Autiotalon uumeniin astellessa on vaikea olla miettimättä, mitä kaikkea sen seinät ovat nähneet vuosikymmenten aikana. Millaisia ihmisiä siellä on asunut ja minkälainen on heidän tarinansa. 
Entä jos löytäisit kirjoituspöydän laatikosta käsikirjoituksen, jossa olisi kerrottu koko tarina?

Jäljelle jääneet tavarat antavat usein hyviä vihjeitä näiden arvoitusten ratkomiseen. Joskus tuntuukin kuin saisi käsiinsä kiikarit, joilla voi katsella taakse jääneisiin vuosikymmeniin, menneisiin päiviin ja hetkiin, joita ajan tauoton eteneminen koittaa peittää kadotuksen hämärään parhaansa mukaan. Satasivuinen selostus ihmisistä ja heidän elämistään toki avaisi menneisyyttä enemmän, kuin minkään valtakunnan kiikarit tai kaleidoskoopit.

Kun oikein tarkkaan kuuntelee, saattaa hiljaisuudessa myös kuulla jotain. Vaimeita viestejä menneiltä ajoilta tai sitten vain uteliaan naapurin askeleet, joka on tullut ottamaan selvää kameran kanssa liikkuvasta epäillyttävästä kulkijasta.

Vuodesta toiseen jatkunut varjojen tanssi maalaa omat merkkinsä seiniin ultraviolettisäteilyn voimalla. 

Ensimmäiset autiotaloretkeni tein jo varhaisteini-iässä. Lähistöllä sijainneet kummitustalot antoivat kelpo puitteet hurjille seikkailuille. Eräässäkin suuressa talossa oli tavarat laatikkoihin pakattuina keskellä olohuonetta, kuin odottamassa muuttomiehiä joita ei koskaan tullutkaan. Toisessa pienemmässä töllissä taas oli kaikki paikallaan ja jopa vuosikymmenten takaiset ruoatkin vielä osin jäljellä, sen mitä hiiriltä ja muilta kyläilijöiltä oli syömättä jäänyt. Tunnelma oli lievästi sanottuna aavemainen. Tuntui kuin edesmennyt asukas olisi katsellut meitä jostakin. Talo pihapiireineen olisi kelvannut sellaisenaan kauhuelokuvan puitteiksi.

Sittemmin erilaisia loukkoja on tullut koluttua satamäärin, tosin nykyään aina vain harvemmin, muiden pakollisempien aktiviteettien viedessä käytettävissä olevan ajan. 

Mutta silloin tällöin nousee vastustamaton innostus raottaa menneisyyden verhoa sopivan kohteen osuessa kohdalle. 

Onneksi menneisyyden tutkimista ja tonkimista voi tehdä muillakin tavoin, kuin lahoja lattioita astellen. Vanhojen lehtien, kirjojen ja valokuvien kautta pääsee sukeltelemaan historian hämärään ja sen synkimpiin syövereihin turvallisesti ja mukavasti ihan kotoa käsin.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut laajempien massojen tai valtiotason kokonaisuuksien historianliikkeistä, vaan pikemminkin yksilökokemuksista noiden yhteiskunnallisten maininkien aallonharjoilla ja -pohjilla. Yksittäisten ihmisten ottamat valokuvat ja muistelmat antavatkin oivallisen perspektiivin tavallisen arjen ja maailman mullistuksien tutkailuun. Usein ne antavat myös totuudenmukaisemman kuvan tapahtumista kuin virallinen valtiotason historiankirjoitus, joka saattaa siloitella pienemmät kuprut ja tuntemukset isolla jyrällään tai muokata historiaa mieleisekseen, kokonaisuutta ja kulloistakin agendaa paremmin palvelevaksi.

Historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan yhä niin monesta näkökulmasta ja moninaisin intressein, että usein siitä on hankalaa muodostaa totuudenmukaista käsitystä. Jokainen ylöskirjaaja antaa asioihin aina myös omaa tulkintaansa. Siksi kannattaa sisäistää asioita monelta kantilta ja monenlaisten kokemuksien kautta. Siltikin totuutta voi olla vaikea löytää. Näinä aikoina puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta myöskään historianlukutaitoa ei sovi unohtaa. Kannattaakin astua aina välillä pois omasta kuplasta ja katsastella itseään sekä ympärillä tapahtuvia asioita pienen etäisyyden päästä, kuin ulkopuolisen tutkijan silmin. 

Vapaassa maassa voi rakentaa ja pönkittää juuri sellaisia mielepiteitä kuin itse haluaa ja kerätä ympärilleen samanmielisiä tovereita. Tällöin kuitenkin muut näkökulmat perusteluineen jäävät usein huomioimatta, joko tietoisesti tai epähuomiossa. Tapahtuu piiriytymistä, joka on omiaan lisäämään vastakkainasettelua ja yhden totuuden esittämistä. Poikkeuksetta asioilla on kuitenkin monta puolta ja moniulotteiset syy-seuraussuhteet. Juuri mikään ei ole mustaa ja valkoista. Kannattaa siis pitää mieli avoimena tällä elämänmatkalla ja haudutella menneitä ja tulevia omaan rauhalliseen tahtiin. Jo sanassakin sanotaan, että autuaita ovat maltilliset. Tämä modernisoitu vertaus on aivan uusimmasta vielä julkaisemattomasta raamatuntekstin päivityksestä. Raamattuhan on siitä hassu kirja, että sen kieltä ylläpidetään jatkuvasti, etteivät sanat ja sanamuodot pääsisi vanhenemaan lukijan ymmärtämättömiin, niin kuin vaikka Kalevalalle on osin käynyt, vaikkei se ole kuin puolentoista vuosisadan ikäinen. Melkoisen muutoksen Biblia on kokenutkin viimeisen sadan vuoden aikana. Vertailkaapa joskus joutessanne 1800-luvun lopun ja tämän päivän Raamatun lausemuodostelmia.

Sotilaspassikin on muuttanut muotoaan vuosikymmenten aikana, niin sisällöllisesti kuin ulkoisestikin. Nykyinen muoviläpyskä ei ole puoliksikaan niin arvoituksellinen, kuin isoisän aikaan. Vanhoissa esineissä historia tulee konkreettiseksi ja käsin kosketeltavaksi. Ehkä juuri siinä on niiden viehätys. Tässäkin linnun kakkimassa sotilaspassissa on lupaus seikkailusta. 

Oma historiaan sukelteluni alkoi jo lapsena, kuultujen tarinoiden, sarjakuvien ja Indiana Jones tv-sarjan ja elokuvien myötä. Sittemmin menneisyydessä seikkailun ei voi sanoa ainakaan vähentyneen. Matkalta on kertynyt jos jonkinlaista mielenkiintoista, muun muassa kirjeitä, kenttäpostia, valokuvia,  täydet sarjat Villi-länsi ja Viidakko sarjakuvia, paria numeroa vaille kaikki Pekka Lipposet, kirjahyllyllinen kotimaista 40-luvun seikkailu- ja jännityskirjallisuutta, vanhoja valokuvia ja valokuva-albumeita ynnä muuta menneiden maailmanaikojen ulottuvuutta.

Tosin olen sikäli kummallinen keräilijä, että pistän aina tasaisin väliajoin kokoelmani kiertoon. Aikani tiettyjä artikkeleita pyöriteltyäni ja sisäistettyäni niistä haluamani tiedot ja tunnelmat, voin mielihyvin laittaa kuvat ja kirjat seuraavan ihmeteläviksi. Tällaisessa toimintamallissa on myös se hyvä puoli, etteivät aivan kaikki paikat ole pullollaan romua ja rompetta.

Erityisen viehtynyt olen vanhoihin valokuviin. Niitä onkin kulkenut kauttani vuosien aikana säkkikaupalla. Hienoimmat ja merkityksellisimmät olen säästänyt, mutta suurin osa saa jatkaa kulkuaan. Valokuvissa on outoa taikaa. Niiden tuhansiin tarinoihin sisältyy kokonaisia ihmiselämiä eri vaiheineen. Viime vuosisadalla tapahtunut valtava kehitys kaikessa mahdollisessa ja harppaus savupirtin metsäläisistä moderniin länsimaiseen kulttuuriin ja tietokoneaikaan on hämmästyttävä. Valokuvissa sekin kehityskaari näkyy outona lineaarisena jatkumona. Saapa nähdä mitä kaikkea vielä on edessäpäin ja kuten sanottu, vain muutos on pysyvää.

Tietyt ihmiseloon kuuluvat perusasiat tietysti säilyvät ennallaan läpi aikojen ja muutosten.

Vanhojen valokuvien taika on monen asian summa. Valotus, mustavalkoinen värimaailma ja sen luomat kontrastit laulavat digikuvat suohon mennen tullen. Syvin ja sielullisin olemus on tietysti se kauan sitten kadonnut hetki, joka kuvaan on ikuistettu.

Joskus tuntuu, että digikuvat ovat saaneet aikaan inflaation tunkeutuessaan joka tuutista jatkuvana pysähtymättömänä virtana. Toki toiminnan määrittää aina tarve, jokin liikkeelle paneva voima. Ehkä itsensä korostaminen on irrottamaton osa länsimaista yksilökeskeistä kilpailukulttuuria. Sosiaalisen median seinät täyttyvät selfieistä ja kertovat omaa kieltään ihmisen itsekorostuksen tarpeesta tänä näkyvyyden ja itsensänostamisen aikakautena. Vaikka toisaalta, nekin kertovat sitä samaa ajatonta tarinaa kuin edeltäjänsäkin. 

Oma tarinansa olisi tälläkin kuvalla, josta joku on repinyt pahemman puoliskon pois. 

Mikä suurenmoinen valo! Kuva muistuttaa taideteosta varjomuodostelmineen ja valkoisine essuineen. Minimalistiset lavasteet ovat kuin aseteltuja, vaikka lienevät löytäneet paikoilleen ilman sen suurempaa taiteellista suunnittelua.

Sytytetäänpä taas taikalamppu ja tutkitaan tarkemmin, mitä kaikkea menneisyyden hämärästä eteemme putkahtaa.

Kirjeitä ja kuvia, muistoja matkan varrelta. Iloa, eloa ja traagisia kohtaloita.

Valokuvat ovat kuin johtonkoja jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Jokainen kuva on tarina, tai ainakin osa sitä. Väliin jäävät aukot voi punoa umpeen omalla mielikuvituksellaan.

Mitäköhän tämän kuvan ottaja on miettinyt rautapedon rymistellessä kohti?

Pitkän matkan nämäkin kohta kahdeksan vuosikymmenen ikäiset kuvat ovat kulkeneet. Paikka- ja aikamerkintöjen mukaan ollaan Ukrainan aromaisemissa ajanlaskun vuonna 1942.

Ihminen pystyy luomaan tarinoita ja kokonaisia maailmoja ajatuksensa voimalla. Vanhoja kuvia katsellessa se tapahtuu joskus kuin itsestään. Osittain tällaisista lähtökohdista muotoutui myös kirjallinen harjoitukseni numero kaksi. Tarina on eräänlainen fiktiivinen muistelmateos nuoruudesta, valinnoista ja valitsematta jättämisistä. Keskiössä on valtiollisten ja poliittisten yhteentörmäyksien aiheuttama konflikti, jonka osaksi kertoja päätyy. Tapahtumia seurataan yksilön silmin tavallisen ihmisen tasolta. Sekaan toki mahtuu myös seikkailuita, kansallistunnon tutkailua ja monenkirjavia ihmissuhteita. Ohittamatta ei myöskään jää sodanjälkeinen päihdekulttuuri ja yli sukupolvien heijastuvat sotatraumat. Aihe ehkä oli hieman haastava tällaiselle keittiöpsykologian alkeiskurssilta ehdot saaneelle harrastelijakirjoittajalle.

Kyseessä on oikeastaan vain yksi kovalevyllä lojuneista ja keskeneräisyytensä vuoksi ahdistavaksi käyneistä käsikirjoituksista, jonka viimeistelin tässä alkuvuoden talviaamuina. Kirja eroaa lähes kaikella tapaa vuotta aiemmin kirjoittelemastani ensimmäisestä harjoituksesta, Kiramosta. Valoon tarina on sidottu vahvasti todelliseen historiaan ajankohtiensa ja tapahtumiensa osalta. Kiramossa käyttämäni kevyesti humoristinen ote, joka sai enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta lukijasta riippuen, on jäänyt kokonaan pois vaihtuen draamallisempaan maalailuun. Nopea pulp-tyylinen kerronta mahdollisti useamman vuosikymmenen mahduttamisen sisältöön ilman, että lopputuloksena on Lekaharkon kokoinen hyllyntäyttäjä. Silti en voi sanoa olevani lopputulokseen kovinkaan tyytyväinen. Toisaalta tarkoitus olikin vain harjoitella kirjan tekoa eri vaiheineen ja saada tulppana ollut teksti siirrettyä valmiit osioon. Taitto onnistui paremmin kuin edellisellä kerralla, samoin kappalejaon ja lukujen rytmitys. Nyt löysin taitto-ohjelmasta jopa oikean toiminnon rivinvaihtoon. Jos totta puhutaan, niin ensimmäisessä kirjakokeilussa en kiinnittänyt tällaisiin käytännön seikkoihin minkäänlaista huomiota, vaan annoin seikkailun viedä. 

Jos tätä kirjoitteluharrastusta tulee vielä jatkettua, aion pysytellä tästedes omilla omalaatuisilla poluillani. Perinteinen 'päätalokerronta' ja todellisiin tapahtumiin nojaavat tapahtumat eivät taida olla se omin laji vilkkaalla mielikuvituksella varustetulle kynäseikkailijalle. Enemmänkin kaikenlaisen sanallisella ilottelulla höystetyn seikkailun ja huuhaan kirjoittaminen tuntuu luontevammalta. Hautomossa olisi jo yksi melko mehevä ja osin kirjoitettukin aihio, jossa liikutaan 1930-luvun lopun Helsingissä. Mukana on tavallisten ja epätavallisten tallaajien lisäksi tuttuja historian suurmiehiä aina vanhaa Väinämöistä myöten. Tarinassa tavataan myös ulkoavaruudellisia olemuksia ja saadaan vastauksia muun muassa maailmankaikkeuden syntyhistoriaan ja elämän tarkoitukseen. Teksti kantaa työnimenään Sielutieteitä ja salaoppeja - Suurkirkon mysteerio. Eri asia on eteneekö tarina koskaan maaliin asti, vai tuleeko tilalle jotain uusia mielenkiintoisempia aiheita. Itse asiassa olen jo alkanut työstää seuraavaa teosta, joka voisi kantaa nimeä Kirja ei mistään - ja kaikesta.  Korona-ajan ankeuteen sijoittuva tarina voisi olla omaa aikaansa sekä maailmaanhistoriaa ja -tulevaisuutta maalaileva filosofishumoristinen teos, tarpeettomalla nippelitiedolla ja erikoiskiinnostuksen kohteiden tutkimisella höystettynä. No olipas selkeää. Ehkä on parempi jatkaa valokuvien tutkimista, sillä posti toi juuri pari kiloa lisää katseltavaa.

Tuosta Valoon kirjasta vielä sen verran, etten ottanut siitä kuin koevedokset, eikä sitä ole näillä näkymin tulossa laajempaan jakeluun, koska tällaisia kirjoja on tehty jo miljoonittain. Jäädään siis odottelemaan seuraavia seikkailuja.

Kirkas oranssi erottuu joulukuisen harmaasta maisemasta majakan lailla. Mutta mikä on tämä aurauskepin varhainen sukulainen? 

Ympäristöään havainnoiva kulkija saattaa nähdä niitä useinkin matkansa varrella. Ne ilmestyvät eteen siellä täällä, tekemättä itsestään kuitenkaan sen suurempaa numeroa.

Tutkintaanpa hieman lähempää. Jonkinlaisia merkkipaaluja nämä taitavat olla. Jokaista rautatolppaa koristaa alumiininen pieni kyltti, joka saattaisi osaavalle avata näiden arvoitusta.

Numerot ja kirjaimet eivät kuitenkaan kerro  paljoakaan tavalliselle tallaajalle. Pitäisi olla paikalla erikoismies tai nykypäivän termein erikoishenkilö.  Jonkinlaisena erikoishenkilönä pidän kuitenkin itseänikin tutkiessani näitä mysteerinomaisia tolppia, joten katsotaanpa.

Posti- ja telelaitos kaapeli 01 A0A. Vanhan kunnon postin esi-isä, ei tosin kaukaa historian takamailta, vaan viiden-kuudenkymmenen vuoden takaa ennen laitoksen yhtiöittämistä Telecomiksi, Teliaksi, Telia-Soneraksi ja ties miksi. Kulkeeko maan alla kenties ilmanpaineella toimiva putkiposti, jollaisia rakennettiin suurkaupunkeihin jo 1800-luvulla. Niiden toimintaperiaate oli yksinkertainen: lähetys pantiin putkeen, jota pitkin yli- tai alipaine toimitti sen perille. 

Vaan tokkopa täällä Härmän perillä sellaista laitosta on ollut. Posti on varmasti kulkenut neli- ja kaksijalkaisten toimittamana niin kauan kuin se kulkenut on. Näiden tolppien merkitsemällä linjalla on ollut paljon tärkeämpi tehtävä kuin mainosten ja joulukorttien raijaaminen koteihin: maailmanrauhan turvaaminen. Linja on rakennetu jo 1950-luvulla, joskin käyttöön se otettiin vasta Kuuban kriisin jälkeen. 

Tolpat eivät totisesti ole veljiä keskenään. Osa on selvästi uudempia ja osa vanhempia. Kylteissäkin on eroavaisuuksia ja tekijänsä kädenjälki nähtävissä. Tämä yksilö on leimattu posti- ja lennätinlaitoksen omaisuudeksi, eli se edustaa vanhempaa keppikantaa kuin matkan alkupää. Syytä miksi joitakin tolppia on vaihdettu uudempiin, voi vain arvailla.

Tämä linja, jota nyt seuraamme on itse asiassa vain varalinja, sillä suurvaltioiden välillä täytyi olla toimiva yhteys ympäri vuorokauden, eikä tällaisen rauhankaapelin katkeaminen ollut suotavaa. Seurauksena olisi saattanut olla väärinymmärrys ja sen seurauksena laajamittainen konfilikti uhittelevien suurvaltojen välillä. Linjan olemassaolon alkuaikoina kävi niinkin, että paikallinen maajussi kynti epähuomiossa, tai tahallaan, poikki mailleen kaivetun kaapelin. Seurauksena oli hetkellinen hämminki Washingtonissa ja Moskovan päässä linjan pimetessä.

Kaapeli kulki Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin Helsinki - Tukholma - Kööpenhamina - Lontoo linjalla, ja varalinja hieman pohjoisempana.

Toisen maailmansodan päättymisestä ei ollut vielä kahtakymmentäkään vuotta, kun kolmas maailmanpalo oli jo lähellä. Neuvostoliiton rahdattua ydinasearsenaaliaan Kuuban rannoille, nosti Yhdysvallat myös iskuvalmiuttaan. Jälkeenpäin vasta saatiin tietää, kuinka likellä nappulan painaminen oli ollut ja ilmeisesti jännittynyt tilanne kävi kovasti molempien suurvaltojen hermoille. 

Siihen aikaan ei näin pitkiä mannertenvälisiä yhteyksiä voitu hoitaa sujuvasti, tai ainakaan 100% toimintavarmuudella satelliittien kautta, joten tarvittiin perinteinen puhelinkaapeli maailmannapojen väliin. Osapuolet totesivat likellä olleen konfliktin jälkeen, että asiat voisi olla joskus helpompi hoitaa puhumalla kuin ydinasein. Ehkä maailma ja ihmiskunta säilyisivät tuleviin aikoihin paremman kanssakäymisen myötä, pyssyt kun alkoivat olla sen verran järeitä, että niillä pystyisi pirstomaan koko planeetan avaruustomuksi. 

Kuumanlinjan kummassakaan päässä ei tosin ollut punaista puhelinta, vaikka elokuvissa sellainen usein on nähtykin. Todellisuudessa linjan päissä olivat Telefaxkirjoittimet, joiden avulla yhteydenpitoa voitiin hoitaa sujuvasti ja nopeasti tarpeen tullen.

Molemmat osapuolet käyttivät linjaa omalla kielellään ja perille saatu viesti käännnettiin vastaanottajan luona.

Suomikin sai toimia tämän tärkeän linjan kauttakulkumaana. Sen aikaisella tekniikalla piti kaapelin varrelle rakentaa myös vahvistinasemia, että signaali olisi riittävän voimakas vielä toisessa päässä, sillä huono  yhteys saattaisi myös osaltaan aiheuttaa epätasapainoa ydinasevaltojen päämiesten välillä. Kielimuurin lisäksi pätkivä yhteys olisi omiaan aiheuttamaan väärinymmärryksiä ja siitä syntyvää mahdollista suurvaltakyräilyä.

Maan alla noin 60cm syvyydessä kulkee paksuhko kaapeli, jonka sisältä löytyy neljä sormenpaksuista lyijyvaippaan verhottua kuparikaapelia. Mantereelle oli linjan varrelle rakennettu vahvistinasemia noin puolentoista kilometrin välein. Eivätkä ne olleet mitä tahansa koirankoppeja, vaan pommin kestäviä kaksikerroksisia rakennelmia. Seinät olivat lähes puolimetristä teräsbetonia, vaikka ulkoasu verhottiinkiin vaatimattomasti mineriittiin tai muuhun huomiotaherättämättömään pinnoituslevyyn.

Niin vahvistinasemat kuin osa tolpistakin on kadonnut aikojen saatossa ja osa jäänyt teiden tai asutuksen alle. Yllättävän paljon niitä kuitenkin vielä löytyy, kun alkaa ympärilleen silmäilemään. Löytämistä toki helpottaa se, että linjanvarren kaivanto on tarjonnut aikanaan kasvustottoman väylän ulkoilijoille ja polut kulkevat sen myötä nykyäänkin osittain punaisenlinjan viertä.

Linja myötäilee maisemaa, mutta jokunenkin ärräpää lienee piuhan maahan kaivaneilta lennätinlaitoksen miehiltä päässyt näillä kivisillä rinteillä. Suurvaltojen välinen projekti on ollut salainen, eikä siitä löydy juurikaan dokumentteja. Myöskin rakentamiseen osallistuneiden työmiesten suut tukittiin vaitiolovelvoitteella.

Tarkkaa ajankohtaa linjan kylmenemiseen en tiedä, mutta eiköhän se viimeistään 90-luvun alkupuolelle ajoitu modernimpien yhteydenpitojärjestelmien tarjotessa parempia ja vähemmän työläästi ylläpidettäviä avujaan.

Tolppia on alunperin laitettu 50 metrin välein merkitsemään kaapelin kulkulinjaa.

Tuntuu hullunkuriselta, että tässä jalkojen alla on kulkenut maailman ja ihmisten tulevaisuuden turvaamisen tärkeimpiä turvaköysiä.

Mitä lähempänä asutusta ollaan, sitä enemmän mutkalla ja töhrittyjä tolpat ovat.

Ihme kyllä, joitakin satunnaisia yksilöitä on vuosien saatossa huoltomaalattu. Milloin ja kenen toimesta se on tapahtunut, onkin jo vaikeampi arvoitus.

Ylitämme tien ja asutuskeskuksen. 

Tolppien rivi jatkuu yhä ohjaten matkaamme tuntemattomille teille.

Tutkimuksemme käyvät yhä hämärämmäksi, enkä puhu nyt pelkästään kertomuksen sisällöstä, vaan myös vuoden lyhimpien päivien aiheuttamasta valon puutteesta.

On aika sytyttää otsalamppu. 

Vaan suottahan se oli, sillä seuraavassa hetkessä saavumme taas valoisemmille tolpanmetsästysmaille.

Punaisenlinjan varrella oli myös miehitettyjä vahvistinasemia, jotka työllistivät valvontahenkilökuntaa ympäri vuorokauden. Valvotuilla vahvistinasemilla piti aina olla jonkun varmistamassa, että yhteys toimii. Näin tärkeän yhtyden toimivuutta ei sopinut jättää automaattisen valvonnan varaan. Kyseessä oli kuitenkin maailmanrauha ja satojen miljoonien, ellei jopa miljardien ihmisten henki.

Mannerten välistä yhteyttä testattiin tunnin välein sen toimivuuden takaamiseksi.

Linjaan kajoaminen vakoilumielessä aiheutti hälytyksen, kuten sen katkeaminenkin.

Linjan hiljentymisen myötä ja vahvistinkoppien jäädessä käytöstä, saivat maanomistajat lunastaa niiden alla olevat tontit takaisin itselleen. Mukaan kauppaan tuli usein myös vahvistinrakennus laitteineen kaikkineen.

Hämmennys lie ollutkin melkoinen, kun uusi omistaja on mennyt kurkistamaan työmaakopin kokoisen ja näköisen rakennuksen uumeniin.

Maanpäällisestä osasta pääsi teräsluukun kautta varsinaiseen laitetilaan. Näkymä on ollut kuin tieteiselokuvsta seiniä koristavien laitteiden ja mittareiden keskellä.

Seuraavaksi voisi alkaa etsimään jäljellä olevia vahvistinasemia. Kaksi kappaletta olen jo paikallistanutkin. Sisäänhän niihin toki ei pääse ilman avainta.

Tässä kohtaa olemme jo sukeltaneet sysimetsän siimekseen jahdatessamme näitä menneen maailman muistoja.

Juoksevasta numeroinnista pystyy seuraamaan linjasta mahdollisesti kadonnneita tolppia.

Kilometrille mahtuu reilusti toistakymmentä tolppaa. Tosin linjalla on välissä pitkiä aukkoja rakennusten ja peltoaukeiden vuoksi. Tämä tekee myös linjan seuraamisesta haastavaa, sillä reittiä ei ole todellakaan vedetty viivottimella.

Tämänkin on joku huoltomaalannut joskus, sillä maalia on luiskahtanut numerolaatan päällekin.

Jotkin näistä huoltomaalatuista tolpista ovat saaneet myös valkoisen huomiomaalauksen.

Miksi tässä tolpassa on reikiä? Miksi tolpat ovat muutenkin keskenään erilaisia, niin maalaukseltaan kuin mudoltaankin? Kai siksi, että työ on aina tekijänsä näköinen.

Joistain tolpista on alumiinen Posti- ja lennätinlaitoskyltti kadonnut. Helpolla sitä ei ole irti saanut, sillä merkit on ammuttu rautaan kiinni järeillä niiteillä.

Tässä kohtaa kadotamme punaisen langan, tai siis -linjan. Korkean maston nokkaan nousseet yhteydet on suojattu teräsverkko- ja piikkilanka aidoin. 

Tänne ei kävelläkään kuin lähikauppaan. 

Joku kutstumaton on silti aidatulle alueelle pyrkinyt. Aidan alaosan piikkinlangat on yhdestä kohdasta leikattu poikki ja solmittu sivuun miehen mentävän kulkuaukon alueelta. Omituista. Ehkä liikkeellä on ollut desantteja tai vähintään vieraan valtion agentteja. 

Tuosta mahtuisi hyvinkin ryömimään aitojen sisään, mutta lainkuuliaisena kansalaisena en siihen kuitenkaan ryhdy. Punaisen linjan kartoittaminen siis jääköön tällä erää tähän. 

Toivotaan, että ihmiset pystyisivät yhä jatkamaan rauhanomaista eloaan tulevina vuosina, niin myötä- kuin vastamäessä. Faktahan on, että edellisten laajempien murjomisien jälkeen on seurannut ihmiskunnan rauhaisin aika kautta historian. Sotia ja niistä aiheutuvia kuolemia on vähemmän kuin ikinä, myös nälkää ja puutetta on vähemmän kuin koskaan. Olkaamme siis onnellisia pallolla vallitsevasta tilasta, vaikka maailma nyt onkin hetkellisesti pandemian kourissa. Vastaavia vitsauksia on ollut riesanamme kautta maailman sivun ja aina tähänkin asti ihmiskunta on niistä selvinnyt. Joten toivotankin kanssaseikkailijoilleni toivorikasta tulevaa vuotta tämänkertaisen matkan päätteeksi.