Kaidalla polulla pysyminen ei ole maailmanvaeltajalle itsestäänselvyys, kuten ei aina edes polulla pysyminenkään. Tällä kertaa jouduin koluamaan kivikkoisia kallioseinämiä, jonka jyrkänteitä peittivät petolliset irtokivilohkareet. Sammalpeitteen alta paljastui tuon tuostakin mustana ammottavia aukkoja, jotka yrittivät nielaista kulkumiehen paljon tallanneet jalkaparat manan syövereihin. Tovin harhailtuani löysin kuitenkin jotakin. Mutta mitä? Kauempaa katsellen siitä ei vielä suuremmin saanut selvää.

Lähemmälläkään tutkiskelulla eivät piharakennusten salat heti auenneet. Maan sisään vajoavat vajat ja eläinsuojat taistelivat aikaa vastaan, mutta turhaan.

Metsä oli jo nielemässä rakennuksia sisäänsä kuin viidakko Angkor Watin temppeleitä. 

Tunsin saapuneeni jonkin suuremman pariin. 

Kuusiaidan alle jäävästä puutarhakeinusta puuttui vain valkeana kuultava kummitus. Paikalliset tiesivätkin kertoa, että öisin pihamaalta kuuluu keinun hiljalleen laahaava ruosteinen sointi.

Itse päärakennus on lujaa tekoa ja säilyttää ryhtinsä vielä pitkälle tuleviin vuosikymmeniin. Kaiken kätkevä kasvusto on runsasta, vaikka rakennukset ovat suuren kallion pohjoispäädyssä, paikassa johon auringonsäteet harvoin ylettävät. Vain keskikesällä yltää auringon kaari niin pitkälle, että se valaisee vuoren tätä puolta.

Pihamaata katsellessa on vaikea uskoa ihmiselämän jättäneen sen vasta parisen kymmentä vuotta sitten. Toki asukas oli silloin jo hyvin iäkäs, eikä pihanurmea lie leikattu vuosikymmeniin. Taiteelle omistettu elämä on myös osaltaan ajanut asiat tärkeysjärjestykseen, eikä puutarhan aktiivinen hoito ollut välttämättä jaetulla ykkössijalla luomistyön kanssa.

Varsinainen kohde on kuitenkin keskellä pihaa kohoava ateljee. Rujoudessaankin se edustaa jotain suurta ja sanatonta, joka on ehkä kuitenkin kehnonpuoleinen adjektiivi kuvaamaan kirjallisilla töillä itsensä elättäneen taitelijan rakennuttamaa työtilaa.  Tämä aikanaan moderni, ellei jopa futuristinen rakennus on valmistunut muutosten vuonna 1969.  

Sattumoisin sain tässä hiljattain käsiini ateljeesta 1940-luvulla teetetyt piirustukset, jotka läheisessä kaupungissa toiminut arkkitehtitoimisto piirsi tilaustyönä. Kansallisromanttinen kaksikerroksinen hulppea rakennus ei valitettavasti koskaan nähnyt päivänvaloa monista eri syistä johtuen. Vaikka rakennustarpeita ehdittiinkin jo kuljettaa ja kerätä kallion laelle, jonne se piti rakentaa, ei varsinaista rakentamista koskaan aloitettu. Sodan tuoma puute tarvikkeissa, työväessä ja rahassa olivat varmaan ne painavimmat perusteet. Myös lehti, jossa taiteilija teki päivätyönsä lakkautettiin välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Samalla lakkasi myös haaveet suuresta kivitalosta taivasta kohti kurottavine torneineen.  

Tässä kuvassa on rakentamattoman linnan hengenheimolainen, tietysti monin yksityiskohtaisin ja tyylillisin eroavaisuuksin. Silti voimme tätä silmäillessä paremmin hahmottaa millaisesta hankkeesta ateljeesuunnitelmissa oli kysymys. 

Esikoisteos oli jo ilmestynyt ja se avasi uusia ovia, aina Eurooppaa myöten. Huolimatta siitä, että kirjailija oli jo yli kolmenkymmenen varsinaisen uransa alussa, tarttui hän rohkeasti tilaisuuteen. 

Seuraavatkin teokset saivat näkyvyyttä ja loivat vahvan jalansijan suomalaisessa sanataiteessa. Kirjailija itse kuitenkin viihtyi pääosin ulkomailla, nyt kun siihen oli tullut mahdollisuus vapaan työskentelyn ja julkaisuista saadun taloudellisen vakauden vuoksi. Pariisin matkallaan hän tapasi tulevan elämänkumppaninsa, puolalaisen taidemaalarin. Yhteiseloa kestikin lähes kolmekymmentä vuotta, aina miehen kuolemaan asti.

Vaikka puolet kertyneistä elinvuosista oli kulunut maailmalla, toi kotiseuturakkaus taitelijan sinne, mistä matka oli kerran alkanut. Puolison poismeno ja edessä siintävät vanhuuden päivät saivat kaipaamaan takaisin juurille, huolimatta siitä ettei kotisuomi pitkine talvineen pystynyt kilpailemaan keski-Euroopan leppeiden ilmanalojen kanssa.

Vuosikymmeniä ajatuksissa siinnellyt haave omasta ateljeesta tutuissa lapsuuden maisemissa oli ottanut tuulta alleen jo vuosikymmentä aiemmin. Taiteilijapariskunnalla oli tapana viettää kesät Suomessa ja niinä aikoina rakennuskin oli noussut ylvääseen muotoonsa keskelle vihreää metsää, suuren kallion juurelle.

Vaikka ovi on kutsuvasti auki ja seikkailu vasta alussa, päättyy tarinointi tällä kertaa tähän. Olen kuitenkin melko varma, että palaamme aiheeseen vielä laajemmin. Olkoon tämä vasta alkusoitto, tai ouverturé, niin kuin ranskalaiset sen sanoisivat.

 

Tällä kertaa käymme retkikuntamme kanssa katumuksen teitä. Matkaamme itsetutkiskelun kautta ympärillämme avautuviin lähiöihin, ottamaan selvää mitä niissä tapahtuu. Niin kuin Ritari Ässänäkin tunnettu Michael Knight sen sanoi: mene itseesi ja pysy siellä. Se, jos mikä kuulostaa meille suomalaisille sopivalta toiminnalta. Itsessäänhän tässä on pysytty jo yli sukupolvien ja vuosisatojen.

En tiedä olemmeko saapuneet Katuman lisäksi jonkinlaiseen uusklassiseen vaiheeseen pitkän ja pimeän keski-ajan jälkeen näiden sana-kuvamatkojen  suhteen. Sillä tällä kertaa autiotalojen lomassa vilahtelee myös asuinkäytössä olevia rakennuksia, samoin kuin eläviä ihmisiäkin. Eli aina ei liikuta ajattomuuden rajamailla, vaikka sinne kenties lopulta päädytäänkin.

Tähänkin surullisen kuuluisaan lähiöön liittyy monenlaisia muistoja ja ihmiskohtaloita vuosikymmenten varrelta. 

Kuvassa vilahtaa paikallinen ostoskeskus ja krouvi kombinaatio. Itsekin muistan jonkun ehtoopuolen tässä toimineen Bellegrinon ja Patakasin penkkejä kuluttaneeni. Toisessa päässä toimi Tradekan lähikauppa. Tällaisia lähiön sydämiä oli Suomessa runsain mitoin edeltävinä vuosikymmeninä. Nykyäänkin näitä voi vielä nähdä, mutta kapakkakulttuurin ja lähiöelämän muutoksen myötä ne alkavat käydä yhä harvinaisemmiksi, ainakin perinteisessä olemuksessaan, baarien vaihtuessa pizzakebabbiloiksi.

Kaksvitonen on noussut lähes legendaariseen maineeseen, onhan siitä tehty dokudokumenttikin. Kannattaa katsastaa areenasta,  jos on joutavaa aikaa. 

Olemme siis tulleet tutkailemaan graffitihunnun saaneita purkutaloja. Valitettavan lyhykäiseksi on jäämässä näidenkin elementtitalojen elinikä. Missä vika?

No ei mietitä sitä. Ihaillaan sen sijaan eteemme aukeavia värimaailmoja. Haades kohoaa volkswagenin katosta kuin parhaina päivinään muinaisessa Kreikassa. Vaan mitähän se miettii?

Metroahan se katselee. Eikä mitä  tahansa maanalaista, vaan maanpäällistä sellaista. Suomi on saavuttanut persoonallisen kunnian ollen ainoa maa, missä metrot kulkevat osin maanpäällä. 

Tuomiopäivän pelikaani tuijottaa nokka pitkällään ihmisten toilailuja. Eikä ihme.

Mutta unohdetaan hetkeksi ikävältä näyttävä tulevaisuus ja hymyillään, sillä olemmehan digikamerassa.

Vaikka eräässä laulussa on kärsitty vilua ja nälkää kohta kaksisataa vuotta, luulen että järjenköyhyyttä on kärsitty vielä pidempään ihmiskunnan historiassa. 

Olisiko rakennusteollisuudella opittavaa viime vuosikymmeninä tehdyistä virheistä vai onko huono laatu laskelmoitua? Kenties kyseessä on samanlainen sopimus kuin oli aikoinaan hehkulamppujen valmistajilla. Satakunta vuotta kestävän lampun olisi saanut tehtyä samalla vaivalla ja samoilla kustannuksilla, mutta liiketaloudellisesti siinä ei olisi ollut järkeä. Niinpä lampunvalmistajat päätyivät yhdessä tuumin sopimaan, että kaikki valmistavat yhtä lyhytikäisiä lamppuja. Ja näin jatkuikin aina näihin päiviin saakka, kunnes ledvalot saapuivat valloittamaan markkinat.

Vaan vaihdetaanpa hetkeksi hiippakuntaa tai ainakin postinumeroaluetta.

Koivujen lomasta pilkottaa suomalainen unelma: väliseinätön koulu. Sillä missä ja millaisissa tiloissa näillä luojan siunaamilla seuduilla oppi ja tartuntataudit tarttuisivat paremmin, kuin hallimaisessa tilassa, johon on sulkeutunut kaksisataaviisikymmentä peruskoululaista. Opettajien autoritääristen äänien kilvan jylistessä, on nuoren helppo poimia talteen ne tiedonjyväset, joita elämänsä matkalla tarvitsee.

Kerrotaanpa tähän väliin pieni tarina kuvitteellisesta Homeenlinnan kaupungista. Nimensä se oli saanut alati homeongelmien kanssa kamppailevasta rakennuskannastaan, painottuen varsinkin niin kutsuttuihin julkisiin tiloihin. Näin ollen myös monissa Homeenlinnan kouluissa todettiin tutkimuksissa sisäilmaongelmia, mikä on tietysti vakava asia. Näistä rakennusteknisistä murheista saatiin kuitenkin pontta ja nostetta uuden kolossaalisen koulun rakentamiseen, joka koollaan ja mahtavuudellaan korvaisi kaikki edeltäjänsä. Tuumasta toimeen siis. 

Historiallisen rakennusprojektin toteuttava firma valikoitui pian kilpailutuksella ja koulukin valmistui tuota pikaa, melkein sellaisena kuin piti ja melkein määräajassa. 

Jossain kohtaa joku laittoi ohimennen merkille, että eräs kaupungilla koulumaailman toimintaan ja -ylläpitoon kiinteästi liittyvä virkamies ja näiden rakennustoimien tilaaja, istui toisella persposkellaan myös työtilauksen vastaanottaneen yrityksen penkillä. 

Vaikka tilanne täytti rikoksen tunnusmerkit, ei asiassa kuitenkaan ollut kaupungin ylimpien virkamiesten mielestä ongelmaa. Kaupunginjohtajakin sanoi koulujen sisäilmatutkimusten ja uuden koulun rakentamisen ja kilpailuttamisen rikostutkintaan liittyvässä lehtihaastattelussa, että täytyypä pirauttaa Markolle (kuvitteellisen henkilön nimi muutettu), joka oli näistä rikoksista epäiltynä ja kaupunginjohtajan hyvä ystävä.

Jääviyskysymystäkin jouduttiin hieman pohtimaan kaupungin virkamiestasolla ja saunailloissa, mutta sellaista epäilyä oli vaikea osoittaa todeksi, kollegojen todistaessa toisin. Epäilty sai jatkaa toimessaan. Estelyistä huolimatta tutkinta kuitenkin käynnistyi, mutta kulki sen verran verkkaisesti, että laissa tällaisista rikoksista säädetyt aikarajat käräjöintiin alkoivat tulla vastaan. Tutkintaa hankaloitti päättävien tahojen lisäksi se, että osa rikosepäilyihin liittyvästä materiaalista katosi ja jopa lukittujen ovien takaa kaupungin arkistoista hävisi näitä epäselvyyksiin liittyviä asiakirjoja. Loppuviimein rikosoikeudellisen edesvastuun aika umpeutui ja kaikki elivät ja opiskelivat onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Eikä siinä vielä kaikki. Eräs näistä sisäilmaongelmaisista kouluista avattiin uudelleen oppilaskäyttöön ilman sen suurempia remontteja, oltuaan ensin vuosikaudet tyhjillään. Mikä lie väärinkäsitys ollut, silloin kun suurempaa yhtenäiskoulua suunniteltiin. Sillä eihän uutta suurkoulua olisi välttämättä tarvinnut edes rakentaa, jos sisäilmaongelmaa täällä toisessa, sittemmin uudelleen käyttöönotetussa yksikössä ei olisi todettu. Onneksi tämä tarina ei ole tosi.

Mutta mikäs täällä haisee? Ai koirankasahan se vain.

Sen verran unohduin tähän satuilemaan, että olemme jäädä muun retkikunnan matkasta. 

Olemme siis saapuneet toiseen suomalaiseen lähiöön. Täälläkin lienee kymmeniä vuosia jatkunut kohtelias hiljaisuus naapureita kohdatessa vaihtunut tahdittomaan ja jopa loukkaavaan kanssakäymiseen. Uudet asukkaat puhuvat keskenään kovaan ääneen, valmistavat haisevaa ruokaa ja liikkuvat, kuin olisivat tanssiaisissa. 

Joku vielä kehtasi hiljattain tunkeutua yksityisalueelle ja kysyä: Mitä kuuluu?

Jokusen päivän mietittyäni olisi vastaus ollut valmiina, mutta en sattunut törmäämään sillä kertaa kyseiseen naapuriin. Joten sanomatta se jäi: Eipä kummempia.

Jonnet kävi täällä. Ilmankos kaikki on pilalla. Tosin jonnetkin alkavat olla jo aikamiehiä, sen todistaa tähän valokuvaan taltioitu retostelu. Miksi oikeat jonnet, joiden haukkuma- ja yleistysnimi oli jonnet, merkitsisivät käyneensä täällä? Tämän töherryksen on pakko olla jo seuraavan sukupolven tekosia, eli niiden  jotka haluaisivat olla jonneja, mutta ovatkin niiloja.

Hullu maailma ja hullut jutut. Jotka valitettavasti tuntuvat käyvän päivä päivältä hullummiksi. Enkä nyt puhu pelkästään omista horinoistani, vaikka linjattavaa niissäkin lienisi. Itsekritiikki kuitenkin vaikuttaa sisältöön ainoastaan poissaolollaan. 

Purkutuomitut talot ovat saaneet uusia ilmeitä viimeisten hetkiensä kunniaksi. Säikähtäneet ja piittaamattomasti nauravat januskasvot istuvat oikein hyvin tälle ympärillä vallitsevan alakulon, itseään toistavien vuodenkiertojen ja naapuritalon ikkunoista nähtyjen perheväkivaltatapausten masentamalle seinälle.

Mittakaava on lähes epätodellinen ruohonjuuritasolta tarkasteltuna. Ehkä tästä voisi ammentaa jotain iloisempaa pinta-ajatusta tulevien lähiökerrostalojen seinille. Mutta ehkä on niin, että vain harmaa on varmaa.

Samalla tontilla ja välittömässä läheisyydessä sijaitseva toinen aikalainen itkee verikyyneleitä kohtalonsa tietäen.

Beelzebub on jo tarttunut kiinni kuiluun tuijottajan kaulukseen, ollen aikeissa kiskoa sen alas manan majoille.

Vaikka näyttelijä Matti Pellonpää taisi olla oikeassa sanoessaan usein vastoinkäymisten kohdatessa: pikku juttu sadan vuoden päästä, voisi hän olla nykyään vielä useammin oikeassa. Lähes kaikki muut paitsi saasteiden, tautien, globaalin nälänhädän, väkivaltaisten hallintojen ja luonnon biodiversiteetin katoamisen ennalta ehkäisyyn ja vähentämiseen liittyvät asiat ovat pikku juttuja nyt ja sadan vuoden päästä. Tosin moni asia kulkee käsi kädessä kohti tuomiopäivää ja yhdessähän näistä soppa saadaan hauduteltua. Oma sukupolveni tuskin on lopputulosta lusikoimassa, mutta jälkikasvulle jää monenmoista murhetta näistä piittaamattomuuden ajoista. 

Mitäs sitten tehdään kun jatkumo katkeaa?

Vastauksen voi jokainen miettiä itse.

Itselläni on jo kerrostalon kokoisia ongelmia näiden mustekalojen kiivetessä seinille. Ongelma on lähinnä siinä, että takanani on nokkospensaikko. Saadakseni koko teoksen mahtumaan kamerani okulaariin, joutuisin peruuttaman happokasvien sekaan. 

Pitäisi ehkä kirjoitella näitä seikkailuitani ylös useammin, niin välttyisimme ikävän pitkiltä jorinoilta ja porinoilta. Viime aikoina on tullut kuitenkin naputeltua kirjallisia harjoitteita enimmäkseen siinä perinteisessä paperille päätyvässä muodossa, joten tällaisessa yksin käydyissä kapakkapöytä- tai tässä tapauksessa keittiönpöytäkeskusteluissa, ilmaantuu kerrottavaa ylitse pursuavasti. 

Aivan hunningolla näitä asumuksia ei ole pidetty ainakaan huoltojen suhteen. Maan sisältä pilkottelevat patolevyt kertovat, että jonkinlaista yritystä huolenpitoon on ollut lähimenneisyydessä.

No, niin tai näin, tässä kohtaa maailman kulkua voisi aivan hyvin heittää jalan rennosti toisen yli ja pistää kädet niskan taakse. 

Mitäköhän tässä yritetään sanoa?

Retken painopiste oli kuitenkin graffiteihin tutustuminen, joten jatketaan vielä hetken matkaa sillä tiellä.

Kuin taikaiskusta sinkoudumme taas toisaalle. Sinne, missä kaikki on paremmin ja aurinko paistaa aina. Sinne, missä naapurit eivät tunge iholle harjoittamaan vierailta mailta viruksen lailla levinnyttä small talkia. Ja jos hiljaisuus käy kiusalliseksi, voidaan tarpeen tullen vaihtaa pari sanaa säästä. Se on lähes hyödyllinen ja ainakin sopivan neutraali aihe, joka kuitenkin koskettaa kaikkia. Siitä myöskin tulee harvemmin nyrkin tai vesurin heiluttelua, ellei oikein hakemalla lähdetä hakemaan. Kyllähän suomalainen aina riidan saa aikaiseksi, jos tarve niin vaatii.

Taide, niin kuin kauneuskin on aina katsojan silmässä. Tai korvassa. Välillä jopa molemmissa yhtä aikaa, useimmiten kuitenkin katsojan sisällä. Täälläkin elämys on kokonaisvaltainen. Hiljaisuus soi vapaana hiekkaisen harjunkumpareen laella. Linnutkin kunnioittavat rauhaa poissaolollaan, mikä on toisaalta harmi. 

Ehkä nämä arveluttaviksi muotoutuneet maalaukset ovat karkottaneet luontokappaleet pois lähistöltä.

Meitä kuvat eivät kuitenkaan hämää. Tiedustelijat porhaltavat työssään niin, ettei paperi-kynämies meinaa perässä pysyä. 

Mykistävää. Tämän näkymän voisi siirtää sellaisenaan taidegalleriaan ja laittaa hintalapuksi yhden minuutin pysähtymisen.

Kappas, täällä taitaakin olla avoimien ovien päivä. Joten emme voi olla kurkistamatta sisälle hävityskohtalon kokevaan taloon.

Taidekokeilut jatkavat sisällä hieman huonommalla menestyksellä. 

Abstraktit asetelmat jäävät turhaan hakemaan kaikua katsojalta. 

Jotain ajatuksia nämäkin esillepanot silti herättävät.

Kaikki kanyylit eivät ole löytäneet suoniin.

Portatut rappuset ilman teleä. Viimeksi olen astellut niitä pitkin 19 vuotta ja yksi kuukausi sitten.

Moderni mastodontti lipuu seinästä seinään, kuin Hector varjojen ja lakanoiden aikaan.

Tässä on jo jotakin. Aerodynaaminen asetelma istuu tai seisoo sunnuntaivalossa silmiä hivelevästi. Teoksessa on jotain samaa kuin vanhan ajan virkamiehessä. Se on järjestyksessä, mutta tarpeeton. 

Matkanteko alkaa jo verottaa voimia. Keittiöstäkään ei löydy mitään henkeä tai ruumista ravitsevaa.

On tullut hetki lipua takaisin arkeen. Se mitä on punaisten ovien takana, jää punaisten ovien taakse. 

Poiketaan sentään katsomassa pihamaalla kierros loppuun. Sekalaiset supersankarit ja muut hahmot mittelevät itseään ja purkupäivän deadlinea vastaan. Voittajaa ei ole vaikea arvata.

Seinälle eksyneen laitapuolen ankkalinnalaisen on turha heilutella nyrkkejään. Kaikkia vastustajia ei voi lyödä.

Nämä veijarit ovat löytäneet onnen ja olemassaolonsa tarkoituksen jostain muusta kuin väkivallasta. Vaikkei tippa tapa, voi ämpäriin hukkua. Parempi siis etsiä elämän sisältöä jostain aidommasta kuin epätodellisuuden lipeviltä tantereilta.

Aika siirtyä taas tolkullisempien tekstien ääreen. Ensi kertaan siis. Pitäkää järjenvaloistanne kiinni ja muistakaa irrottaa turvavyöt.