneet vielä naksuttivat. Nykyinen polttoöljyllä ruokittava peto on kuin tieteiselokuvasta näihin vanhoihin puimareihin verrattuna.

Rakennuksia on pyntätty vieretysten ja kun askeleet ovat tontilta vaienneet on metsäkin ottanut omansa takaisin.

Padat ja kattilat, reet ja rattaat. Kaikki lojuvat kuin ei koskaan olisi mitään järjestystä ollutkaan.

Viherharmaa maailma ei ole hassumpi. Tällaisissa ympäristöissä samoillessa tuntuu toisinaan kuin itsekin katoaisi johonkin mitä ei oikeasti ole olemassa.

Isännän erikoinen osa 1.

Ennen oli yhtä monenlaista ikkunaa kuin tekijääkin. Täytyisi joskus tehdä kollaasi näistä erikoisemmista ikkunoista, joita matkalla on vastaan tullut.

Kaunis väri. Tälläisesta sekasorrosta voi löytää todellista harmoniaa, jos vain osaa katsoa.

Mitkä lienee olleet mietteet sillä, joka tämän kirkkoreen on viimeisen kerran suojaan nostanut. Surulliset luultavasti, sillä sellainen sanaton tunnelma tästä huokuu vieläkin.

Usein aivan hirvittää katsella uusia omakotitaloalueita, joissa pellolle on vieri viereen istutettu samanlaisia taloja. Sielutonta, olisi se sana, jolla nykyarkkitehtuuria voisi yhdellä sanalla kuvailla.

Ennen kaikki oli kauniimpaa vai oliko?

Käydäänpä katsastamassa vanhaa tuoksuvaa tuttavaamme. Liekö mikään muuttunut viimesyksyisen käyntimme jälkeen vai onko talovanhus saanut uutta toivoa vetisen talven aikana. Nenäonteloita hivelevä tuoksu on ainakin entisellään, mutta muuten jotain taitaa olla pielessä. Kyllä, jotain mätää täällä on, muutakin kuin talon rakenteissa ja lahonneissa pihapuissa.

Hajuhaittoihin kyllästynyt nuorisojoukko on päättänyt laittaa ilmanvaihdon kerrasta kuntoon. Kaikki ikkunat on pirstottu. Ikävä kyllä se tietää tämän talon lopullista tuomiota. On turha haaveilla huomisesta, jos elää ikuista eilistä.

Kuten jo viimekertaisella pihakierroksellamme ihmettelimme, on taloa remontoitu aivan hiljan. Uudet ovet ja kaapistot erottuvat räikeästi rikotun ympäristön keskeltä.

Uritetut panelit kielivät nuorennusleikkauksen kokeneen talon alkuperäisistä syntyajoista.

Koivuviilutetut keittiökaapistot massiivipuisine tasoineen eivät montaa kokkailua ehtineet kokea, vaikka soppahan siitä loppuviimein syntyi.

Kaaoksen harmoniaa.

Olohuone viehätti välittömästi. Kevät auringon raa'assa valossa kupruileva muovimatto ja paperiset kaihdinverhot antavat jotenkin rauhaisan tunnelman isolle avaralle tilalle.

Liekö ollut jotain ongelmia veden kanssa, kun keskikerroksen muovimatot kupruilevat joka huoneessa kuin aavikon hiekkadyynit. Vai mikähän moisen ilmiön aiheuttaja voisi olla?

Mutta haju, tuo kammottava haju, saa kiirehtimään kohti kierroksen loppua. Yksityiskohtien kuvaileminen jää tälläkin kertaa vähemmälle, sillä kurkunpäätä kohti nousevat mahahapot pyrkivät uhkaavasti kohti kehon ulkopuolista maailmaa tuon mystisen lemun houkuttelemana.

Mutta ei auta, yläkerrassakin on käytävä. Viimeksi joskus vuosia sitten täällä yön pimeydessä piipahtaessani oli yläkerrassa suht paljon rakennusmateriaaleja ja työvälineitä. Rappuset ja lattiat ovat mukavasti hiekotettu rotanmyrkyllä, joka lasin kanssa narskuu omituisesti kenkien alla aiheuttaen myös kuulien päällä kävelemisen efektin.

Keskeneräisyydestä kertoo myös tämänhetken tilanne. Työkalut ja muut tarpeet ovat lähteneet pitkäkyntisten matkaan. Myös vinttikomerossa pinossa olleet putkiradiot ovat kelvannneet kävijöille.

Otetaanpa sitten suora leikkaus alusille eli betonisen kellarikerroksen sokkeloihin. Rajulta näyttää, mutta ei niin rajulta kuin haisee. Olkaa onnellisia ettei valokuvat haise, ainakaan nämä digitaalisessa muodossa olevat.

Harvoin näkee enää rautaviemäriä. Tosin täälläkin putket ja viemärit näkyvät muuten kyllä olleen saneerauskohteena ja esimerkiksi vesijohdot osittain vielä kytkemätä. Aina vain enemmän ihmetyttää, mikä on syy talon hylkäämiselle. Suuret remontit vesijohtoja ja viemäreitä myöten on tehty, mutta mikä on saanut rakentajan tämän hylkäämään?

Ovikoristeet ovat saanet olla rauhassa kaiken muun pirstoutuessa ympäriltä.

Saunarakennusta ei paljon ole vuosien aikana päivitelty.

Ovikolmikko nojailee yhä vain seinustalla kuin kadunkulmaukseen unohtuneet ikämieslättähatut.

Silmä mustana.

Talousrakennuksen takaosassa on kummalliset luukut, joista en ihan äkkiä keksinyt mihin käyttötarkoitukseen nämä on tehty.

Huussi on mennyt nurin. Toivottavasti kukaan ei ollut kyydissä.

Viime aikoina on tullut törmättyä kärrynpyöriin jokaisessa autiotalossa. Muutama päivä aiemmin käymässäni kohteessa niitä taisi olla jopa pitkälti toistakymmentä, josta sieltäkin kuvakertomus on aikanaan tulossa.

Varasto  on puolillaan muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Lehtiä, pulloja, vaatteita, sekä kaikenlaisia kippoja ja kuppoja.

Hartaana  oluen ystävänä piti kurkistaa erääseen laatikkoon, jossa oli vanhoja tyhjiä olutpulloja, että mitähän laatua talonväki on aikanaan nauttinut. Pimeässä hapuleissani nostin pullojen päällä olevaa tunnistamatonta esinettä pois nähdäkseni paremmin ja tunsin heti kiinni ottaessani, että nyt oli jotain epämiellytävää tullut otetuksi käteen. Kameran salaman avulla sain todennettua hyvin pian mitä oli tällä kertaa tullut herkkään taitelijan käteensä otettua. Muumioitunut rotta! Ja ei , se ei ollut mikään pilailukaupan kumirotta, vaikka aluksi sitä hartaasti toivoin.

Tämän traumaattisen kokemuksen saattelemana oli aika lähteä kotimatkalle ja käsipyykille. Karmivan tuoksun ja kuolleiden rottien lannistamana muistui mieleeni myös aiemmin kuluneella viikolla tekemäni retki, jossa olin tippua kolme kertaa kaivoon. Ja joka kerta vielä samaan kaivoon.

Ensin mennessäni paikalle olin astua villintyynen heinikon keskellä nilkan korkeudella olevasta kaivoreunuksesta alas. Hetken sadateltuani ajattelin tökätä kepin tai muun huomionherättäjän maastoutuneen aukon päälle, ettei kukaan muu alueella mahdollisesti liikkuva sinne sutkahtaisi. Mitään merkiksi kelpaava ei aukealta kuitenkaan löytynyt, joten ajattelin ottaa pari laudanpätkää romahtaneesta piharakennuksesta, jota olin menossa kuvaamaan. Aikani räpsittyäni olin kuitenkin jo niin kuvauksen lumoissa, etten muistanut koko asiaa. Yksityiskohdat kuvattuani ajattelin ottaa rakennuksesta vielä sellaisen otoksen, jossa se näkyisi kokonaan. Tästä syystä jouduin jalustoineni peruuttelemaan hyvän matkaa, että sain koko profiilin mahdutettua kamerani linssistä sisään. Kuvan otettuani huomasin, että olin taas kaivolla, joka oli noin noin yhden askeleen päässä takanani. Hetken aikaa hyvää tuuriani kiiteltyäni jatkoin matkaa päärakennukselle, josta ajattelin löytyvä jonkin tarpeettoman ja joutilaan esineen huomiomerkiksi ja varoituksesi ihmisiä ahnaasti sisuuksiinsa imevästä kaivosta.
Sisäkuvissa vierähtikin hyvä tovi ja vanhojen senkkien, talonpoikauskaapistojen, rekien, hevosrattaiden, puimakoneiden ja muiden maatalouslaitteiden hurmioittamana lähdin kiiruhtamaan kotiin päin, koska taivas oli käynyt mustaksi ja paiskoi jäätävää vettä jo takinkauluksesta sisään. Pikakävellessäni pihan poikki kuin Valentin Kononen, osui tuo epäonnen kaivo taas huomaamattani reitille. Sadekelillä usein suosimani leukarinnassakävely ei ole omiaan silloin, kun liikkuu maaperällä jossa olisi hyvä huomioida ympäristöä mahdollisten vaaratekijöiden varalta. Matkantekoni olikin päättyä ennenaikaisesti ja traagisesti, mutta onnekseni en nostele kävellesäni jalkoja kovin korkealle, niinpä potkaisin kengänkärkeni siihen muutaman sentin rippeeseen, joka puurunkoisesta kaivonkauluksesta oli enää jäljellä. Kahden aikasemman läheltäpititilanteen säikäyttämänä havahduin normaaliakin nopeammin, enkä edes äkkkipysähdyksen johdosta tippunut kaivoon.
Vaaraanpaikan merkitseminen jäi tällä kertaa hyvistä aikeista huolimatta. Täytynee vielä palata paikalle ja rakentaa muistomerkki salakavalan kaivon ylle, ettei viattomat tai vialliset luontokappaleet sinne putoaisi.

Ai niin, tuon kuolemalta lemuavan talon arvoitukseen löytyi uusi mahdollinen ja jopa todennäköinen ratkaisu. Aiemmin jo arvuuttelimme mahdollisia syyllisiä hajulle aina lannanlevityksestä, liikenteestä, maanvarastoinnista ja sotilasoperaatioista sarjamurhaajaan saakkka, mutta mitään näistä ei voitu todentaa syylliseksi. Nyt olemme ehkä aaivstuksen lähempänä mysteerin arvoitusta ja eräänlaisesta sarjamurhasta täällä onkin kyse, tai pikemminkin joukkotuhosta.

Jo vuosia sitten talossa käydessämmme naureskelimme kestäville rotille suunnatuille rotanmyrkkylaatikoille, joita oli niin ylä- kuin alakerrassa ja jopa rappusissa. Autio talo on ollut ilmeisesti erilaisten eläinten mieleen ja varsinkin suuri kellarikerros on houkutellut nälkäisiä viimeiselle aterialleen. Tämä makaaberi illallisrituaali lie koitunut kymmenien tai satojen eläväisten kohtaloksi. Ympäärinsä levitellyt ja huolimattomasti jätetyt myrkyt ovat todennäköisesti syylllisiä tähän kalmantuoksuiseen painajaiseen. Uskoisin että vähänkin tarkemmalla tutkimuksella löytyisi raatoja vaikka kuinka ja paljon. Hajusta sen tuntee.