keskiviikko 22. elokuuta 2018



On aika palata ajattomuuden ääreen. Paitsi että tällä kertaa suoritamme henkisen patikointimme aivan vastakkaiseen suuntaan eli ajan äärelle, joka toki olennaisesti liittyy myös ajattomuuteen ollen sen eräänlainen täydentävä vastakohta tai tyhjiö, jota aika täyttää. Tai sitten tyhjiö, joka jää jäljelle ajan mentyä. Vaikeampi antaa mitään selväsanaista määritettä tai yhtä näkökulmaa tähänkään asiaan.


Aikaa kuvataan usein virraksi, joka juoksee kuin vesi vihaisesti virtaavassa koskessa tai matelee seesteisen hiljalleen virtaavan joen lailla. Toisinaan aika taas seisahtuu, mutta sellainen kestää yleensä vain pienen hetken ja tuollonkin on kyse psyykkeestä, joka tekee temppujaan ihmismielen kustannuksella. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan kaiken aikaa samaa tasaisen tappavaa vauhtia. Tappavaa, ihan kirjaimellisesti.


Jos puristaisimme maailmankaikkeuden ja vaikka vain maapallon olemassaolon ajanjakson metrin mittaiseksi janaksi, niin ihmiskunnan täällä tallustelema aika olisi vain tuhannnesosa millimetrejä. Siksi ei aina jaksa huolestua ihan pienistä, koska oma osuus kokonaisuudessa on vain aavikkotuulen kadoksiin puhaltaman pölyhiukkasen arvoinen. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan johonkin hahmottomaan tulevaisuuteen, muuttaen ehkä muotoaan tai kääntäen suuntaansa. Vai kulkeeko aika suoraan ja aina eteenpäin?  Todennäköisesti ei. Tosin näiden seikkojen mittaamiseen ei ihmisellä liene mahdollisuuksia vielä hetkeen, jos edes ikinä.
Ja miksi tarvitsisi ollakaan.


Toki yksilötasolla voisi jonkinlaisen testin suorittaa hurauttamalla lähimpään mustaan aukkoon ja toivoa, että tajunta jatkaisi olemassaoloaan materian hajotessa atomisumuksi kadotuksen mustilla huulilla. Silloin saattaisi selvitä se, onko aika ylitäyden tyhjyyden läpi johtavan madonreiän toisessa päässä eri ajassa kuin lähtiessä. Vaikeaa voisi tosin olla raportin teko tutkimusretken tuloksista.


Vakavasti otettuja arveluita asiasta on kuitenkin suoritettu useaan otteeseen. Eikö Einsteinin Abekin ollut sitä mitä mieltä, että jos liikkuisi tarpeeksi nopeasti, niin aika kulkisi taaksepäin.
Kun tästä ponkaisisi raketilla kohti äärettömyyksiä aikaa nopeammin, voisi katsella sukkulan ikkkunasta ihmiskunnan alkutölväyksiä.
Joidenkin tahojen mukaan näin käy ihan käytännössäkin. Astro- Cosmo- ym.nautiskelijat singahtavat sen verran lujaa kohti avaruuden äärettömyyttä, että ovat hetkellisesti jokusenkin sadaosasekunnin maan kamaraa tallaavia lajitovereitaan edellä ajan kahlitsemattomassa kulussa.


Paljonko ylläesitetystä edellekäymisestä on sitten hyötyä sukkulan henkilökunnalle jää kunkin arvuuttelijan oman harkinnan varaan.
Mutta oman harkinnan varaan sen sijaan ei jää Benjamin Libetin esittämä puolen sekunnin viive ihmisen aikareaktiossa. Eli kaikki mitä näemme ja koemme tapahtuu puolta sekuntia ennen kuin me sen  tiedostamme.
Tällä hetkellä kirjoittajan viive tosin tuntuu olevan noin puolen minuutin luokkaa, johtuen eilisistä hääjuhlista, jotka oman ajankuluntulkintani mukaan jatkuivat lähes seuraavaan päivään asti.


Siinä mielessä kyllä yhdyn puolen sekuninin miehen Libetin näkemyksiin, että pistän vielä paremmaksi toteamalla, että koko ihmisen kokema todellisuus on illuusiota, ainakin jossain määrin.


Ihmisen ei tarvitse kuin lyödä päänsä, lääkitä itseään väärin, kokea jotakin kestämätöntä, syödä sopimattomia sieniä tai ihan vaan juopotella muutaman päivän ajan, niin todellisuus alkaa hahmottua jo melko erilailla kuin suurin osa lajitovereista sen näkee ja kokee.
Luullakseni suurin osa profeetoista kautta aikojen on törmännnyt johonkin näistä tai vastaavista vaikuttajista ennen näkemisenlahjansa saamista. Seassa lie varmasti ollut myös jo syntymässään säikähtäneitä, jotka ovat uskoneet näkyihinsä ja yrittäneet saada muutkin uskomaan joskus siinä ehkä onnistuenkin. Näkijöiden joukossa on ollut (ja on) tietysti myös tietoisesti muiden hyväksikäytöllä ja hyväuskoisuudella itseään elättäneitä, unohtamatta kuitenkaan vanhoja kunnon satusetiä, huumorismielisiä eksistentialisteja, joiden värikkäitä näkemyksiä ei välttämättä kannata vähätellä ennen syvempiä mietiskelyjä.


Silti todellisuus on kuitenkin todellinen vaikka se olisi harhaa. Siis ainakin meille todellinen. Näkevät ja kokevathan eläimetkin tämän olemassa olevan maailmamme aivan erilailla kuin ihminen, joka täällä herrana vajavaisine aisteineen sompailee.
Kaikkien profetoijien ja harhannäkijöidenkin todellisuus sitoutuu samaan aikatodellisuuteen kaiken elävän kanssa, jättäen  kuitenkin yksilökohtaisen näkemisen- ja tulkinnanvapauden. Ihmisen kallonkätköistä löytyvä harmaa massa pystyy käsittelemään käsittämättömän määrän tietoa luoden ja hahmottaen tämänkin ympäröivän todellisuuden erilaisten sähkökemiallistien reaktioiden avulla. Tässä kohtaa joutuukin teorisoimaan, onko minä aina minä vai ainoastaan erilaisten kemiallisten vaikutusten ja reaktioiden sattumanvaraisesti ohjaama hiilestä ja vedestä koostuva robotti?


Tietoisuus on kuitenkin aina tietoisuus, niin kuin todellisuuskin on aina todellisuus. Hieman erilainen eri näkökulmista, mutta laajana kokonaisuutena totta. Niin kuin aikaikin: Kaikille sama. Ainakin kunnes toisin todistetaan.


Aikaahan ihmiset ovat mittailleet naurettavan vähän aikaa, vasta reilut satakunta vuotta. Tosin se ei juuri naurata, että nykyään länsimaissa ja toki suuressa osassa muutakin maailmaa kaikki toimet ja tekemiset pyörivät orjallisesti sovittujen aikamääreiden ympärillä yötä päivää. Aika on nielaissut ihmisen ja tekemisen omakseen. Tehokkuus, tuotanto, kasvu ja kiire, siinäpä tämän hetken tärkeimmät argumentit.


Aika on kuitenkin kaiken olemassaolon mahdollistava tekijä. Ainakin tämän tietämyksen valossa, joka tällä hetkellä vallitsee. Ja se vasta hauskaa onkin,  lueskella muutaman sadan vuoden takaisia tieteilijöiden, tutkijoiden ja filosofien varmana pitämiään näkemksiä.
Mutta niinkuin mekin nauramme heille, nauravat myös meidän jälkeemme tulevat meille, ellemme sitten ole onnistuneet huonoon suuntaan vivahtavalla toiminnallamme hävittämään olemassaoloamme tämän pallon kaikenantavilta kentiltä.


Paras kuitenkin olla liikoja miettimättä syntyjä syviä. Jo Ukko Väinämöinenkin matkusti pois jättäen lapsilleen vain hajanaiset tiedon rippeet kaikkeuden totuuksista. Tänne jääneiden kulloistenkin pallolla olijoiden ja olioiden päätehtävä olisi kuitenkin elää sovussa ja harmoniassa luonnon ja olemassaolonsa kanssa. Kaikkea ei tarvitse saada, kaikkea ei tarvitse tietää. Jokainen hetki voi olla pieni paratiisi, jos vain tahtoo niin.





lauantai 2. joulukuuta 2017


Välkommen!  I dag vi har mycke spelar för övergiven restaurangbåt.


Jaahas, kellohan on jo pitkälti yli keskipäivän eli astukaamme peremmälle tähän lemmenlaivattareen.


Joskin hiljaista on vielä näin alkuiltapäivästä.


Totta puhuen näyttää siltä ettei tällä kannella voi enää nauttia kuin omia eväitä.


Luukut on lyöty säppiin, mutta kurkataan silti miltä näyttää syvemmällä tämän uppoavan rotankolon ruosteisissa syövereissä.


Terveysviranomaiset tuskin olisivat innoissaan, jos täällä vielä liiketointa olisi ryhdytty harjoittamaan. Tosin ei tämä viimeisinä aukioloaikoinaankaan juuri siistimmältä näyttänyt. Lämpimän lonkeron tai oluen sai muutamaan kertaan käytetyistä kertakäyttömuovituopeista ruokapuolen koostuessa ainoastaan mikromakkarasta sinappi-ketsuppi höysteellä.


Kuittirullat ja kastikkeet ovat jääneet odottamaan tulevia kesiä. Säilöttiinköhän ruokatarpeet näin kätevästi käden ulottuvilla aktiiviaikoinakin?


Nortinmyyntiluvat on ainakin kunnossa, vaikka muuten on vähän lipsuttu.


Kannen alla taas ei ole kaikki ihan kunnossa. Uhkaava kallistuma johtuu pohjaan kertyynestä vedestä. Tämän ravintolalaivan vuotta aiemmin kaatopaikalle seilannut veli ehti vuotaa kohtalaisesti öljyä rantavesistöön upotessaan, vaikka ravintoloitsijan mukaan laiva oli uppoamaton kuin Titanic ja varsinkin vapaa kaikesta ongelmajätteestä, öljystä ja polttoaineesta. No, siistimisestä lähti sadantuhannen euron lasku bulvaanille, jonka nimiin yritystoiminta oli konkurssin alla puljattu.
Toisin sanoen veronmaksajien maksettavaksi jäi lasku kaikesta siivouksesta ja laivanhylyn kärräämisestä kaatopaikalle.
Muistaakseni joku osti kyseisen Teemun romuraudaksi parilla tonnilla pakkohuutokaupasta, muttei koskaan lunastanut huutoaan saati hakenut kovan onnen kippoa pois Karanojan hylättyjen ajoneuvojen häkistä.


Tässä kuvassa on kaikki ihmisen tekemä vinossa. Tämä tuhoon tuomittu laiva sekä vasta rannalla näkyvät ison rahan talot. Vanhan järvenpohjan päälle tuupatut tönöt alkoivat kallistua Pisan tornin tapaan heti valmistuttuaan. Jotain ankkurointeja kai tehtiin hätäaputöinä, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. En tiedä kuinka korkeissa oikeusasteissa asiaa veivattiin ja mikä oli lopputulos. Vinossa talot kuitenkin yhä rannassa seisovat.


Tämäkin laiva pakkohuutokaupattiin kaupungin toimesta persaukisen konkurssipesän saataviksi. Niinpä se eräänä päivänä lähti Tamperetta kohti, tosin useiden epäonnistuneiden hinausyritysten jälkeen. Milloin oli liian pieni puksutin millä yritettiin lotjaketta vetää, milloin taas tuuli väärästä suunnasta. Viimein ruostekasa kuitenkin katosi maisemista autuaammille uppoamismaille, vai pitäsikö sanoa -vesille.


Hyvästi jääköön Tyyne ja Teemu. Nostakaamme lämmin keskiolutmalja heidän muistolleen.

maanantai 17. heinäkuuta 2017


Tällä kertaa kiertolaisajelumme kohteena on tuttavamme vuosien takaa. Kuvamatkan alkupää sijoittuu viimeisiin aikoihin hänen materioituneessa tilassaan, kun taas loppumatkasta tutustumme tämän hetkiseen aineettomaan olemukseen. Samalla teemme sadan vuoden pikaläpileikkauksen tämän sahateollisuuden edustajan matkaan, joskin kuvat ja muistikuvat painottuvat lähivuosikymmeniin. Maailmalta kaavittua tietoa toki tulee koko historian ajalta muistinvaraisesti ja eri lähteistä epämääräisesti ja satunnaisesti tarkisteltuna, joten pitäkää varanne.


Ennen asevoimille suorittamiani velvoitteita työskentelin laitoksessa jonkin aikaa sahatavaran jälkikäsittelijänä eli lähinnä puun laatulajitteluun, määrämittasahuun ja valmiiden artikkeleiden järjestelyn parissa. Kaurismäkeläinen työilmapiiri ja menneeseen maailmaan unohtunut miljöö piirtyi ikuisiksi ajoiksi muistojeni arkistoihin. Toki jo aiemmin olin tutustunut laitokseen isäni ajaessa haketta täältä Valkeakosken paperitehtaalle.
Lapsuuden käynneistä on jäänyt erityisesti mieleen sahan yläkerrassa toiminut ruokala / kahvila tupakansavuineen ja munkkirasvan käryineen sekä pihan täyttävä tuoreen havupuun ja pakkasilmaan sekoittuneen dieselmoottorien tupruttaman pakokaasun tuoksu.
Myöhemmällä iällä kävin uteliaisuuttani muutamankin kerran katsomassa mitä teollisuuskompleksille kuuluu, sillä korviini oli kantautunut tieto kiramoiden hiljentymisestä. Tarinan kuvat ovat peräisin näiltä tutkimusmatkoilta.


Varsinainen saharakennus purettiin jo 1990-luvun lopulla toiminnan alasajon yhteydessä. Jäljelle kuitenkin jäi 70-luvun puolivälissä rakennettu kohtuullisen tuotantokapasiteetin omaava kuivaamo ja kaukolämpökeskus, sekä lukuisia muita puutavaran käsittelyyn ja varastointiin käytettyjä rakennuksia. Laajan kentän rinteille oli rakennettu muun muassa asuintaloja työläisille sekä erillinen toimistorakennus ulkomaankaupalle ja toiminnanjohdolle, kuivaamon yläkerassa sijainneiden konttorien lisäksi. Lisäksi lähistöltä löytyi tuotantolaitoksen edustushuvila rantasaunoineen, jotka sittemmin myytiin yksityisomistukseen.


Kaikki kuitenkin alkoi jo sata vuotta sitten yhden miehen ajatuksista hänen kävellessään näillä kallioisilla rannoilla. Tuulokseen muuttanut Mikko Kaloinen oli pienestä pitäen tottunut toimimaan isäpuolensa omistamalla sahalla ja vartuttuaan toiminut eri tehtävissä tuotantoketjussa. Jostain sieltä lie kummunnut ajatus myös oman sahalaitoksen syntymiseen.
Ensimmäinen saha oli vaatimaton jopa sen aikaisiin muihin sahoihin verrattuna. Nykyisiin verrattuna jokainen harrastelijan kenttäsahakin pistää paremmaksi kuin Kettulan ensimmäinen yksiraaminen höyrysaha. Jostain oli kuitenki aloitettava. Alkua ei voi sanoa helpoksi: melkein heti syttyi sisällisota ja muutamaa vuotta myöhemmin saha paloi. Muitakin haasteita oli alkumetreillä useita, mutta jostain kumpusi tahto ja sitkeys sahalaitoksen toiminnan jatkumiselle. Laitteistoa uusittiin sitä mukaa kuin kassa antoi periksi ja välillä velaksikin. Välillä saatiin ulkomaisten teollisuustarviketoimittajien lähetyksiä odotella pitkiäkin aikoja, toisinaan taas tuli sutta ja sekundaa. Suunnitteluvirheitäkin sattui tekevälle, eivätkä uudistukset aina tuoneet toivottua lopputulosta.


Alkuun sahateollisuus suomessa oli osavuotista. Työntekijät olivat lähinnä ympäristössä asuvia lisätienestejä hankkivia pienviljelijöitä, renkejä ja muonamiehiä, jotka sovittivat sahuut pääelinkeinonsa rytmin vaatimiin aikatauluihin. Mutta pikkuhiljaa toiminta puunkäsittelyn ympärillä laajeni niin, että se pystyi tarjoamaan pääelinkeinon useimmille jo ympärivuotisesti.


Vaikka loppuviimein tuli kuoleman hiljaista, eikä lumen peittämillä kentillä näkynyt jäniksen jättämiä jälkiä suurempia painaumia, olivat hommat joskus olleet täälläkin isollaan.


Kulta-aikoina koneet kävivät yötäpäivää ja teollisuuslaitos työllisti puolentuhatta ihmistä tehden kotikylästään Tuuloksesta siihen aikaan Suomen teollistuneimman kunnan väkilukuun suhteuttuna. 


Tarinoita täältä olisi varmasti tuhansia ja tuhansia. Saha liittyi suuresti kylän elämään ja lojaali työnantaja palkitsi ja muisti arvostamiaan työntekijöitä, joita ilman tulosta ei olisi tullut. Oli kilpailuja, pikkujouluja ja kesäjuhlia. Työväkeä kävi viihdyttämässä kansantaitelijoita aina Tauno Palosta Simo Salmiseen. Muutenkin eleltiin iloisia aikoja yhteiskunnan vaurastuessa ja teollistuessa, sodat oli sodittu ja tulevaisuus näytti lupaavalta.


Työntekijöille rakennettiin uusia rivi- ja asuintaloja. Ulkomaankauppa kävi vaikka maailmalla epävarmuus välillä heittelikin hintoja ja rahanarvoa. Usein suurin osa tuotannosta lastattiinkin laivoihin ja kuljetettiin meritse maailmalle. Suomalaista laadukasta puutavaraa arvostettiin. Joskus taas vienti ei vetänyt ja öljykriisi heilautteli kunnolla koko maailmaa. Kettulaankin rakennettiin oma kuorella, hakkeella ja muulla tuotannosta ylijäävällä puutavaralla toimiva lämpökeskus, joka toimikin loppuun asti.
Näihin aikoihin sahan johdossa oli jo perustajan poika, isän kuoltua niin sanottuun johtajantautiin jo toistakymmentä vuotta aiemmin. Myös perustajan toinen poika, joka oli jatkanut isänsä työtä, oli kuollut, toisen veljistä jääden nyt yksin vastaamaan perheyrityksestä.
Suurien laajennuspaineiden alla tartuttiin tuumasta toimeen ja seitsemänkymmentäluvun alun kriiseistä huolimatta saha saikin huippumodernin kuivaamon ja tasaamon. Monessa sopassa keitetty, talvisodan taistellut ja sen jälkeen Saksan asevoimissa SS-koulutuksen saanut itärintaman veteraani ohjasi monisatapäistä teollisuuslaitostaan kohti uusia tuulia.


Ajat ja alan realiteetit muuttuivat kuitenkin sellaisella vauhdilla ettei perheyritys olisi  pitkään pärjännyt enää ketjuuntuiden kilpailijoiden rinnalla ja niin se päätyikin Yhtyneiden paperitehtaiden omistukseen.


Uuden omistajan ja hiljan tehtyjen mittavien investointien myötä sahan tuottavuus kasvoikin huimasti. Yli kaksikymmentä vuotta se tuotti käyttövalmista puutavaraa tasaiseen tahtiin aina seuraavaan lamaan saakka ja vielä sen ylikin. Kunnes tuli päivä jolloin koneet seisahtuivat. Yhtyneet paperitehtaat oli päättänyt alasajaa koko toiminnan sen omistamien uudempien sahalaitosten tuotannon ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Puutavaran kuljetuksen siirryttyä kokonaan pyörille, oli syrjäisen sahan sijainti huomattava heikennystekijä sen tuottoon nähden. Liian sivussa pääteiden varsilta ja laitteetkin olivat jo aikansa palvelleet. Olisi täytynyt tehdä jälleen kymmenien miljoonien investointi laitoksen saattamiseksi nykyaikaislle tasolle.


Ja hiljaista tuli. Satoja metrejä pitkä halli jäi tuuleen humisemaan tyhjyyttään. Mutta vain hetkeksi.


Kuivaamo- ja jälkikäsittelypuoli sai uuden yrittäjän, jolla oli pitkä kokemus sahateollisuuden parissa ja niin koneet käynnistyivät uudelleen.


Varsinainen sahaustoiminta oli kuitenkin tontilta lakannut lopullisesti sahan purkamisen myötä, mutta kuivaustoimintaa jatkettiin entiseen malliin, tosin yhdessä vuorossa.


Tässä taitaa olla viimeisiä kuvia ehjästä rakennuksesta, sillä kesän 2016 aikana oli paikalle eksynyt vandaaleja, jonka seurauksena muun muassa kaikki ikkunat oli särjetty.


Kuivaamolaitos oli mielenkiintoinen paikka niin työntekijälle kuin myös seikkailijaluonteen omaavalle kulkijallekin. Sokkeloiset sillat johdattelivat rakennuksen uumeniin mikä minnekin. Aavemaisesti kaikuvat askeleet ja peltikuoren narahtelu tuulessa, saivat niskakarvat pystyyn pimeissä ja ahtaissa alustiloissa.


Moniulotteiset rakennnelmat edustivat a-luokan insinööriosaamista. Juuri tällaisella osaamisella, yhteistyöllä ja viitseliäisyydellä Suomesta tuli aikanaan hyvinvointiyhteiskunta.


Näiden heinolalaisvalmisteisten koneiden vierellä onkin juuri oikea hetki ottaa hattu päästä ja muistella hetki isäimme työtä maamme eteen. Varsinkin näinä aikoina, jolloin kaikki isompi ja vähänkin kannattava liiketoiminta valuu ulkomaisille pääomasijoittajille. Jopa valtiolliset verorahoilla perustetut ja rakennetut yhtiöt ositetaan yksityisomistukseen.
Samaan aikaan kun verotarkastaja ratsailee viiden euron pitserioita, ohjataan maamme yhtiökannan vallanneiden globaalien suuryritysten tuotot kauas kauas kansamme ulottumattomiin. No, ei siitä sen enempää, eikä varsinkaan sen kestävyydestä.


Jo täällä työskennnellessäni mietin usein vanhaa totuutta siitä, että vain muutos on pysyvää. Muutos on myös ainoa tekijä, mikä pitää maailman liikkeessä ja oravanpyörän käynnissä. Toki ihmisen on täytettävä tarpeensa, mutta missä kulkee se kohtuuden raja, jonka jälkeen kaikki on ylimääräistä? Sen varmaan jokainen piirtää itse omalle kohdalleen.
Mutta miksi loputon muutos? Miksei kaikki voisi jäädä siihen yltäkylläisyyden aikaan, kun se viimein suurella työllä ja vaivalla on saavutettu? Siksi, koska ihmisen tarpeiden täyttämisen ja parempaan, onnellisempaan aikaan pääsemisen halu on pohjaton. Perusteellinen virhe ihmisen luomisessa on jonnekin alitajunnan perukoille jäänyt ahneus, joka ohjailee kaikkia toimintoja, tiedostimme sen tai emme. Todellisuudessa on kuitenkin ehkä kyse tuhansien vuosien aikana evoluution muokkaamasta lajimme säilymisen kannalta elintärkeästä aistista. Hassua sikäli, että tietyn pisteen jälkeen tuo selviytymisvivahde perimässämme lirauttaa omille kintuilleen.


Palataanpa taas aikaan ja paikkaan ennen kuin ajatus karkaa tiettömille teille.


No siinä se on! Kotimainen konevalmistaja, jonka laadusta voi olla ylpeä. Ei sellaista pakkasta etteivätkö koneet olisi toimineet, joskin hieman kankeasti kovilla pakkasilla. Ainoa vastoinkäyminen, joka sai nämä koneet hiljenemään oli sähkökatko tai hydrauliikkaletkun murtuminen. Niin ja loppuviimein toiminnan kannattamattomuus bisneksen gloobalilla temmellyskentällä.



Toiset tiet vievät valoon.


Toiset eivät.







Ja sitten tätä päivää tai pikemminkin vuoden takaista loppukesää. Deleten miehet olivat käyneet jo koeponnistamassa moukarinsa ylivoimaa lämpökeskuksen seinään.


Ja kyllähän siinä reikä oli. Tästä alkoi loppulaskenta ja kokonaisuuden pois pyyhkäiseminen puunkyllästysaineiden pilaamalta maan kamaralta.



Ei edes viittäkymmentä vuotta ehtineet täyttää nämä isolla rahalla ja vaivalla rakennetut teokset.


Toki isoa rahaa ja vaivaa tarvittiin näiden purkamiseenkin.


Maanalaisia rakennelmiakin alueella rittii ja riittää ehkä vieläkin.



Sillä syvällä kulkevat unohduksen onkalot jäävät äkkiä pintamaata pöllyttäviltä purkumiehiltä huomaamatta. Ehkä joku arkeologi ihmettelee näitäkin vuosisatojen päästä.


Mikäli täällä joku vielä ihmettelmässä on.


Varastoiden uumenissakin oli jos jonkinlaista romua. Valtavia liimapuulankkuja, ilmastointihormeja, jopa sellaisia tötteröitä, että niiden läpi olisi voinut ajaa autolla. Tai no, ainakin mopoautolla, joita muuten niitäkin täällä oli useita kymmeniä jossain vaiheessa. Ehjiä, purettuja ja kolaroituja. Uusia, vanhoja ja kaikenlaisia siitä väliltä. Ilmeisesti jonkun yritteliään bisnes sekin.


Strömbergin mikä lie. Varmasti arvokas ja tarpeellinen laite ollut aikanaan.


Kaikki maailmassa on kuitenkin tehty jotakin tarvetta täyttämään.





Muistot. Meikäläisen paikka kauimmaisen penkin keskellä, Erkki-Merkki vainaan vieressä ja Totti-Matti vainaan (joka oli vallannut itselleen kaksi paikkaa) pöydän toisella puolella. Yläkerran ruokalan sulkeuduttua nautittiin eväät täällä varastonperillä. Yläkertaan oli tehty oikeakin taukohuone, mutta koska siellä ei saanut tupakoida, istuivat kaikki täällä alusilla, missä moinen synti oli sallittua.



Parin sukupolven päästä lie kaikki tällä tontilla tehdyt työt ja toimet unohtuneet.


Melko synkän näköistä. En ole koskaan ymmärtänyt vandalismin viehätystä.


Toisin kuin rauhassa rapistumista.


Tasan sata vuotta meni aikaa alun jo lopun välillä.


Mutta maaperän putsaamista riittää vielä ennen alueen kaavoittamista mökkitonteiksi.


Muuten on kyllä kaavittu hämmästyttävän tarkasti pois kaikki romut ja rakennukset. Ei pienintäkään puun tai betonin palaa löydy enää alueelta.


Jopa ammoin unohtuneet vesiteitse uitettujen tukkien nostolaitteiston betonirakenteet oli kaivettu ylös metsän siimeksestä.


Viimeiselle pyhiinvaellusmatkalleni otin mukaan  paikallisen shamaanin, joka tässä varjojen kuvassa esittää juuri rituaalinomaista tanssiaan luomisen jumalille tällä preeriaksi muuttuneella aukealla.
Kaikella on aikansa ja määreensä ajattomuudessakin, sillä ikuisuus koostuu hetkistä.