Vaikka näiden jorinoiden alkuperäinen tarkoitus oli liikkua autiotalojen mystiikalla maalatuissa ajatusmaisemissa, huomaan taas olevani aivan toisaalla tarinoideni kanssa. Toisaalta ajattelin jatkossakin astella yli noiden veteen piirrettyjen viivojen ja kirjoitella kaikesta mielenkiintoisesta mitä eteen sattuu tupsahtelemaan. Teidän onneksenne pistän nykyään kaikkein pisimmät ja pitkäveteisimmät jaarittelut kansien väliin kirjallisten harjoitusten muodossa ja kirjoihin liittyy myös tämänkertainen välikevennys. Ei tosin omiin tekeleisiini, eikä edes kirjojen sanalliseen sisältöön, vaan muihin niiden sisäänsä kätkemiin yksityiskohtiin. 

Jos tilat, varallisuus ja aika riittäisivät, keräisin kaiken maailman kirjallisen materiaalin hämyiseen huomaani. Vallitsevien realiteettien puitteissa joudun kuitenkin tyytymään perinteiseen kirjahyllyyn, joka tosin pursuilee jatkuvasti yli täyttökapasiteettinsa äärirajoilla. Onneksi vapaa-ajan asunnolta löytyy useampikin kirjahylly ja vinttikaappi, joihin luettuja eepoksia voi sijoittaa odottelemaan avarampia kirjastohuoneita.

Mutta asiaan, sillä eihän tänne ole tyhjää puhumaan tultu, vai ollaanko sittenkin? Tässä kirjahyllyn uudelleen järjestelyn yhteydessä huomasin sieltä täältä vastaan tulevia pieniä merkintöjä ja poikkeamia, joista haluan nyt muutamat jakaa kanssanne. Itselläni on tapana jemmailla kirjojen väliin milloin mitäkin, valokuvista ja korteista lehtileikkeisiin. Oikeastaan kaikkea mahdollista. Onkin aina hauska löytää vuosien jälkeen kauan sitten saatu matkalta lähetetty kortti, syntymäpäiväonnittelu tai suoristumaan laitettu tuhannen euron seteli. Tiedän että tapa on yleinen, sillä  joskus yllätyksiä tulee vastaan divareista tai muilta käytetyn tavaran jälleenmyyjiltä tehtyjen kirjaostoksien yhteydessä. Valokuvat, kirjeet, setelit ja sisäänpääsyliput ovat sellaisia muistoja, joita sivujen välissä säilytellään. Onpa eräs tuttuni löytänyt sivujen välistä sinne piilotetun Lotta Svärd järjestön hihanauhankin. Kirjoihin voi kätkeä ja unohtaa melkein mitä vain sinne mahtuvaa.

Myös kuolinilmoituksen liittäminen elämänkertakirjan kupeeseen on tapa. Onhan niin, että tuollaista kerran lehdessä julkaistua ilmoitusta on sittemmin lähes mahdoton löytää, joten tällainen pieni saksimisen vaiva saattaa olla vuosikymmenten jälkeen suuri kulttuuriteko. Tässä esimerkki. Mistäpä taikoisit nähtäväksi Tapio Rautavaaran kuolinilmoituksen, jos ei joku sitä olisi aikanaan elämänkertakirjan sisäkanteen liimannut? Tuskin mistään. Mitään rahallista arvoahan näillä ei ole, mutta autenttista historian kosketusta sitäkin enemmän.
Pikanttina yksityiskohtana Kaj Rautavaaran kuolinilmoituksessa on lainaus tuhat vuotta sitten eläneen Iranilaisen Omar Khaijamin runosta. Edellä mainittu muhamettilainen on jäänyt historiaan loruilujensa lisäksi siitä, että että oli omana aikanaan edelläkävijä matemaattisen mysteerioiden parissa ja yksi yhä käytössä olevien algebrallisten teorioiden ja lainalaisuuksien laatijoista. 
Sitä tarina ei kerro miksi ja kenen mieltymyksien vuoksi kyseinen ajatuksenpätkä on ilmoitukseen laitettu. Ehkä siksi, että siinä on samaan lauseeseen on mahdutettu kuningas ja kulkuri, niin kuin oli Tapsaankin.

Tässä taas hieman toisenlaista historiankuvausta. Toisen maailmansodan jälkeen monelle tuli kiire kirjoittaa itsensä irti yhteyksistä sodan hävinneiden valtioiden päällysmiehistä ja poliittisista näkemyksistä. Tämä piakkoin toisen maailmanhulluuden jälkeen kirjoitettu teos ei toki kuulu niihin, ainakin mikäli uskomme kirjoittajan heti alkutekstissä tapahtuvaan vakuutteluun siitä, ettei kirjaa ole todellakaan kirjoitettu oman maineen puhdistamisen vuoksi, vaan aivan muista syistä. Oli niin tai näin, on kirja erittäin mielenkiintoinen aikalaiskuvaus ja sisäpiirin tiedonanto eräiden kolmannen valtakunnan johtohahmojen kutsumuksesta salatieteisiin ja kalevalaiseen mytologiaan. Tässäkin ensipainoksessa on mainiona lisukkeena tekijän ja kokijan kuolinilmoitus sekä muistokirjoitus.

Esoteriaa tämäkin. Elovaara vainaa oli aikoinaan avarin näkemyksin varustettu kokeileva kirjoittelija. Tämä hippeilyn kultakauden maailmanlapsi muistetaan radio-ohjelmistaan, kuten myös underground lehdistään sekä näistä erittäin psykedeelisistä kirjoista, joiden rinnalla Ior Bockin Lemminkäis-hulluttelut tuntuvat vakavamieliseltä vedätykseltä. 

Tämän kirjan Jorma on omistanut Hannulle ja kaikille niille jotka ymmärtävät puolesta sanasta. Itse täytyy tunnustaa, etten ymmärrä puoliakaan koko kirjasta. Ilman tajuntaa laajentavia myrkkyjä lienee turha edes yrittää sivujen sisäistämistä, sillä sen verran oudohkoissa sfääreissä niillä hetkittäin liikutaan.

Mikäs tämä nyt sitten on? Ostaessani nyttemmin jo edesmenneeltä ystävältäni automaattivaihteisen Nissan Sunnyn, sain tämän auton tavaratilassa lojuneen kirjasen kaupan päälle. Kyseessä on paikallisen legendan maailman ympäri seikkailu ja omaelämänkerta villeiltä vuosilta, jolloin laulu soi ja samppanja virtasi hotellihuoneissa maailmantähtien huolettomassa seurassa. 

Tässäkin opuksessa pippurina pieni omistuskirjoitus.

Joskus voi käydä näinkin, etteivät taitelijan tervehdykset avaudu sotkuisen käsialan vuoksi. Mitäköhän Tabermann vainaa on yrittänyt kirjoittaa tämän sisäkannen lehdykälle? Pirkolle Palleitta Ralfruey, vai kuinka?

Ozzykin ehti joskus piipahta kirjakaupassa Suomen reissullaan. Tämän kirjan sain siskoltani lahjaksi jo hyvä tovi sitten, eikä sen lahja- yksilö- tai tunnearvoa ainakaan vähennä kirjan päähenkilön omakätinen nimikirjoitus.

Tässä taas on paikallisen kirjailijakuuluisuuden tuotantoa, joiden sisäsivuilta löytyy toivotus lukijalle. Rahallista arvoa tällaiset tervehdykset eivät toki nosta, mutta muuten ne kyllä tuntuvat mukavilta. Ja siksi toiseksi, ei näitä kirjoja ole tarkoitus myydäkään vasta kuin perikunnan toimesta. 

Tästä Hämeenlinnaan sijoittuvasta synkänkepeästä dekkarisarjasta on nyt ilmestynyt kahdeksan osaa kahdestatoista ja olen jokaisen osan lukenut jo pariinkin otteeseen juuri ilmestynyttä lukuun ottamatta. Tunnelmaltaan ja kerronnaltaan nämä murhan vuosi teokset ovat mystiikkaan vivahtavia ja monikerroksisia seikkailuita. Vaikka sarjan keskivaiheilla olikin kirjoitustyössä havaittavissa väsymisen merkkejä, sain onnekseni huomata että viime kuussa julkaistun osan myötä kerronta pääsi taas siivilleen. Valitettavasti seuraavaa osaa saa odottaa taas vuoden päivät. Mutta eihän tässä pitänyt mitään kirja-arvostelua alkaa kirjoittamaan, joten siirrytään eteenpäin.

Kas tässä onkin sitten kirja jota en ole lukenut. Olisi ehkä pitänyt. Nyttemmin vauvaohjekirja ja itsensä isäksi valmentaminen ei tunnu tarpeelliselta, vaikka ainahan sitä kai olisi opittavaa, eikä koskaan ole myöhäistä niin kuin sanotaan. 

Lukijoille tiedoksi, että tulokkaan nimi kyllä tarkentui tuosta työnimenä toimineesta Palmusta asteen tolkullisemmaksi.

Kuvassa on kirjan välistä löytynyt todiste epäilijöille, etteivät isähommat silti ihan vihkoon menneet, vaikka opaskirja jäikin lukematta. Joissakin asioissa pitää vain luottaa intuitioonsa ja toimia ylisukupolvisten vaistojen varassa ympäristön ja ympäröivien ihmisten ehdoilla. Vaan palataanpa taas raiteille.

Kansalliskirjailija, kunniatohtori ja akateemikko Linnan Väinö on vieraillut Maisansalon majoituspalveluissa. Omalla kohdalla Tuntemattoman sotilaan edellisestä lukukerrasta tulee kohta kuluneeksi yhdeksäntoista vuotta, joten pitäisi ehkä joskus vielä ottaa sekin uudelleen lukuun. Toinen Linnan mestariteos, Täällä pohjan tähden alla -trilogia, onkin tullut luettua alusta loppuun useamman kertaa. 

Sitten vielä erään kirjan sisäkannesta löytyneen kummajaisen pariin, mikä onkin mitä ilmeisemmin todellinen harvinaisuus exlibris-merkkien sekalaisessa joukossa. Ennen maailmassa ja nykyäänkin, varsinkin omasta mielestään paremmalla väellä tai ainakin laajemman lukemiston omaavilla oli ja on edelleenkin tapana merkitä kirjansa sen omistajan kertovalla exlibris -tarralla. Merkit ovat kooltaan keskimäärin parin postimerkin kokoisia ja niihin on painettu nimitietojen lisäksi jokin kuva. Kuva saattaa olla ammennettu sukunimestä tai yhteiskunnallisesta asemasta, jonka exlibriksen teettäjä on saavuttanut ja halunnut tuoda julki omistemerkissään. Ja niin kuin kaikelle tässä maailmassa, on myös näille exlibriksillekin oma harrastajakuntansa.

Tilaustyönä tehtyjen merkkien suunnittelussa on ollut monia kuuluisia taiteilijoita aina Gallen-Kallelasta Simbergiin, vähemmän tunnetuista tuhertelijoista puhumattakaan. Jo siksikin nämä pienehköt koristeelliset omisteet ovat kiehtovia pieniä taideteoksia. 

Olen törmännyt kirjaharrastukseni parissa kymmenien henkilöiden exlibriksiin, mutta tämä merkki sai kulmakarvani nousemaan hämmästyksestä. Exlibris on nimittäin modernin ajan Väinämöisen Sigurd Wettenhovi-Aspan. Hänet jos kenet, on pyyhitty pois historiankirjoista mahdollisimman perusteellisesti. Tämä kulttuuripersoona, kuvanveistäjä, pilapiirtäjä, runoilija, säveltäjä, lingvistikko, keksijä, astronomi, rotuteoreetikko, kirjailija, arkkitehti, tähtitieteilijä ja taidemaalari oli aikansa julkisuuden henkilö ja kulttuuripiirien väriläiskä, joskin kanssaeläjien mielestä raskaan puoleinen sellainen. Tämän päivän termein häntä voisi kutsua narsistiksi ja multitaskaajaksi. 

Wettenhovi-Aspan jälkimaine on tarkoituksellisesta tahraamisesta johtuen jäänyt elämään huonona kaikuna nykypolvien valikoiviin korviin, vaieten jo lähes kokonaan. Viralliseen historiankirjoitukseen on laajasta tuotannosta kaivettu esiin ainoastaan kummastusta herättävät kielitieteelliset teoriat. Asiaan tarkemmin perehtyneet tahot ovat sanoneet taiteilijan rustailleen näitä sekavahkoja maailmanhistorian ja sanojen uudelleen järjestelyitä lähinnä huumorimielessä. Oli niin tai näin, niin mittavasta taideperinnöstä ne ovat ainoa osa, joka on enää yleisesti tiedossa. 

Taitelijan kotitalo ja ateljee kirjastoineen, gallerioineen ja kaikkine irtaimineen jyrättiin catepillareilla ja kaivinkoneilla maan tasalle. Mutta miksi näin? Syy vimmaiseen hävitykseen löytyy yllättäen politiikan joskus niin värikkäältäkin temmellyskentältä. Vaikkei Wettenhovi-Aspan teosten taiteellista arvoa voisi kiistää edes lahjotuin asiantuntijalausunnoin, voidaan ne mitätöidä poliittisin perustein. 

Viime vuosisadan alun kansallinen herääminen kasvoi huippuunsa kolmekymmentäluvun Suomessa. Siihen aikaan ei tämän päivän vinkkelistä katsottuna radikaalitkaan puheet tai -teot olleet juurikaan poikkeavia. Nuoren valtion henki oli vahvasti isänmaallinen ja pieni kauan alistettu kansa loi historiaansa uusiksi kulttuuriomavaraisuudenkin saralla. Näissä taitelijapiireissä liikkui myös Wettenhovi-Aspa, viettäen aikaansa muun muassa sydänystävänsä Sibeliuksen ja monien muiden sen ajan julkisuuden henkilöiden kanssa. Taitava maalari loihti monista ystävistään muotokuvia tilaustöinä. Usein hänen kuvateoksensa olivat luonnollisessa koossa tai jopa suurempia kuin kohde itse. Toisinaan rajoina taulun mitoille oli vain ateljeen katon korkeus. Huhut myös kertovat, että V.A.Koskenniemen nimiin merkitty Finlandia hymnin sanoitus olisi alunperin Wettenhovi-Aspan käsialaa ja tehty vapaamuurareiden menoihin. Sekä Sibelius että Wettenhovi-Aspa olivat nimittäin molemmat herättelemässä henkiin suomalaista vapaamuuraritoimintaa sadan vuoden unesta. Yleisesti on tiedossa Sibeliuksen tehneen useammankin sävellyksen muurareiden rituaalimenoihin.

Ennen taidemaalariuran käynnistymistä oli Wettenhovi-Aspa kunnostautunut kuvanveiston parissa voittaen useita palkintojakin ulkomaita myöden. Pahat puheet kertovat, että veistokset olisivat olleet hänen alistetussa asemassa olleen puolisonsa tekemiä. Joka tapauksessa puolison mielisairaalaan joutumisen jälkeen töiden laatu romahti ja jossain arvosteluissa sanottiin lapsenkin osaavaan tehdä kauniimpia esineitä kuin tämän aiemmin palkitun taiteilijan. Kuvanveisto sai siis jäädä. Tosin taulujen kohdallakin oli toisinaan samanlaista tuhertelua ja laadullista epätasaisuutta, mistä sitten johtuikin.

Vuosikymmeniä kestäneen taidemaalarin uransa ohella Wettenhovi-Aspa ehti tehdä myös paljon muuta. Vähemmän vaatimattomana luonteena tunnettu taiteilija harrasti suurien taulujen lisäksi myös suurisuuntaisten hankkeiden suunnittelua ja rahoitusta. Työn alla oli muun muassa Euroopan ja Amerikan yhdistävä rautatie ja valtavia voimalaitoksia. Tiettävästi mitkään näistä massiivisista hankkeista eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet. 

Taitelijan narsistiset piirteet tai mitkään edellä mainituista tekijöistä eivät kuitenkaan olleet syy lopulliseen unhonalhoon ajamiseen. Kärkevät mielipiteet ja avoin kolmannen valtakunnan ihannointi eivät sodan jälkeen olleet enää sallittuja missään muodoissaan. Myös seinän korkuiset Hitler taulut, joissa valtakunnan kansleria kuvattiin muun muassa suomalaisessa rantamaisemassa, olivat muistutus jostain mistä haluttiin eroon. Ei mennytkään kauaa, kun entistä taidemaailmaan ja kulttuuripiirien kuuluisuutta haudattiin vähin äänin. Jäljelle jäänyt omaisuus taidekokoelmineen ja kirjastoineen oli testamentattu Suomen kuvataidejärjestöjen liitolle, joka toimii eri taitelijaseurojen keskusjärjestönä. Sodan jälkeen puhalsi sielläkin uudet tuulet ja Hitleriä hurranneen muinaisjäänteen aikaansaannokset päätettiin yhdessä tuumin neutraloida vallalla olevien voimien toimesta. Näin myös tehtiin. Kodeissa ja kokoelmissa olleet taulut nosteltiin vähin äänin seinältä ja haudattiin kellarien kätköihin. Teosten arvon ja arvostuksen alasajo oli totaalinen. 

Vasta tällä vuosituhannella on uskallettu varovasti nostaa esiin maalausten taiteellinen ja kulttuurinen merkitys suomalaisessa kuvataiteessa. Mutta vuosikymmeniä jatkunut mustamaalaaminen ja epäkohtien esiintuominen on onnistunut langettamaan teosten ja tekijän ylle sellaisen varjon, ettei sitä poista kirkkainkaan päivänpaiste. 

Välillä näitä kadotettuja ja hävitettyjä teoksia on silti putkahdellut esiin varastonperiltä ja vinttikomeroista aina myyntiinkin asti. Toivottavasti perikunnat katsovat tarkkaan kaikki taulut ennen roskalavalle heittämistä, jotta nämä viimeiset säilyneet teokset saadaan pelastettua. 

Kalervo Palsankaan taidetta ei hänen eläessään arvostettu, vaikka sittemmin perverssin puoleiset maalaukset ovat saaneet salonkikelpoisuuden. Ehkä olisi jo aika uskaltaa katsoa myös Sigurd Wettenhovi-Aspan taidetta ilman poliittisia sävylaseja.

Olisi myös hauska tietää miten tämä kirja exlibriksineen on päätynyt hyllyyni. Joku lie sen joskus lainannut Wettenhovi-Aspan kirjastosta muistamatta palauttaa. Tai sitten taloa purkanut kaivinkoneen kuljettaja on poiminut sen talteen ennen lopullista hävitystä. Vastausta tämän exlibriksellä merkityn kirjan säilymiseen kukaan tuskin enää tietää.  

Sen verran hyvin on menneisyys tältä osin onnistuttu pyyhkimään pois, ettei exlibris harrastajien tiedossakaan ole ainoatakaan säilynyttä Sigurd Wettenhovi-Aspan exlibristä. Joten pieni pala kadonnutta historiaa tämäkin. Vai voisiko kyseessä olla jonkun toisen saman nimisen exlibris, sillä sukunimeen ei ole kirjoitettu lainkaan tuota Aspa-liitettä? Niinkin voi olla. En tiedä.