Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Edellisessä postauksessa tuli uumoiltua autiotaloissa juoksemisen jäävän vähemmälle tulevaisuudessa. Vaan eikös heti sattunut eteen vastustamattoman mielenkiintoinen kohde, joka eilen vaihtoi omistajaa 30 184 euron hintaan.
Olen seuraillut tämän talon, tai pikemminkin linnan, hiljaiseloa ja autioitumista jo viitisentoista vuotta. Koska kunnioitan kanssaeläjien kotirauhaa ja omaisuutta, en ole tohtinut astella tontille siitäkään huolimatta, että olen tiennyt joidenkin autiotalokuvausta harrastavien siellä jo seikkailleen.
Ohimennessä on tullut kyllä kytisteltyä näitä mitä eriskummallisempia tien varteen kyhättyjä rakennelmia.
Kiehtovaa arkkitehtuuria, luovuutta, hulluutta ja tee-se-itse henkeä.
Ei kahta samanlaista, sanoi suutari kun lapsia teki.
Rakennuksiin kätketyn romun määrä ei mitenkään yllätä. Kaikkea käypää on jemmattu pahan päivän varalle, niin kuin meillä täällä härmässä tapana on.
Ikkunan taakse piiloutunut kauppias on tuttu lapsuudenajan mainosmaailmasta. En vain saa päähäni oliko se Siwan vai K-kaupan plakaatissa. Muistaako joku?
Yksityiskohtia riittää loputtomiin - osa hienompia ja koristeellisempia, osa ei.
Myös romua riittää loputtomiin. Kaikkea mahdotonta ja mahdollista on säilötty nurkiin. Lehtitietojen mukaan rakennuksetkin on tehty kierrätysperiaattella.
Rakennustaiteen lisäksi on tällä tontilla harjoitettu myös muita taiteen muotoja. Ateljeen pöydälle on jäänyt läjä luonnoksia taiteilijan poistuessa näyttämöltä. Toisinaan tulee mietittyä mikä aiheuttaa sen maanisen vimman, jonka voimin ihminen pysähtymättä ahertaa läpi lyhyen elämänsä, yrittäen aikaansaada ja saavuttaa jotakin konkreettista ja pysyvää.
Toisaalta se tekeminen onkin usein se juttu, ei niinkään lopputulos. Verstaan puolikin pullistelee osista ja aihioista. Monta ajatusta jäi täälläkin varmasti toteutumatta ennen kuin aika loppui.
Piharakennuksesta löytyy harrastetilojen ja varastojen lisäksi myös jonkinlainen lastenhuone.
Hieman haikeaahan täällä on. Mutta varjoisa alakulo on vain väliaikainen vivahde suurempien suunnitelmien ja unelmien sivuraiteella.
Piharakennusten ja puiden takaa pilkottaa jo itse päärakennuskin. Sen koko mykistää ja sitä on myös yllättävän vaikeaa saada mahtumaan näin pienen kameran linssiin.
Autiona oleminen on tuonut omia haasteitaan kiinteistöä hallinnoivalle taholle. Tämä moraalinen murtosuojaus lienee karkottanut useimmat kuljeksijat tontilta.
Vaan ei sentään jokaista. Päärakennuksen ovella vilahtaa selvästi luvaton tunkeilija! Kurkistetaanpa kuitenkin kellariin ennen rosvojahtiin alkamista.
Koleus lyö kasvoille luonnonkivistä muuratussa umpiossa. Sinne johtava ovi on pieni taideteos. Se on tehty tinapellistä ja koristeet on pakotettu muotoonsa ilmeisesti ihan käsipelillä. Vaivannäön määrää ei voi vähätellä.
Ikkunatakaan eivät ole hullummat. En muista näin koristeellisia tiffanylaseja nähneeni keskiverto kirkoissakaan.
Talon jokainen sivu ja seinä on omanlaisensa. Mikään ei ole symmetristä tai täysin linjassa. Muodot soljuvat aaltojen lailla, terävöityen kuitenkin välillä kuin vihaiset viivat.
Lähestymistapaa on mahdoton löytää. Jokainen perspektiivi avaa uusia ulottuvuuksia. Perimätiedon mukaan päärakennuksessa on kahdeksankymmentä erilaista ikkunaa.
Kivilinna on todellinen taideteos. Harmi vain, että rakennustekninen toteutus ei ole onnistunut niin, että se takaisi tämän kolossaalisen kokonaisuuden säilymisen tulevin polvien ihmeteltäväksi.
Katto on vuotanut kymmenistä kohdin, valuttaen vesiä välipohjien läpi rakenteisiin. Homeen tuoksu onkin melko navakka.
Kauneusarvoja ei kuitenkaan voi kiistää. Tarina kertoo linnan tiilien olevan peräisin Venäjän vallan aikaan rakennetusta kasarmista.
Talon on paikoin kuin metsästä kasvanut taru erikoisine ratkaisuineen.
Vatupassia ei ole tarvittu tällä työmaalla. Muurarin sisäinen balanssi on taannut riittävän lopputuloksen.
Eittämättä tulee mieleen aiempien tutkimusmatkojen ITE-taiteeksi määritellyt kulttuurikohteet.
Taloon ei ole tullut juoksevaa vettä, mutta puutarhan karhunpää on sentään sylkenyt vettä pihalampeen. Tässäkin kohdassa voi laittaa merkille esteettisten seikkojen kulkeneen käytännöllisyyden edellä.
Erilaisia kuviomuodostelmia on kymmenittäin.
Keskellä sisäpihaa seisoo hirvi.
Mitä lie se miettii katsellessaan rapistuvaa maailmaansa ja sinne saapuneita uteliaita.
Taiteen monimuotoisuus ja määrä tontilla on lievästi sanoen ylitsepursuavaa, mutta tämä on kuitenkin ainoa patsas. Miksiköhän?
Metsä on jätetty kiinni taloon rakennusvaiheessa luoden omanlaisensa atmosfäärin.
Jos viime kerran tarinassa horjahtelimme Sigurd Wettenhovi-Aspan jalanjäljillä, niin emme ole tänäänkään kaukana niiltä sielunseuduilta.
Suurin osa seinistä on täytetty erilain kuvateoksin, joista monet heijastelevat kristillisiä tarinoita.
Joissain huoneissa myös katot ovat käsinmaalattuja.
Tämä seinämaalaus on saanut marmoripylväät kehyksikseen.
Ovista ja seinistä löytyy myös useamman kymmentä erilaista reliefiä.
Vaikka taiteilu on täyttänyt suurimmat tarpeet, niin onhan välillä sentään täytynyt syödäkin. Keittiö on talon kokoon ja ruokailuhuoneeseen nähden yllättävän vaatimaton ja pienempi kuin opiskelija-aikaisessa yksiössäni.
Kaikessa ei voi olla hyvä, suurillakin taiteilijoilla on heikkoutensa. Täällä se näkyy epäkäytännöllisyydessä. Hellan ja liesituulettimeen väliin on turha yrittää sulloa kovin suurta kattilaa, eikä pidempi kokki näe paistettaviaan matalalle asennetun liesituulettimen alta. Ruoanlaitto ei lienekään ollut ykkösprioriteetti tällä tontilla.
Hengen ravintoa sen sijaan on riittänyt. Näiden hengentuotteiden kautta voimme päästä askeleen lähemmäs linnanherran mystiikkaan verhottua energiakenttää.
Emme tosin voi olla varmoja ovatko nämä kaikki linnanherran siveltimestä, mutta sellainen vahva epäilys kyllä kohoaa maalauksia katsellessa.
Tämä teos voisi olla nimeltään koruttomasti arki-ilme. Jotain perisuomalaista harmitusta kuokkaan nojailevassa neidossa on nähtävissä.
Kuten jo vilauttelin jossain kohtaa, niin raamatuntarinoihin vivahtavia näkyjäkin on tarjolla. Tässä taitaa olla koolla joukko viisaita miehiä Jeesus-vauvan ympärillä. Meidänkin aikanamme tarvittaisiin viisaita miehiä, kuten myös naisia. Raamattu on muuten alkupeleissä aika sovinistinen teos. Naisia ei juurikaan mainita sen sivuilla kuin itsensäkauppaajina tai arvelluttavina neitsyenä synnyttäjinä. Niiltä sivuilta ei toisinlaisin tulkinnoin oltaisi kaukana koraanin tiukimman linjan noudattajista. Onni, että länsimainen kulttuuri on pehmentänyt näitä näkemyksiä ahneuden ja helpomman elämän tavoittelun vuoksi.
Tämän kertaisen kiertoajelumme isäntä on kuitenkin kaikesta päätelleen arvostanut uskonnollisten kuvien lisäksi myös naisia ja naiskauneutta. Komisario Palmun erehdykseen kirjoitettu Amalia Rygseck maalaisi varmaan tähänkin tauluun vaatteet nukkujan päälle. Olisihan se muuten siveetön.
Herttainen lapsi, joskaan ei kovin kaunis. Ei vaiskaan, kaikki lapset ovat määrittelemättömästi kauniita ja monin kerroin puhtaampia ja aidompia kuin me aikuiset.
Supisuomalainen puolukanpoimija toimessaan.
Vaiko sittenkin valonpoimija. Punainen seinä sopii erinomaisen hyvin kansallisromanttisen maiseman ja -hahmon taustalle.
Tämä teos lienee eri pensselistä kuin muut. Ainakin siihen taltioitu lehden lukija muistuttaa enemmän Pasasen Perttiä kuin kylän viisasta. Jonkinlainen sumppi- tai pakurikääpäteehetki kuvassa lienee menossa. Mitähän ukko tuossa tavailee olkikattoisen majansa edustalla, vaikea sanoa. Hauska kuva tämäkin kaikessa kummallisuudessaan.
Tällaista talvista jokimaisemaa voisi katsella tunteja. Kuvan syvyys rakentuu luonnosta ja jostakin sen syövereistä kumpuavasta kummallisesta ajattomuudesta. Keskimäärin noin kerran vuodessa tulee eksyttyä metsään ja jos voisin valita, olisi tämä se metsä ja joenvarsi johon eksyisin viimeisen kerran.
No mitäs tässä sitten? Ellen aivan erehdy on maalauksessa menossa jonkinlaisen kalevalais-ugrilainen turpaan veto. Jonkinlaista mielipahaa lienee miesten välille tullut kun noin käsivartta oiotaan.
Fru Gutenberg, nehme ich an?
Tässäpä synkkä talo. En aivan pääse selvyyteen ovatko asiat hyvin vai huonosti. Kuu valaisee ympäröivää vanhaa metsää. Outoa vain, että myös varjon puoli on kuun valaisema. Ehkä siinä onkin teoksen taianomaisuus.
Sitten takaisin todellisuuteen. Yläkerran aula on kuin siunauskappeli syntisen silmissä. Valo taittuu lasien lävitse, luoden toivoa anteeksi annosta lankeemuksen reunamaille luiskahtaneelle kulkijalle.
Totisesti. Harvan eteistä koristaa näin hieno taidelasiteos. Huomatkaa myös hämärässä pilkottava kipsivalukehys.
Yläkerran tunnelma on aavemainen. En ihmettelisi jos verhon takaa tai nurkan pimeydestä leijuisi kummituksia.
Talon neliömäärään nähden on lämmityslaitteistosta huolehdittu suhteellisen vähän. Alakerrasta löysimme avotakan lisäksi vain yhden tulisijan. Loput kivikasasta on lämmitetty ilmeisesti sähköpatterein. Vai lieneekö talon arkkitehdin ja luojan hengenpalo ollut niin voimakas, että se on riittänyt lämmittämään koko linnan? Omaan korvaani jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa kaikkein todennäköisimmältä.
Pitsiverhojen taittama valo takaa seesteisen tunnelman.
On vaikea sanoa toteutuivatko tämän talon tekijän unelmat ja haaveet? Uskoisin, että ainakin suuremmassa määrin elämä oli eläjänsä näköinen.
Sen tiedän, ettei viimeistä toivetta kuitenkaan lunastettu. Kolmen kymmenen vuoden takaisessa lehtihaastattelussa talon ja teoksen rakentaja sanoi näin: Toivottavasti jälkipolvet ymmärtävät huoltaa rakennusta niin, että tämä säilyy minun monumenttinani niin kuin pyramidit faaraoiden muistomerkkinä.
Kurkistus ylisille.
Puunlatvojen tasalla on kohtalaisen kokoinen kattoterassi. Täällä on voinut mittailla syntyjä syviä, mikäli muilta kiireiltään on ehtinyt.
Luulenpa vain, ettei tämän linnakkeen rakentajalle ole juurikaan jäänyt aikaa joutenoloon lyhyen ihmiselonsa aikana. Tekemisen tahdin on pitänyt olla suorastaan maaninen saadakseen luoduksi kaiken täällä olevan.
Hektisestä ja paikoin hermoilevista yksityiskohdista huolimatta on sali rauhan tyyssija.
Siihen ehkä vaikuttavat seinän korkuiset ikkunat hulppean kokoisen huoneen molemmin puolin. Täällä on kelvannut istuskella ja ottaa vieraita vastaan elämäntyön tekemisen ohella.
Muhkea avotakka lienee puhunut lämpimin kielin sitä kuunteleville. Keskustelujen äänettömät kaiut soivat yhä ajanjuoksun alleen painamassa tilassa.
Ehkä tämän pöydän ääressä on ollut aikaa nauttia lasillinen oman pihan marjoista keitettyä mehua ja suunnitella suuria tulevaisuuksia.
Silti riittää jälkeenjääneille hämmästeltävää. Tässä vaa'assa on vaikea sanoa, täyttyivätkö tarpeet ja toiveet vaiko eivät. Oikea vastaus kysymyksiin lienee 'luulisin'.
Niin kuin soitin on säveltäjälle, on mieli ihmiselle työkalu ja toiveiden mahdollistaja. Siksipä tärkeää onkin soitella harmoniassa muun orkesterin ja omien päänsisäisten torvisektioidensa kanssa. Rauha ja sopusointu ovat parhaat ja kestävimmät palikat kaiken uuden luomiseen. Vihan ja väärinteon ainoa voima on taantumus. Sen luulisi tyhmemmänkin jo tässä maailman ajassa tajuavan.
Tuhansien vuosien aikana muodostuneista jaloista ajatuksista ja vakiintuneista käsitysmalleista huolimatta huudamme yhä pimeyteen puhkotuin silmin.
Onkin mielenkiintoista miksi ihmiskunta on niin huono oppimaan virheistään? Onko olemassa kenties jotain muutakin kuin usko, tieto ja luulo? On, tai ainakin pitäisi olla. Esimerkiksi ymmärrys.
