Maaseudun ja pikkukylien ilmapiiriä kuvataan usein suvaitsemattomaksi. Kaikkea erilaista katsotaan vieroksuen ja poikkeavat persoonat suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Katseet kääntyvät joukkoon kuulumattoman kulkiessa ja juorut liikkuvat kertautuen matkallaan, saavuttaen usein melkoiset mittasuhteet.

Mutta näin ei ole läheskään aina, vaikka yleistämisen leimasin on ihmisten mieliin sellaisen käsityksen syvälle painanutkin. Pieni piiri voi olla huomattavasti suvaitsevaismpi ja huomioonottavampi kuin kasvoton kaupunkikulttuuri, jonka varjoihin on helppo maastoutua jopa itseltään.

Seuraaviin kuviin taltioitu talo ja sen edesmenneet asukkaat ansaitsevat pienen arvonnoston ja muistamisen ennen painumistaan unholan ikuiseen hämärään. Talossa nimittäin asusteli kaksi naista, joita muualla kylällä kutsuttiin 'siskoksiksi', koska lesboista tai homoseksuaaleista ei haluttu puhua, ei varsinkaan lasten kuullen. Aikana jolloin edellämainitut seksuaaliset suuntaukset olivat suomessa vielä rangaistava teko, eli vuoteen 1971 asti, ei sopinut muutenkaan julkisesti puhua samaa sukupuolta olevien parisuhteesta. Tämän tiesivät myös kyläläiset, jotka joviaalisti vaikenivat asiasta tekemättä siitä numeroa, vaikka moinen suhde vähän sopimattomalta tuntuikin.

Suurin osa tuon ajan homoseksuaaleista elikin 'kaapissa', kuten valitettavan iso prosentuaalinen määrä nykyäänkin joutuu tekemään. Siitä ei todellakaan ole kovin kauan, kun saattoi joutua pakkohoitoon tai parantolaan seksuaalisen suuntautumisesi vuoksi. Vielä 1980-luvun alussa se luokiteltiin suomessa sairaudeksi. Eikä sitä vielä tänäpäivänäkään katsota eduksi esimerkiksi joissakin työyhteisöissä, vaikka laissa syrjiminen onkin jo kielletty. Ihmisten pelkoihin ja ennakkoluuloihin ei lainkoura kuitenkaan ulotu.

Talon viimeisiä asukkaita voi sanoa hyvin rohkeiksi koska he uskalsivat elää niinkuin tunsivat ja tahtoivat tuonakin suvaitsemattomuuden aikana. Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja kannattaa miettiä käyttääkö sen pelossa eläen ja muiden ihmisten hyväksyntää janoten, vai reilusti omana itsenään.

Elämä on jättänyt talon, jäljellä vain hiljaisuus. Perikunta on ilmeisesti yrittänyt myydä taloa jossain vaiheessa heikolla menestyksellä. Eteisen seinään nojailevaan vanhaa välioveen  oli kirjoitetttu tussilla Habitan mainosteksti, myyjä ja puhelinnumero. Sittemmin maat osti lähellä asuva isäntä ja teki ne pelloksi. Talo jäi sarkojen keskelle maatumaan kuin puujumala, vanhanaikaisena ja nykyvaatimuksiin riittämättömänä.

Sanotaan että aika kultaa muistot. Aika on myös se, joka kuljettaa ne unohduksen hopeiseen harsoon.
Sadan vuoden päästä ei kukaan muista meitäkään, eikä meidän elämämme hienoja tai huonoja hetkiä. Siksi kannattaakin panostaa tähän päivään, ja hetkeen jota elää, vaikka se ei helppoa aina olekkaan.

Yläkerrassa on ollut pariskunnan tupakkahuone. Kaksi samanlaista nojatuolia edessään kotitekoiset ryijymatot, pieni pöytä, maljakko ja tuhkakuppi. Näillä tuoleilla on luultavasti monet illat istuskeltu ikkunasta auringonlaskua katsellen.

Ympäröivä maailma ei vahingoita ainoastaan ihmisiä, vaan  myös rakennuksia. Katto on alkanut vuotamaan pilaten myös tukirakenteita, sillä paneelit pyöristyivät jo uhkaavasti maata kohden. Vanha lautalattia on myös lahonnut aivan pehmeäksi. Talon nykyinen omistaja olikin ystävällisesti tehnyt varoituskyltin, etteivät sisään eksyneet satunnaiset vierailijat lattian lävitse putoaisi.

Matkanpään häämöttäessä alkoivat voimat loppua ja jouduttiin muuttamaan kenties kunnalliskotiin. Kaikki mikä ei mahtunut mukaan pakattiin vintille odottamaan sitä jotakin, mitä ei koskaan enää tule.
Näin käy myös meidän omistamillemme tavaroille ennen pitkää eli välttäkäämme niiden tarpeetonta hankkimista, koska meidän jälkeemmekin on maapallolla elämää, toivottavasti.

Haudanhiljaisuuteen jäi vain kengänjäljet pölyn peittämälle lattialle.

Eteisestä aukeaa erämaa kuin morfiinin siivittämä uni. On aika sammuttaa valot.