tiistai 5. lokakuuta 2021


Kaidalla polulla pysyminen ei ole maailmanvaeltajalle itsestäänselvyys, kuten ei aina edes polulla pysyminenkään. Tällä kertaa jouduin koluamaan kivikkoisia kallioseinämiä, jonka jyrkänteitä peittivät petolliset irtokivilohkareet. Sammalpeitteen alta paljastui tuon tuostakin mustana ammottavia aukkoja, jotka yrittivät nielaista kulkumiehen paljon tallanneet jalkaparat manan syövereihin. Tovin harhailtuani löysin kuitenkin jotakin. Mutta mitä? Kauempaa katsellen siitä ei vielä suuremmin saanut selvää.


Lähemmälläkään tutkiskelulla eivät piharakennusten salat heti auenneet. Maan sisään vajoavat vajat ja eläinsuojat taistelivat aikaa vastaan, mutta turhaan.


Metsä oli jo nielemässä rakennuksia sisäänsä kuin viidakko Angkor Watin temppeleitä. 
Tunsin saapuneeni jonkin suuremman pariin. 


Kuusiaidan alle jäävästä puutarhakeinusta puuttui vain valkeana kuultava kummitus. Paikalliset tiesivätkin kertoa, että öisin pihamaalta kuuluu keinun hiljalleen laahaava ruosteinen sointi.


Itse päärakennus on lujaa tekoa ja säilyttää ryhtinsä vielä pitkälle tuleviin vuosikymmeniin. Kaiken kätkevä kasvusto on runsasta, vaikka rakennukset ovat suuren kallion pohjoispäädyssä, paikassa johon auringonsäteet harvoin ylettävät. Vain keskikesällä yltää auringon kaari niin pitkälle, että se valaisee vuoren tätä puolta.


Pihamaata katsellessa on vaikea uskoa ihmiselämän jättäneen sen vasta parisen kymmentä vuotta sitten. Toki asukas oli silloin jo hyvin iäkäs, eikä pihanurmea lie leikattu vuosikymmeniin. Taiteelle omistettu elämä on myös osaltaan ajanut asiat tärkeysjärjestykseen, eikä puutarhan aktiivinen hoito ollut välttämättä jaetulla ykkössijalla luomistyön kanssa.

Varsinainen kohde on kuitenkin keskellä pihaa kohoava ateljee. Rujoudessaankin se edustaa jotain suurta ja sanatonta, joka on ehkä kuitenkin kehnonpuoleinen adjektiivi kuvaamaan kirjallisilla töillä itsensä elättäneen taitelijan rakennuttamaa työtilaa.  Tämä aikanaan moderni, ellei jopa futuristinen rakennus on valmistunut muutosten vuonna 1969.  


Sattumoisin sain tässä hiljattain käsiini ateljeesta 1940-luvulla teetetyt piirustukset, jotka läheisessä kaupungissa toiminut arkkitehtitoimisto piirsi tilaustyönä. Kansallisromanttinen kaksikerroksinen hulppea rakennus ei valitettavasti koskaan nähnyt päivänvaloa monista eri syistä johtuen. Vaikka rakennustarpeita ehdittiinkin jo kuljettaa ja kerätä kallion laelle, jonne se piti rakentaa, ei varsinaista rakentamista koskaan aloitettu. Sodan tuoma puute tarvikkeissa, työväessä ja rahassa olivat varmaan ne painavimmat perusteet. Myös lehti, jossa taiteilija teki päivätyönsä lakkautettiin välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti. Samalla lakkasi myös haaveet suuresta kivitalosta taivasta kohti kurottavine torneineen.  


Tässä kuvassa on rakentamattoman linnan hengenheimolainen, tietysti monin yksityiskohtaisin ja tyylillisin eroavaisuuksin. Silti voimme tätä silmäillessä paremmin hahmottaa millaisesta hankkeesta ateljeesuunnitelmissa oli kysymys. 


Esikoisteos oli jo ilmestynyt ja se avasi uusia ovia, aina Eurooppaa myöten. Huolimatta siitä, että kirjailija oli jo yli kolmenkymmenen varsinaisen uransa alussa, tarttui hän rohkeasti tilaisuuteen. 

Seuraavatkin teokset saivat näkyvyyttä ja loivat vahvan jalansijan suomalaisessa sanataiteessa. Kirjailija itse kuitenkin viihtyi pääosin ulkomailla, nyt kun siihen oli tullut mahdollisuus vapaan työskentelyn ja julkaisuista saadun taloudellisen vakauden vuoksi. Pariisin matkallaan hän tapasi tulevan elämänkumppaninsa, puolalaisen taidemaalarin. Yhteiseloa kestikin lähes kolmekymmentä vuotta, aina miehen kuolemaan asti.



Vaikka puolet kertyneistä elinvuosista oli kulunut maailmalla, toi kotiseuturakkaus taitelijan sinne, mistä matka oli kerran alkanut. Puolison poismeno ja edessä siintävät vanhuuden päivät saivat kaipaamaan takaisin juurille, huolimatta siitä ettei kotisuomi pitkine talvineen pystynyt kilpailemaan keski-Euroopan leppeiden ilmanalojen kanssa.


Vuosikymmeniä ajatuksissa siinnellyt haave omasta ateljeesta tutuissa lapsuuden maisemissa oli ottanut tuulta alleen jo vuosikymmentä aiemmin. Taiteilijapariskunnalla oli tapana viettää kesät Suomessa ja niinä aikoina rakennuskin oli noussut ylvääseen muotoonsa keskelle vihreää metsää, suuren kallion juurelle.


Vaikka ovi on kutsuvasti auki ja seikkailu vasta alussa, päättyy tarinointi tällä kertaa tähän. Olen kuitenkin melko varma, että palaamme aiheeseen vielä laajemmin. Olkoon tämä vasta alkusoitto, tai ouverturé, niin kuin ranskalaiset sen sanoisivat.