Surullisia uutisia: The greatest and the latest is gone. Tuo mainetta ympäri maan toimiessaan ja vielä toimintansa  jälkeenkin niittänyt taukopaikka on pyyhitty pois maan kamaralta. Edesmenneen taukoravintolakulttuurin aatelia ylväästi edustaneen funkkisrakennuksen raatelu aloitettiin viime viikon lopulla.

Olit sitten hyvän ruoan tai kauniin rakennusarkkitehtuurin ystävä, oli tämä levähdyspaikka sinua varten. Vielä kuolinvuoteellaankin se houkutteli ohikulkijoita luokseen.

Rakennus oli kiistatta eräs kauneimmista aikalaisistansa, ellei jopa kaunein, mitä suomen rajojen sisäpuolella on koskaan rakennettu. Muotokieli viittaa jonnekin aavikoita halkovan highwayn varteen, jossa aurinko  paistaa ympäri vuoden. Eli suuresta ja mädästä jenkkilän maasta voisi löytyä maantiekahvila tai motelli sielunkumppaniksi tälle pitkään yksin olleelle hylkiöllle.

Sisällä elettiin päättymätöntä 80-lukua. Irwinin, Juice Leskisen ja Matti Pellonpään haamut ehkä istuskelivat täällä aamukaljoillaan karistellen tuhkaa punaiselle kokolattiamatolle. Sillä kuuleman mukaan kaikki edellä mainitut kulttuuritaiteen edustajat viihtyivät täällä poiketessaan ohikulkumatkoillaan.

Kaikesta nostalagiasta ja rakennusarkkitehtuurisesta historiastaan huolimatta sitä tosiasiaa ei käy kiistäminen, etteikö rakennus olisi ollut siinä kunnossa, että sen pelastaminen oli yksinkertaisesti täysin mahdotonta. Purkutuomio tuli voimaan jo pari vuotta sitten, mutta sattuneista syistä sitä ei saatu aiemmin toteutettua. Pahempi myöhään kuin ei milloinkaan. Itse olisin suonut tämän helmen maatua hiljaa perustuksiensa päälle, pala palalta.

Keskipöydälle nostettu pehmolelu kertoo hyvin tunnelmista. Ehkä asetelma kuvastaa koko maailmaa, maailmankaikkeutta ja ihmisyyttä. Nalle katselee omalla pienellä puhtaaksi puunatulla, roskaamattomalla ja hoidetulla tontillaan muun maailman levotonta liikehdintää ja katastrofeja. Ulkomaailma on ääretön avaruus, mutta rakennuksessa olevat ovat sen vankeja.

Vaikka ilma on niin huonoa ja itiöiden täyttämää ettei sitä voi hengittää, vahtii nalle omaa maa-alaansa typertyneesti hymyillen. Kukaan sisälläolijoista ei voi tosissaan kieltää sitä, etteikö katto vielä jonakin päivänä romahtaisi niskaan ja lattia katoaisi alta. Tästä aiheesta voi tehdä jopa erilaisia tieteellisesti paikkaansa pitäviä laskelmia eri vetolujuuksiin ja vallitseviin olosuhteisiin perustuen. Vaikka tuho onkin väistämätön, voi sen toteutumiseen vaikuttaa myös monia ennalta odottamattomia seikkoja, kuten tässä tässä tapauksessa purkukoneiden ilmestyminen tontille. Todellisessa maailmassa tämä voisi tarkoittaa suurinpiirtein sitä, että seuraavan sadan vuoden aikana käydään kamppailu ihmiskunnan olemassaolosta ja armottomat sodat viimeisistä puhtaista ja käyttökelpoisista luonnonvaroista, ellei jotkut tahot käytä oikopolkua ja tuhoa koko olemassaolon mahdollisuutta esimerkiksi pyyhkimälllä mantereet ydinkärjin varustetuin ohjuksin.

Joka kerta tavernassa käydessäni törmäsin edellliskäynnillä huomaamatta jääneisiin asioihin. Koko tila  olikin kuin suuri näyttely, jossa näytteileasetetut teokset vaihtuivat kuin huomaamatta tuoden ja luoden aina uusia elämyksiä.

Kaikesta poistuvasta jää tyhjiö, mistä isompi ja mistä pienempi.

Viimeisiä viedään, loppukesän katselmus antoi jo osviittaa tulevasta. Ilkivallan harjoittajat olivat  rikkoneet rakkaudella vaalitun ravintolan sävytetyt ikkunat. Jokainen särö ja sirpale viilsi haavan tämän väsyneen rakennuksen sieluun ajaen sen kohti väistämätöntä tuhoaan.

Tässä ollaankin jo tositoimissa. Puolet rakennuksesta oli jo ruhjottu kun ehdin paikalle viimeistä kertaa. Onni onnetomuudessa oli keikkavapaa viikonloppu ja se, että tuli arkisista kiireistään huolimatta lähdettyä katsastamaan rakennuksen viimeiset vaiheet. Suurin onni kuitenkin oli se, että rakennuksen raunioilla tapasin miehen tuon mystisen ex-kahvila-ravintolan takaa, omistajan itse.

Kaikista saamistani ennakkokäsityksistä poiketen tämän maailmankaikkeuden salaperäisimmän ravintolan entinen yrittäjä oli äärimmäisen mukava, maanläheinen ja luontaisen ystävällinen herrasmies, joka auliisti otti vastaan ilmoittamattoman audienssini ja vastaili kysymyksiini paikan historiasta sekä sen toiminnan vuosilta. Voin rehellisesti sanoa, että kuvien lisäksi jäi muistin aarreaittaan mielenkiintoinen puolituntinen purkukohteen historiasta.

Toisin kuin luullaan, ei rakennuksen kurja kohtalo johtunut omistajatahon huonosta huolenpidosta, vaan vuokralaisten laiminlyönneistä. Talon talvihuoltoon kuului muun muassa katon kolaaminen kertyneestä lumikuormasta, joka sopimuksesta huolimatta jäi tekemättä. Ilmeisesti myös lämmitys oli lyöty laimin ja peruuttamaton vahinko oli näin ollen valmis.

Tasakaton tuomien kosteusongelmien tullessa ilmi piirrätettiin arkkitehdillä kiireen vilkkaa suunnitelmat uusista kattorakenteista, tällä kertaa harjamallisesta. Vaurioita tarkemmin tutkiessa huomattiin kuitenkin korjaamisen olevan myöhäistä. Kosteus oli levinnyt kattorakenteista myös muihin rakenteisiin ja homekasvuston hävittäminen katsottiin mahdottomaksi ilman, että koko rakennus käytännössä rakennettaisiin alusta loppuun uudestaan.

Takaoven kautta sisään, tuttuun tyyliin. Vaikka ovi ja koko seinä ovatkin jo kadonneet.

Vilkkaina vuosinaan ravintola työllisti toistakymmentä työntekijää.

Kesäisin oltiin auki aamuseitsemästä iltamyöhään. Tarvittaessa yölläkin.

Viihtyisä tunnelma kutsui luokseen niin tavallista kansaa kuin erilaisia kulkumiehiä ja  keikkatyöntekijöitäkin. Monet aikansa iskelmätähdet ja silmäätekevät julkisuuden henkilöt kävivätkin ahkerasti täällä vähän paremmassa paikassa.

Rakennnusvaiheessa ei kustannuksissa säästelty. Kaikki mitä tehtiin oli aikansa parasta laatua ja kokonaisuus olikin vertaansa vailla.

Vielä raunioissakin on aistittavissa, homeen ja lahontuoksun lisäksi, 80-luvun luxus ja  jotain mitä ei enää ole eikä tule.

Omistaja ei tunne haikeutta, ei vihaa eikä katkeruutta, vaikka ex-yrittäjällä onkin ollut lievästi sanottuna vähän huonompaa hiihtokenkää bisnesmaailmassa. Kaikki meni kotitaloa ja terveyttä myöten.

Loppuaikoinaan paikka houkutteli niin varkaita kuin vandaaleitakin, vaikka kuinka yritettiin pitää huolta ja katsoa perään. Ei ole helppoa pitää suljetun ravintolan paikkoja ehjänä ja edustuskelpoisina näinkin vilkkaan tien varressa. Kaikki oli kuin tarjottimella suurien maisemaikkunoiden takana.

Luvattomia tunkeilijota yritettiin pysäyttää hälyyttimin ja vartijoin, mutta maailma on armoton. Eräskin matkamuistomyymälään murtautunut rikollinen ajoi paikalle pakenemista estämään kiirehtineen omistajan päälle yön pimeinä tunteina.

Ravintolarakennuksen käytännöllisyys oli tarkoin harkittua. Esimerkiksi salit saatiin jaettua useampiin kabinetteihin. Yllätykseksi ravintolan keskellä oli myös tilaussauna, josta oli käynti yksityistilaan ja vilvoittelemaan päädyn terassille.

Vastapätä häämöttääkin tien toiselle puolelle ilmestynyt majoituspalveulla varustettu 24/7 huoltoasemaravintola, joka koitui tämän yrityksen ohitsepääsemätömäksi kilpailijaksi. Asiakkaita vain ei riittänyt molemmille. Lähistölle raivattu moottoritiekään uusine taukopaikkoneen ei ollut lahjoista parhaita viedessään ison siivun yksityisautoilevista kansalaisista uusien patojen ja pannujen äärelle.

Urheiluseurat, kunnan virkamiehet ja erilaiset yhditykset olivat  aktiiivisimpia sauna- ja kabinettitilojen vuokraajia. Savuttomat tilat olivat siihen aikaan harvassa, mutta tästä edistyksellisestä monipalveluravintolasta ne löytyivät.

Sauna ja kylpytilat.

Tämän rakennnuksen kaksitasoinen kattomuotoilu on kiehtonut aina, mutta nyt kun sitä on 'hieman' raotettu, pajastuu yläilmoista melkoinen yllätys: muutama salahuone muun ravintola yläpuolella.

Kaiken keskipisteestä nousivat kierreportaat ei niin yleisesti tiedettyyn yleisöltä suljettuun tilaan. Muutamat kauempaa tulleet työntekijät yöpyivät näisä huoneissa silloin tällöin, varsinkin kesäaikaan jolloin aukioloa joustettiin lojaalisti asiakkaiden tarpeiden mukaan.

Kattoikkunalla varustetut ylätilat houkuttelevat luokseen niin, ettei kirjoittaja meinaa kuluneissa housuissaan pysyä. Omistajan kertoillessa tarinoita tontilla eletystä elämästä on kuitenkin syytä käyttäytyä korrektisti ja jättää uhkarohkeat kiipeilyt tekemättä kaiken lasin ja rosopintaisen romun keskellä.

Ylekerran eteisen peiliseinä heijastelee vielä hetken yhtäkkiä avartunutta maisemaa ennen kuin purkutyöt jatkuvat ja jäljellä oleva torso pakataan kuorma-auton kyytiin viimeiselle matkalleen.

Aiemmilla tutustumiskäynneillä ei tosiaankaan tullut tuota salakerrosta havaittua. Rakennuksen muoto oli sellainen että siihen oli helpppo hukuttaa suuriakin tiloja niin ettei niitä kukaan keksinyt pelkälllä silmäilyllä.

Viimeinen kuva 'ehjästä' Tavernasta muutaman viikon takaa, kun keikkamatkalla tuli pikaisesti käytyä pihassa katsomassa kuulumiset.

Kameramies tekee kunniaa tuon ylvään ja ikimuistoisen rakennuksen raunioilla. Hyvästi jää, ei vertaistasi toista koskaan enää tule olemaan. Vaikka voittaisi lotossa ja rakentaisi kaiken uudelleen alkuperäisen kaltaiseksi, ei sitä kadotettujen vuosikymmenten tunnelmaa enää seinien sisälle saisi. Ajattomuudesta olet sinä tullut ja ajattomuuten pitää sinun jälleen palaavan.

 No heipä hei, se on Hauhon Hannu Karpo täällä taas päivää. Tänään tuhlaamme parasta katseluaikaanne sisäilmaongelmien merkeissä. Tuo räjähdysmäisesti viime vuosina kasvanut vitsaus kulkee käsi kädessä rakennusteknisen osaamisen ja tietotaidon kanssa mikä onkin hyvin mielenkiintoinen ja absurdi yhtälö.

Pääsy kielletty: Valaalta, hevoselta, rotalta ja varsinkin laiskiaiselta. Haiskahtaa varhaisteini-ikäisten tekstiltä, jossa iloisesti sekoittuvat satuhahmot ja todellisuus, aikuisuuden painon hivuttautuessa pikku hiljaa heikoille hartioille.

Sisälläkin on pistetty paikkoja uusiin uskomuksiin niin ammattirakentajien kuin angstiaan purkavan nuorisonkin toimesta.

 Muutama vuosi sitten tämä päiväkoti jouduttiin tyhjentämään suuren remontin tieltä, vaikka kaikki 'päivittävät remontit' oli vuosien aikana jo tehtykkin. Syy evakuointiin oli ikävä: sädesieneksi kutstuttu mikrobi, joka viihtyy ja lisääntyy seisovassa ja epäpuhtaassa vedessä eli tässä tapauksessa talon kellarikerroksiin rakenteiden läpi tiivistyneessä sade- ym. vedessä.

 Talo siis peruskorjattiin täysin sopuisalla 900 000 euroa maksavalla saneerauksella, jonka lisäksi kaikki huonekalut, lelut, matot ja tekstiilit jouduttiin uusimaan, etteivät itiöt pääsisi takaisin tiloihin niiden kautta. No, verorahat on tietysti tarkoitettu yhteiseen hyvään ja hyvinvointiin. Ikävä kyllä pari vuotta kattavan remonti ja paluumuton jälkeen oli jälleen ongelmia. Kosteutta, hometta ja jos jonkinlaista sientä pukkasi joka nurkasta ja ilmanvaihtokanavasta, joten taas oli pikamuutto edessä. Kaikki juuri uusitut huonekalut ja tarpeistot piti jälleen hävittää ettei niiden mukana kulkeutuisi haitallisia itiöitä väliaikaistiloihin.

 Joku muukin on ilmeisesti tuntenut antipatiaa tätä verorahoillla täytettyä pohjatonta kaivoa kohtaan piirrellessään näitä etäisesti halkaistua aurinkoa muistuttavia kuvioita juuri uusittuihin ikkunoihin.

 Asian ytimessä, niinkuin aina.

Remontin yhteydessä rakennettiin uusi liikunta- ja juhlasali, jota visioitiin myös vuokrattavaksi yleishyödyllisiksi esintyymis- ja kokoontumistiloiksi. Tiettävästi ensimmäistäkään  aiottua  tilaisuutta ei ehditty järjestää  ennen rakennuksen käyttökieltoon asettamista.

Niin se vaan välillä käy, tai useinkin, että pää jää vetävän käteen. Veronmaksaja on uhri monessakin käänteessä, ainakin niin kauan kuin holtittomasti yhteistä kassaa käyttävät on saatu edesvastuusen ja ajattelemaan miten, mihin ja millaisiin tarkoituksiin niitä vaihdonvälineitä jaetaan. Tärkeää olisi kunkin tahollaan keskittyä tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka kestävät, toimivat ja tuottavat suhteessa niihin sijoitettuun työmäärään ja luonnonvaroihin, sillä muuten kaikki on turhaa. Ehkä se on muutenkin.

Tien varressa seisoo autiotalo juuri sellaisena kuin niihin erityisesti perehtymättömät ihmiset ne mielessään kuvittelevat. Karmivaa tunnelmaa ei ainakaan vähennä kummmituskotia ympäröivät lehdettömät puut.

Alla aukeaa manan maja, pimeyttä hohtavana ja houkuttelevasti kuiskaillen. Kurkistakoon ken uskaltaa.

Paholaisen pienoiskartanoon astutaan sisään pariovista, joita sammal ja hilseilevä maali koristavat kuin miljoonabudjetin Hollywood-filmissä.

Täytyy varoa ettei tipu lauta päähän kun näillä nurkilla hiippailee.

Rengonpeili.

Vaan eipä hullumat näkymät heijastu tästä pinnasta.

Tästä voi havainnollistaa itselleen että lasi on oikeasti nestemäiseksi luokiteltu aine, joka väreilee valuessaan kuin vedenpinta.

Tuoretta.

Raketti-Anttilasta tietysti.

Etelä-amerikkalainen hedelmäkori, näitä on tullut viime aikoina yllättävän usein vastaan autiotalojen pihavarastoja inventoidessa.

Karhulan kuljetuslaatikko, vaan missä ovat pelkistetyn kauniit, mutta nykyään kirpputoreilla ylihinnoitellut lasipurkit kansineen?

No, lasipurkkeja ainakin löytyy viereisestä pärekorista sanomalehtiin peiteltynä ja saattaapa olla seassa muutama ylläkirjoitetussa tekstissä kaipailtu Karhulakin.

No juuri tälläisia laatikoita on tullut nähtyä ainakin neljässä eri paikassa. Silloinen etelän herkkuja maahan tuonut tukkumyyjä lienee tehnyt hyvää tiliä myydessään erikoisuuksia tälle perunan ja pettuleivän ravitsemalle kansallle.

'Ei nautittavaksi', mutta varmasti hyvää tavaraa.

Puolikas pöytäviinapullo, joka väristä päätellen ei ole sitä itseään, vaan muistuttaa pikemminkin jaloviinan ja jäteöljyn sekoitusta. Vaikka viinimäen miehiä olenkin, en silti tohtinut ottaa tujausta tästä houkutuksesta.

Tässä talossa on muutakin vedetty kuin vinettoa. On limpparia, mehua ja jos jonkinmoista terveysyrttijuomaa joka nivelelle.

Jostain syystä huligaanit eivät ole löytäneet paikalle, vaikka ollaan todella vilkkaasti liikennöidyn tien ja suurehkon oppilaitoksen välittömässä läheisyydessä. Talon etualalla kasvava vanha lehtometsä antaa kesäisin peittävän suojan, mutta suuren osan vuotta talo on kuin hyllyllä sivulle vilkaisevien silmien edessä. Ehkä alati kasvava kiire on saanut kulkijat katsomaan vain ja ainoastaan eteenpäin heidän matkatessaan jo seuraavaan pisteeseensä.

Vahaa ja öljynsuodatinta, liekö talossa ollut Siiri-muorin lisäksi joku autoilija vai onko asuja itse omistanut yksityisen kulkupelin?

Jätteet johtavat sylttytehtaalle tai ainakin kauniille ja kultaiselle 80-luvulle. Kaikesta päätellen paikka on viimeisinä vuosinaan toiminut vapaa-ajan asuntona jonka käyttöaste on hiipunut tultaessa niihin aikoihin kun markkaa devalvoitiin.

Kambodzan kansanmurha on ylittänyt uutiskynnyksen, eikä suotta, onhan kyseessä yksi verisimmistä, mielettömimmistä ja traagisimmista sisällissodista. Tosin perusidealtaan punakhmerien ajama ideologia ei ole pahimmasta päästä niistä muoteista, johon köyhää kansaa on ihmiskunnan historian aikana yritetty ajaa. Pol Potin ja kumppaneiden tavoitteenahan oli utopistinen maailma, jossa ei varsinaisesti ole rahaa, ihmiset asuvat maaseudulla viljelellen maata ja eläen omavaraistaloudessa rauhaa ja tasa-arvoa vaalien. Kuulostaa hyvältä, eikö? Mutta aina se ei vain mene niinkuin on kirjotettu. Kun ihmisenperkeleestä on kysymys, menee kaikessa hyvässä ja hyvääkin tarkoittavissa ajatuksessa jokin pieleen. Jälleen kerran heikoin lenkki oli luomakunnan viisain ja jaloin lajike: homo sapiens, niin yksilönä kuin yhteisönäkin. Sama vuosituhansia jatkunut tuhonmantra  soi ilmoille tänäkin päivänä: ahneus, omaneduntavoittelu ja ahneus.

Enkä tarkoita että ihmiskunnan pitäisi palata esihistoriaan ja luopua saavuttamastaan sivistyksestä ja tieteestä. Mutta sen verran se voisi hidastaa että ehtisi katsoa sivuilleen ja siihen hetkeen jotain elää. Sillä yksilön kohdalla tämä paratiisissa vietetty aika ei ole edes huokauksen mittainen ihmiskunnan lyhyeen historiaan suhteutettuna. Armahda itsesi, sillä sitten vasta voit olla muulle maailmalle armollinen.

Loppu.