Eikö niin, että aikamatkan suorittamiseen tarvitaan aikakone? Tällä kertaa käytimme siirtymiseen vuonna 1976 valmistunutta japanilaista aikakapselia, jolla saavuimme tutkimaan tätä eriskummallista tien varteen maastoutunutta kuutiota. Katsotaanpa lähemmin.

Vaikka sammal jo peittää leijuvia portaita luo niiden futuristinen ilmavuus painottoman lisän betonilaatikon vihertävään siluettiin.

Aidattu katto on kuin kasvimaa. Luulenpa ettei se ole kuitenkaan ollut muutaman kymmenen neliön suuruisen tasanteen alkuperäinen käyttötarkoitus.

Harjun päälle rakennettu jätti uppoaa toiselta seinustaltaan syvälle jyrkkään rinteeseen. 

Kappas, ovi on jäänyt auki. Kurkistetaanpa sisään.

Kivikolossin kylmä henkäys antaa aavemaisen tunnun lämpimään loppukesän päivään.

Sähköt on katkaistu, mutta onneksi mukaan sattui taskulamppu, sillä ikkunattomassa maan alle kurottavassa rakennuksessa on pimeämpää kuin keskiverto kansalaisen haudassa.

Tänne ei lihavilla laitosmiehillä ole pääsyä, mutta puutikun paksuisille seikkailijoille salakäytävät avautuvat vaivatta.

Edessä on umpikuja toisensa jälkeen. Löytävätkö sankarimme enää takaisin maan päälle, vai koituuko unohdettu labyrintti heidän kohtalokseen. 

Ainoa suunta on alaspäin kohti tuntemattomia syvyyksiä.

Pimeyden uumenista avautuu kerros toisensa jälkeen. Kosteus on ruostuttanut kulkusillat ja tikapuut, joiden jokainen askelma voi olla hengenvaarallisen pettävä.  

Mutta mutta... Pohjalta löytyi vesiputki, sillä kyseessähän on käytöstä poistettu, mielisairaalan ja sen ympärille muodostuneen asutuskeskuksen entinen vesitorni. Hullut ovat tosin olleet avohoidossa jo vuosikymmeniä ja vesitornikin jäänyt tarpeettomaksi jo ammoin. 

Nyttemin ovi on taas sulkeutunut, joten tällaista retkeä ei kannata, jos muutenkaan, lähteä kokeilemaan vaikka pimeät ja ahtaat betoniloukot kiinnostaisivatkin. 

Babylonian ostossyövereiden laitamilta, pienen metsikön sisältä, löytyi yllättäen talo. Siis heti sen  jälkeen kun metsää ei enää ollut. Tässä lähiympäristössä on tullut pörräiltyä suuntaan ja toiseen satoja kertoja tätä autiotupaa huomaamatta. Vieressä sijainnutta, jo edesmennyttä, autiotaloakin tuli kuvailtua useaan otteeseen, mutta sankka viidakko esti seurueemme sattumanvaraisen navigoinnin sadan metrin päässä sijaitsevalle kohtalotoverilleen.

Perinteiseltä rintsikalta se näyttää. Sijainti muihin sodanjälkeisiin uudisrakennuksiin on tosin kummallinen sillä se on rakennettu entisen suon, nykyisen ostoskeskuskesittymän laitaan, noin kilometrin päähän lähimmäisestä varsinaisesta asevelikylästä.

Vieressä komeillut 50-lukulainen porvaristalo edusti kuitenkin eri tyyliä verrattuna tähän rutilukseen.

Portailla tuoksuu ikääntyneen poikamiehen blues. Kosteus on kaivanut kolojaan rakennuksen seiniin ja syövereihin.

Poissa ovat Rekku-koira ja isäntä. Tilalla kohta asfaltoitu pihamaa ja teollisuushalli.

Arabian tassit ovat unhoittuneet kuivausritilään. Se on kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä kaikkea muuta näissä huoneissa elettyä elämää ollaan unohtamassa ja jyräämässä pois kehityksen tieltä.

Ihmettelen edelleen astioiden jäämistä, muuten tyhjennettyyn taloon. Yleensä sentään viimeisen asukkaan kauhtuneen verryttelyasun on perikunta jättänyt roikkumaan  naulakkoon.

Kuluneen oloista, mutta ei se mitään. Nyttemmin talo on jo jyrätty nurin muistoineen kaikkineen.

Vaikka ollaan suoperäisen maaston välittömässä läheisyydessä on kellari hämmästyttävän kuiva. Yleisesti ottaen aikalaistalojen aluksissa on ongemia maakosteuden kanssa, joita sittemmin on yritetty paikkailla asentamalla salaojituksia ja patolevyjä. Tosin täällä kohdatulle yllättävälle kuivuudelle saatta olla selityksenä kaikkien ikkunoiden puuttuminen koko talosta ja myös kellarikerroksesta.

Yksinäinen pinnatuoli tunnelmoi puuvajan seinustalla...

...ja pihalla tunnnelmoi punainen paatti. Ihmettelen miksei vesikulkine ole pukeilla, vai onko joku napannut siltä trailerin kölin alta. Tiedoksi muuten, ettei Motonet ole millään tavalla tukenut tai rahoittanut näitä seikkailuja, vaikka tämän kertaisissa kuvissa ahkerasti taustalla esiintyykin. Kyseessä on vain valokuvauksellisen kontrastin luominen ja tunnelman syvyyden lisäämiseksi käytetty tehokeino, tiensä päässä olevan autiotalon ja uututtaan kiiltelevän hypermarketin symbioosissa.

Tälla laivalla ei taida enää perille päästä. Tai riippuu toki siitä mihin on matkalla.

Tällä kertaa kuvailu loppui lyhyeen tontin ja talon jyräävän grynderin jyrätessä paikalle citymaasturillaan. Lyhyen sananvaihdon jälkeen poistuimme paikalta, tai tontinhaltijan sanoin: vartioidulta yksityisalueelta. Sikäli kummallinen sattuma, että tällaiseen kaiken keskellä ja kaikkien töllisteltävänä olevaan kohteeseen ei ensimmäisenä uskoisi yllättäjän saapuvan. No tällä kertaa kuitenkin kävi näin. Jatkossa paremmalla onnella.