sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Autiotalon uumeniin astellessa on vaikea olla miettimättä, mitä kaikkea sen seinät ovat nähneet vuosikymmenten aikana. Millaisia ihmisiä siellä on asunut ja minkälainen on heidän tarinansa. 
Entä jos löytäisit kirjoituspöydän laatikosta käsikirjoituksen, jossa olisi kerrottu koko tarina?


Jäljelle jääneet tavarat antavat usein hyviä vihjeitä näiden arvoitusten ratkomiseen. Joskus tuntuukin kuin saisi käsiinsä kiikarit, joilla voi katsella taakse jääneisiin vuosikymmeniin, menneisiin päiviin ja hetkiin, joita ajan tauoton eteneminen koittaa peittää kadotuksen hämärään parhaansa mukaan. Satasivuinen selostus ihmisistä ja heidän elämistään toki avaisi menneisyyttä enemmän, kuin minkään valtakunnan kiikarit tai kaleidoskoopit.


Kun oikein tarkkaan kuuntelee, saattaa hiljaisuudessa myös kuulla jotain. Vaimeita viestejä menneiltä ajoilta tai sitten vain uteliaan naapurin askeleet, joka on tullut ottamaan selvää kameran kanssa liikkuvasta epäillyttävästä kulkijasta.


Vuodesta toiseen jatkunut varjojen tanssi maalaa omat merkkinsä seiniin ultraviolettisäteilyn voimalla. 


Ensimmäiset autiotaloretkeni tein jo varhaisteini-iässä. Lähistöllä sijainneet kummitustalot antoivat kelpo puitteet hurjille seikkailuille. Eräässäkin suuressa talossa oli tavarat laatikkoihin pakattuina keskellä olohuonetta, kuin odottamassa muuttomiehiä joita ei koskaan tullutkaan. Toisessa pienemmässä töllissä taas oli kaikki paikallaan ja jopa vuosikymmenten takaiset ruoatkin vielä osin jäljellä, sen mitä hiiriltä ja muilta kyläilijöiltä oli syömättä jäänyt. Tunnelma oli lievästi sanottuna aavemainen. Tuntui kuin edesmennyt asukas olisi katsellut meitä jostakin. Talo pihapiireineen olisi kelvannut sellaisenaan kauhuelokuvan puitteiksi.


Sittemmin erilaisia loukkoja on tullut koluttua satamäärin, tosin nykyään aina vain harvemmin, muiden pakollisempien aktiviteettien viedessä käytettävissä olevan ajan. 


Mutta silloin tällöin nousee vastustamaton innostus raottaa menneisyyden verhoa sopivan kohteen osuessa kohdalle. 


Onneksi menneisyyden tutkimista ja tonkimista voi tehdä muillakin tavoin, kuin lahoja lattioita astellen. Vanhojen lehtien, kirjojen ja valokuvien kautta pääsee sukeltelemaan historian hämärään ja sen synkimpiin syövereihin turvallisesti ja mukavasti ihan kotoa käsin.


En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut laajempien massojen tai valtiotason kokonaisuuksien historianliikkeistä, vaan pikemminkin yksilökokemuksista noiden yhteiskunnallisten maininkien aallonharjoilla ja -pohjilla. Yksittäisten ihmisten ottamat valokuvat ja muistelmat antavatkin oivallisen perspektiivin tavallisen arjen ja maailman mullistuksien tutkailuun. Usein ne antavat myös totuudenmukaisemman kuvan tapahtumista kuin virallinen valtiotason historiankirjoitus, joka saattaa siloitella pienemmät kuprut ja tuntemukset isolla jyrällään tai muokata historiaa mieleisekseen, kokonaisuutta ja kulloistakin agendaa paremmin palvelevaksi.


Historiaa on kirjoitettu ja kirjoitetaan yhä niin monesta näkökulmasta ja moninaisin intressein, että usein siitä on hankalaa muodostaa totuudenmukaista käsitystä. Jokainen ylöskirjaaja antaa asioihin aina myös omaa tulkintaansa. Siksi kannattaa sisäistää asioita monelta kantilta ja monenlaisten kokemuksien kautta. Siltikin totuutta voi olla vaikea löytää. Näinä aikoina puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta myöskään historianlukutaitoa ei sovi unohtaa. Kannattaakin astua aina välillä pois omasta kuplasta ja katsastella itseään sekä ympärillä tapahtuvia asioita pienen etäisyyden päästä, kuin ulkopuolisen tutkijan silmin. 


Vapaassa maassa voi rakentaa ja pönkittää juuri sellaisia mielepiteitä kuin itse haluaa ja kerätä ympärilleen samanmielisiä tovereita. Tällöin kuitenkin muut näkökulmat perusteluineen jäävät usein huomioimatta, joko tietoisesti tai epähuomiossa. Tapahtuu piiriytymistä, joka on omiaan lisäämään vastakkainasettelua ja yhden totuuden esittämistä. Poikkeuksetta asioilla on kuitenkin monta puolta ja moniulotteiset syy-seuraussuhteet. Juuri mikään ei ole mustaa ja valkoista. Kannattaa siis pitää mieli avoimena tällä elämänmatkalla ja haudutella menneitä ja tulevia omaan rauhalliseen tahtiin. Jo sanassakin sanotaan, että autuaita ovat maltilliset. Tämä modernisoitu vertaus on aivan uusimmasta vielä julkaisemattomasta raamatuntekstin päivityksestä. Raamattuhan on siitä hassu kirja, että sen kieltä ylläpidetään jatkuvasti, etteivät sanat ja sanamuodot pääsisi vanhenemaan lukijan ymmärtämättömiin, niin kuin vaikka Kalevalalle on osin käynyt, vaikkei se ole kuin puolentoista vuosisadan ikäinen. Melkoisen muutoksen Biblia on kokenutkin viimeisen sadan vuoden aikana. Vertailkaapa joskus joutessanne 1800-luvun lopun ja tämän päivän Raamatun lausemuodostelmia.


Sotilaspassikin on muuttanut muotoaan vuosikymmenten aikana, niin sisällöllisesti kuin ulkoisestikin. Nykyinen muoviläpyskä ei ole puoliksikaan niin arvoituksellinen, kuin isoisän aikaan. Vanhoissa esineissä historia tulee konkreettiseksi ja käsin kosketeltavaksi. Ehkä juuri siinä on niiden viehätys. Tässäkin linnun kakkimassa sotilaspassissa on lupaus seikkailusta. 


Oma historiaan sukelteluni alkoi jo lapsena, kuultujen tarinoiden, sarjakuvien ja Indiana Jones tv-sarjan ja elokuvien myötä. Sittemmin menneisyydessä seikkailun ei voi sanoa ainakaan vähentyneen. Matkalta on kertynyt jos jonkinlaista mielenkiintoista, muun muassa kirjeitä, kenttäpostia, valokuvia,  täydet sarjat Villi-länsi ja Viidakko sarjakuvia, paria numeroa vaille kaikki Pekka Lipposet, kirjahyllyllinen kotimaista 40-luvun seikkailu- ja jännityskirjallisuutta, vanhoja valokuvia ja valokuva-albumeita ynnä muuta menneiden maailmanaikojen ulottuvuutta.


Tosin olen sikäli kummallinen keräilijä, että pistän aina tasaisin väliajoin kokoelmani kiertoon. Aikani tiettyjä artikkeleita pyöriteltyäni ja sisäistettyäni niistä haluamani tiedot ja tunnelmat, voin mielihyvin laittaa kuvat ja kirjat seuraavan ihmeteläviksi. Tällaisessa toimintamallissa on myös se hyvä puoli, etteivät aivan kaikki paikat ole pullollaan romua ja rompetta.


Erityisen viehtynyt olen vanhoihin valokuviin. Niitä onkin kulkenut kauttani vuosien aikana säkkikaupalla. Hienoimmat ja merkityksellisimmät olen säästänyt, mutta suurin osa saa jatkaa kulkuaan. Valokuvissa on outoa taikaa. Niiden tuhansiin tarinoihin sisältyy kokonaisia ihmiselämiä eri vaiheineen. Viime vuosisadalla tapahtunut valtava kehitys kaikessa mahdollisessa ja harppaus savupirtin metsäläisistä moderniin länsimaiseen kulttuuriin ja tietokoneaikaan on hämmästyttävä. Valokuvissa sekin kehityskaari näkyy outona lineaarisena jatkumona. Saapa nähdä mitä kaikkea vielä on edessäpäin ja kuten sanottu, vain muutos on pysyvää.


Tietyt ihmiseloon kuuluvat perusasiat tietysti säilyvät ennallaan läpi aikojen ja muutosten.


Vanhojen valokuvien taika on monen asian summa. Valotus, mustavalkoinen värimaailma ja sen luomat kontrastit laulavat digikuvat suohon mennen tullen. Syvin ja sielullisin olemus on tietysti se kauan sitten kadonnut hetki, joka kuvaan on ikuistettu.


Joskus tuntuu, että digikuvat ovat saaneet aikaan inflaation tunkeutuessaan joka tuutista jatkuvana pysähtymättömänä virtana. Toki toiminnan määrittää aina tarve, jokin liikkeelle paneva voima. Ehkä itsensä korostaminen on irrottamaton osa länsimaista yksilökeskeistä kilpailukulttuuria. Sosiaalisen median seinät täyttyvät selfieistä ja kertovat omaa kieltään ihmisen itsekorostuksen tarpeesta tänä näkyvyyden ja itsensänostamisen aikakautena. Vaikka toisaalta, nekin kertovat sitä samaa ajatonta tarinaa kuin edeltäjänsäkin. 


Oma tarinansa olisi tälläkin kuvalla, josta joku on repinyt pahemman puoliskon pois. 


Mikä suurenmoinen valo! Kuva muistuttaa taideteosta varjomuodostelmineen ja valkoisine essuineen. Minimalistiset lavasteet ovat kuin aseteltuja, vaikka lienevät löytäneet paikoilleen ilman sen suurempaa taiteellista suunnittelua.


Sytytetäänpä taas taikalamppu ja tutkitaan tarkemmin, mitä kaikkea menneisyyden hämärästä eteemme putkahtaa.


Kirjeitä ja kuvia, muistoja matkan varrelta. Iloa, eloa ja traagisia kohtaloita.


Valokuvat ovat kuin johtonkoja jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Jokainen kuva on tarina, tai ainakin osa sitä. Väliin jäävät aukot voi punoa umpeen omalla mielikuvituksellaan.


Mitäköhän tämän kuvan ottaja on miettinyt rautapedon rymistellessä kohti?


Pitkän matkan nämäkin kohta kahdeksan vuosikymmenen ikäiset kuvat ovat kulkeneet. Paikka- ja aikamerkintöjen mukaan ollaan Ukrainan aromaisemissa ajanlaskun vuonna 1942.


Ihminen pystyy luomaan tarinoita ja kokonaisia maailmoja ajatuksensa voimalla. Vanhoja kuvia katsellessa se tapahtuu joskus kuin itsestään. Osittain tällaisista lähtökohdista muotoutui myös kirjallinen harjoitukseni numero kaksi. Tarina on eräänlainen fiktiivinen muistelmateos nuoruudesta, valinnoista ja valitsematta jättämisistä. Keskiössä on valtiollisten ja poliittisten yhteentörmäyksien aiheuttama konflikti, jonka osaksi kertoja päätyy. Tapahtumia seurataan yksilön silmin tavallisen ihmisen tasolta. Sekaan toki mahtuu myös seikkailuita, kansallistunnon tutkailua ja monenkirjavia ihmissuhteita. Ohittamatta ei myöskään jää sodanjälkeinen päihdekulttuuri ja yli sukupolvien heijastuvat sotatraumat. Aihe ehkä oli hieman haastava tällaiselle keittiöpsykologian alkeiskurssilta ehdot saaneelle harrastelijakirjoittajalle.


Kyseessä on oikeastaan vain yksi kovalevyllä lojuneista ja keskeneräisyytensä vuoksi ahdistavaksi käyneistä käsikirjoituksista, jonka viimeistelin tässä alkuvuoden talviaamuina. Kirja eroaa lähes kaikella tapaa vuotta aiemmin kirjoittelemastani ensimmäisestä harjoituksesta, Kiramosta. Valoon tarina on sidottu vahvasti todelliseen historiaan ajankohtiensa ja tapahtumiensa osalta. Kiramossa käyttämäni kevyesti humoristinen ote, joka sai enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta lukijasta riippuen, on jäänyt kokonaan pois vaihtuen draamallisempaan maalailuun. Nopea pulp-tyylinen kerronta mahdollisti useamman vuosikymmenen mahduttamisen sisältöön ilman, että lopputuloksena on Lekaharkon kokoinen hyllyntäyttäjä. Silti en voi sanoa olevani lopputulokseen kovinkaan tyytyväinen. Toisaalta tarkoitus olikin vain harjoitella kirjan tekoa eri vaiheineen ja saada tulppana ollut teksti siirrettyä valmiit osioon. Taitto onnistui paremmin kuin edellisellä kerralla, samoin kappalejaon ja lukujen rytmitys. Nyt löysin taitto-ohjelmasta jopa oikean toiminnon rivinvaihtoon. Jos totta puhutaan, niin ensimmäisessä kirjakokeilussa en kiinnittänyt tällaisiin käytännön seikkoihin minkäänlaista huomiota, vaan annoin seikkailun viedä. 


Jos tätä kirjoitteluharrastusta tulee vielä jatkettua, aion pysytellä tästedes omilla omalaatuisilla poluillani. Perinteinen 'päätalokerronta' ja todellisiin tapahtumiin nojaavat tapahtumat eivät taida olla se omin laji vilkkaalla mielikuvituksella varustetulle kynäseikkailijalle. Enemmänkin kaikenlaisen sanallisella ilottelulla höystetyn seikkailun ja huuhaan kirjoittaminen tuntuu luontevammalta. Hautomossa olisi jo yksi melko mehevä ja osin kirjoitettukin aihio, jossa liikutaan 1930-luvun lopun Helsingissä. Mukana on tavallisten ja epätavallisten tallaajien lisäksi tuttuja historian suurmiehiä aina vanhaa Väinämöistä myöten. Tarinassa tavataan myös ulkoavaruudellisia olemuksia ja saadaan vastauksia muun muassa maailmankaikkeuden syntyhistoriaan ja elämän tarkoitukseen. Teksti kantaa työnimenään Sielutieteitä ja salaoppeja - Suurkirkon mysteerio. Eri asia on eteneekö tarina koskaan maaliin asti, vai tuleeko tilalle jotain uusia mielenkiintoisempia aiheita. Itse asiassa olen jo alkanut työstää seuraavaa teosta, joka voisi kantaa nimeä Kirja ei mistään - ja kaikesta.  Korona-ajan ankeuteen sijoittuva tarina voisi olla omaa aikaansa sekä maailmaanhistoriaa ja -tulevaisuutta maalaileva filosofishumoristinen teos, tarpeettomalla nippelitiedolla ja erikoiskiinnostuksen kohteiden tutkimisella höystettynä. No olipas selkeää. Ehkä on parempi jatkaa valokuvien tutkimista, sillä posti toi juuri pari kiloa lisää katseltavaa.


Tuosta Valoon kirjasta vielä sen verran, etten ottanut siitä kuin koevedokset, eikä sitä ole näillä näkymin tulossa laajempaan jakeluun, koska tällaisia kirjoja on tehty jo miljoonittain. Jäädään siis odottelemaan seuraavia seikkailuja.