maanantai 11. heinäkuuta 2022





Tässä päivänä eräänä saapui uusimman kirjallisen tuotokseni koevedokset. Teos kantaa nimeä Kuilu. Kirja on Hauho-Tuulos-Lammi -trilogian toinen osa, joka toimii myös täysin erillisenä kirjana. Edellinen osa Kiramo sijoittui pitkälti Tuuloksen maisemiin ja tällä kertaa seikkailuiden kiintopisteenä on naapuripitäjä Hauho. 




Kirjoitusprosessi olikin tällä kertaa pidempi, hieman yli vuoden mittainen nakutus. Normaalisti tällaisen tekemiseen kuluu muutamia viikkoja. Ensimmäinen kirjasimen jälki valkoista avaruutta vasten löysi paikkansa jo edellisvuoden maaliskuussa, tarkemmin sanottuna 24. pvä. 
Melkein heti aloittamisen jälkeen ajauduimme asuntokaupoille, minkä johdosta luomistyöhön tuli ensimmäinen paussi muuton ja muiden kiireiden vallatessa vapaa-ajan. Kolmen huoneen pintaremontit ja keittiön päivittäminen takaisin 70-luvulle veivät vielä oman tovinsa. 
Jossain kohtaa päivien taas lyhentyessä jäi aikaa muuhunkin ja palasin tarinan pariin. Kirjoitusmatka jatkuikin lennokkaasti siitä mihin olin keväällä jäänyt. Hienoisia vaikeuksia toki tuotti alkupään liuskojen rytmin ja tunnelman tavoittaminen, olihan kevät jo vaihtunut syksyyn ja eletty kesäkin antanut omia sävyjään niiden väliin jäävään notkelmaan.
Nopeana kirjoittajana olin kuitenkin pian loppusuoralla tarinan löytäessä yhä humoristisempia piirteitä. Vaan nauru loppui lyhyeen. Vaikka taloudesta löytyy useampikin kannettava tietokone, on se jota käytän harrastukseeni jo useamman tovin vanha laite. Siinä on erityisetuna muihin verrattuna taustavalaistut näppäimet, jotka ovat ne olennaisin seikka myöhäisiltaisia ja öisiä kirjoitteluja ajatellen. Akku pirulainen on vain päässyt niin huonoksi, ettei kestä juuri tuntia pidempään, minkä jälkeen kone sammuu ilman eri varoituksia, ellei ole liitettynä valtakunnan verkkoon. 
Tapanani on kirjoitella iltaisin nukkumaan mennessäni myöhään yöhön. Eräänä iltana kävikin niin, että akku pääsi loppumaan kesken tallentamattoman kirjoitustyön. En kuitenkaan tehnyt asiasta suurta murhetta, vaan ajattelin jatkavani ensi kerralla siitä mihin jäin.



Alkaessani jälleen toimeen seuraavana iltana en saanut tiedostoa auki. 
Aikani atk-ongelmien kanssa ährättyäni aloin huudella apua, jota sainkin runsaasti ja avokätisesti ystäviltä, tutuilta ja kylänmiehiltä. Oli ilo huomata maailmasta löytyvän näinäkin aikoina pyyteetöntä hyvyyttä. Tiedostoa ei kuitenkaan saanut parhaatkaan it-velhot palautettua hyvistä yrityksistä huolimatta - se oli tuhoutunut. Open officessa on kuulemma madon mentävä reikä, jos tiedosto on avoinna ja tallentamatta koneen yllättävän sulkeutumisen aikaan.



Oma tietotekninen osaamiseni on jäänyt Commodore 64 tietokoneen ja Giana sistersin aikoihin. Tosin täytyy sanoa, etten ollut koskaan kovin etevä edes noihin commodoreaikoihin, vaikka sain sentään pelit ladattua kaseteilta ja levykkeiltä. Nykyisen tietotekniikan rattailta olen pudonnut kuin mätä omena Aatamin kädestä ja aivan vapaasta tahdostani. Maailmassa riittää loputtomasti ihmeteltävää myös ilman, että sitä katsoo älylaitteiden lävitse.




Osittain näitä teknisiä asioita kohtaan tuntemani välinpitämättömyyden vuoksi koko projekti oli siis kaatua. Jossain vaiheessa jo syyttelin käsikirjoituksen sivuille kysymättä raahaamiani vainajia Mao Tse-Tungista Idi Aminiin, mutta turhaan. Vika löytyi kuitenkin peilin edessä seisojasta. Loppuhuipennuksen tämä surkeanpuoleinen tietokonetunarointi sai hetki sitten, kun avasin koevedokset sisältävän lähetyksen. Kirjan kansikuva, joka näytti vielä taitto-ohjelman syövereissä oikein hyvältä, oli painettuna kovin toisen näköinen. Vaikka painotalon kuvalaatua tarkkaileva keinoäly varoittelikin kuvanlaadun ja muiden olennaisten painoteknisten asioiden riittämättömyydestä, en ottanut sitä vakavasti. Lopputulos on kuitenkin, no, aika lävitseammutun vaalea. Paino-ohjelman automaattinen kuvanparannus on ilmeisesti yrittänyt tehdä parhaansa taiteellisen kansikuvan kanssa, ymmärtämättä sen olevan taideteos. Lopputulos onkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Mutta tosiaan, vaikka tämä liene viimeisimpiä vastoinkäymisiä tämän projektin parissa, ei se ollut ensimmäinen. Kesken parhaan kirjoitusvaiheen koko alkuperäinen tiedosto siis tuhoutui. Olin onneksi lähettänyt kirjasta varmuuskopion sähköpostiini reilua viikkoa ennen haveria, joten koko tarina ei ollut vielä menetetty. Tosin omasta mielestäni parhaat osiot olivat kadonneet ja olikin yllättävän tai lähes mahdottoman vaikeaa kirjoittaa uudelleen jo kertaalleen kirjoitettuja asioita. Hetken asiaa märehdittyäni jätin leikin sikseen ja siirryin muiden aiheiden pariin. Työn alla on aina muutamia toisistaan riippumattomia tekstejä, isompia ja pienempiä, seikkailuista ja maailmojen maalailuista satuannaisiin tilaustöihin ja  kirjallisiin avusteluihin.



Kuluvan vuoden pääsiäisen aikaan jouduin ensi kertaa vuosiin muutamaksi päiväksi sairaslomalle koronaviruksen kourissa. Kohtalaisen kovista oireista ja sekavista tiloista huolimatta, tai juuri niistä johtuen, palasin sähköpostin periltä löytyneen jo kertaalleen tuhoutuneen kirjaprojektin pariin saattaen sen viimein loppuun.

Homma olikin nopeasti paketissa saatuani kerrankin hetkisen aikaa intensiiviseen työskentelyyn ilman muita pakollisempia töitä ja alati kaikkialla vaanivia keskeytyksiä. Loppuosasta tulikin ehdottomasti teoksen parasta antia, mikä taas johti siihen, ettei kokonaisuus ollut enää ihan tasapainossa. No, eipä tarinakaan ole aivan tasapainoinen, ainakaan jos kuvittelee kaiken menevän aina niin kuin asiat yleensä menevät.
Kirja jakaantuikin, ainakin omien tuntemuksieni mukaan, kolmeen osaan: alkuun, keski-vaiheeseen ja loppuun, johtuen siitä että se on kirjoitettu ajallisestikin kolmessa osassa. Alku onnistui tavallisen hyvin, keski-vaiheen kerronnan jäädessä heikoimmaksi lenkiksi alun ja onnistuneen lopun väliin. Lukija ei toivottavasti näitä vuodenaikavaihteluita huomaa niin helposti. 




Vaikka olenkin vain aloitteleva harrastelijakirjailija, en silti malta olla luomatta näitä itseäni viihdyttäviä mysteerioita ja outoja kohtaamisia kaikkien tavallisten ja käsittämättömien asioiden ja aiheiden kanssa. Jos esikoisharjoituksessani Kiramossa jutut lähtivät hetkittäin laukalle, niin tässä Kuilu nimeä kantavassa jatko-osassa painaa parasta raviaan kokonainen villintynyt hevoslauma. Vai miten mielestänne yhdistyy toisiinsa sulavasti kananmuna, karvalakki, Jeesus ja kyläbaari tai maapallon syntyvaiheet, Napoleon, silmälasit ja Inkakulttuurin kultakausi? Stalin, Macbeth ja Mobutu Sese Seko sentään sopivat jotenkin samojen viivojen sisään, ehkä?

Tiiviistettynä tarina kertoo mediahuomiota saaneesta kirjailija-toimittajasta, joka on tuttu myös television ajankohtais- ja paneeliohjelmista. Uudelleensyntymänsä jälkeen hänen tiensä vie Hauhon rauhaisaan maaseutumiljööseen, missä olisi tarkoitus saada kirjoitettua kolmas kirja. Epämääräiset elämäntavat ja moraalinen rappio ovat riuduttaneet alkoholin raastamaa tietäjää siinä määrin, ettei tekstiä synny alkuun sanankaan vertaa.
Satunnaiset vierailut seudulla asuvan suvunvanhimman luona antavat avaimia lukittuihin oviin ja vuosikymmenten taakse piilotettuihin aiheisiin. Kirjoittaminen vie kirjailijan mennessään yhä syvemmälle ajatusten, muistojen ja itse kirjoittamiensa rivien välisiin mysteerioihin, eikä olekaan enää selvää, mikä on totta ja mikä ei. Onko todellisuus samaa mielikuvitusta kuin kirjoitettu teksti? Vai onko kirjoitukset enemmän totta kuin mikään muu? Vaikkei kirjassa löydy vastauksia aivan kaikkiin etsittyihin asioihin, saa lukija sentään tietää mitä mieltä Jeesus on Koskenkorvasta ja avantouinnista. Tai miten Stalin kuoli oikeasti? Miksi Urho Kekkonen tulee paikalle kutsumatta?

Kuten edellä olevasta kuvauksesta voi päätellä, ei kyseessä ole mikään dekkariluonteinen seikkailu, vaan jotain aivan muuta. Rauhallisen puoleisesta alusta huolimatta tapahtumat kasvavat loppua kohti ihan kohtalaisiin mittasuhteisiin, näin hämäläiseen tapaan vaatimattomasti ilmaistuna.
Vaikka teoksessa ei ole mitään yhtä keskeistä probleemaa, jonka ympärille asiat kiertyisivät, kätkee se sisäänsä monisyistä historian ja filosofian tutkailua. Kaikkien mieleenhän tällainen tekstiksi puettu toimettomuus ei liene, vaikka itse tekijänä olen sellaisen suuri ystävä. Nykyajan kiireinen sykli on vääristänyt osaltaan filosofisten kysymysten ääreen pysähtymisen taidon. Itsehän toki seison aamusta iltaan näiden kaikkeutta kätkevien suonsilmäkkeiden äärellä, tuijotellen niiden värähtämättömiin nieluihin. Vaikkei pinnan tyyneydestä voi lukea vastauksia, saattaa niiden sisälleen kätkemiä ajattomuuksia kuitenkin aistia ja koota ajatuksiksi. 





Täytyy tunnustaa etten ole täysin tyytyväinen teokseen. Ainakin tarinan dynamiikassa ja jännitteiden luomisessa olisi ollut parantamisen varaa. Toisaalta siinä on kyllä hetkensä, eikä kokonaisajatus saati uniikki juoni ole aivan huonoja. Ehkä olisi pitänyt antaa hieman enemmän aikaa ja jäsentelyä tekstille, hioen sen rytmitystä ja aallonpohjia. Kirjan kaaren kestävästä dramatiikasta ja dialogien onnistumisesta en viitsi edes alkaa tässä mainitsemaan, sillä niissäkin on vielä kosolti opeteltavaa. Toisaalta dialogeissa käytetty minimaalinen ilmaisu on itselleni ominainen sanailumitta, vaikka muuten kirjoittelenkin laveasti ja pitkään, kuten monet tuttavani tietävät. Vanha viisaus sanookin: lyhyestä virsi kaunis, mutta sanojen laineille maalailukin on oma tarinalle syvyyttä antava taiteenlajinsa.
Kuilu kirjaa ei lukijan pidä ottaa kuitenkaan liian vakavasti. Kaikki on pohjustusta vielä tulossa oleville mestariteoksille, joita alan työstämään sitten kun elämäntilanteet ja kirjoittaja ovat niihin kypsiä. Toki myös ulkopuolista apua tarvittaisiin käsikirjoituksen lukemisesta, korjaus- ja kehitysideoihin, sekä tietotekniisiin avuihin. 
Ennen kaikkea onnistunut tekeminen vaatisi yhtäjaksoista aikaa ja paneutumista. Ilta- ja yöpuhteina työpäivien välillä kirjoitetut liuskat eivät aina ole tasalaatuisia saati pysy koossa parhaalla mahdollisella tavalla. Hauskaa ja viihdyttävää tällainen tekeminen kuitenkin on. Vaikka en olekaan mikään varsinainen hupiukko, on tarina kirjoitettu kepeään ja hetkittäin sarkastiseenkin sävyyn. Lukijalta velvoitetaan kuitenkin kohtalaista yleissivistystä ja hyvää historian tuntemusta, sillä muuten asiat, ihmiset ja tapahtumat saattavat marssia ohitse sivuilleen katsomatta. Rivien väleihin on ujutettu loputon määrä vertauskuvallisuutta, sekä suoria ja epäsuoria lainauksia monista klassisista teoksista. Matkan varrelle on jätetty myös kosolti vihjeitä, joiden avulla osaava lukija saattaa saada sivuille kätketyt arvoitukset ratkottua.