Kirkas oranssi erottuu joulukuisen harmaasta maisemasta majakan lailla. Mutta mikä on tämä aurauskepin varhainen sukulainen? 

Ympäristöään havainnoiva kulkija saattaa nähdä niitä useinkin matkansa varrella. Ne ilmestyvät eteen siellä täällä, tekemättä itsestään kuitenkaan sen suurempaa numeroa.

Tutkintaanpa hieman lähempää. Jonkinlaisia merkkipaaluja nämä taitavat olla. Jokaista rautatolppaa koristaa alumiininen pieni kyltti, joka saattaisi osaavalle avata näiden arvoitusta.

Numerot ja kirjaimet eivät kuitenkaan kerro  paljoakaan tavalliselle tallaajalle. Pitäisi olla paikalla erikoismies tai nykypäivän termein erikoishenkilö.  Jonkinlaisena erikoishenkilönä pidän kuitenkin itseänikin tutkiessani näitä mysteerinomaisia tolppia, joten katsotaanpa.

Posti- ja telelaitos kaapeli 01 A0A. Vanhan kunnon postin esi-isä, ei tosin kaukaa historian takamailta, vaan viiden-kuudenkymmenen vuoden takaa ennen laitoksen yhtiöittämistä Telecomiksi, Teliaksi, Telia-Soneraksi ja ties miksi. Kulkeeko maan alla kenties ilmanpaineella toimiva putkiposti, jollaisia rakennettiin suurkaupunkeihin jo 1800-luvulla. Niiden toimintaperiaate oli yksinkertainen: lähetys pantiin putkeen, jota pitkin yli- tai alipaine toimitti sen perille. 

Vaan tokkopa täällä Härmän perillä sellaista laitosta on ollut. Posti on varmasti kulkenut neli- ja kaksijalkaisten toimittamana niin kauan kuin se kulkenut on. Näiden tolppien merkitsemällä linjalla on ollut paljon tärkeämpi tehtävä kuin mainosten ja joulukorttien raijaaminen koteihin: maailmanrauhan turvaaminen. Linja on rakennetu jo 1950-luvulla, joskin käyttöön se otettiin vasta Kuuban kriisin jälkeen. 

Tolpat eivät totisesti ole veljiä keskenään. Osa on selvästi uudempia ja osa vanhempia. Kylteissäkin on eroavaisuuksia ja tekijänsä kädenjälki nähtävissä. Tämä yksilö on leimattu posti- ja lennätinlaitoksen omaisuudeksi, eli se edustaa vanhempaa keppikantaa kuin matkan alkupää. Syytä miksi joitakin tolppia on vaihdettu uudempiin, voi vain arvailla.

Tämä linja, jota nyt seuraamme on itse asiassa vain varalinja, sillä suurvaltioiden välillä täytyi olla toimiva yhteys ympäri vuorokauden, eikä tällaisen rauhankaapelin katkeaminen ollut suotavaa. Seurauksena olisi saattanut olla väärinymmärrys ja sen seurauksena laajamittainen konfilikti uhittelevien suurvaltojen välillä. Linjan olemassaolon alkuaikoina kävi niinkin, että paikallinen maajussi kynti epähuomiossa, tai tahallaan, poikki mailleen kaivetun kaapelin. Seurauksena oli hetkellinen hämminki Washingtonissa ja Moskovan päässä linjan pimetessä.

Kaapeli kulki Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin Helsinki - Tukholma - Kööpenhamina - Lontoo linjalla, ja varalinja hieman pohjoisempana.

Toisen maailmansodan päättymisestä ei ollut vielä kahtakymmentäkään vuotta, kun kolmas maailmanpalo oli jo lähellä. Neuvostoliiton rahdattua ydinasearsenaaliaan Kuuban rannoille, nosti Yhdysvallat myös iskuvalmiuttaan. Jälkeenpäin vasta saatiin tietää, kuinka likellä nappulan painaminen oli ollut ja ilmeisesti jännittynyt tilanne kävi kovasti molempien suurvaltojen hermoille. 

Siihen aikaan ei näin pitkiä mannertenvälisiä yhteyksiä voitu hoitaa sujuvasti, tai ainakaan 100% toimintavarmuudella satelliittien kautta, joten tarvittiin perinteinen puhelinkaapeli maailmannapojen väliin. Osapuolet totesivat likellä olleen konfliktin jälkeen, että asiat voisi olla joskus helpompi hoitaa puhumalla kuin ydinasein. Ehkä maailma ja ihmiskunta säilyisivät tuleviin aikoihin paremman kanssakäymisen myötä, pyssyt kun alkoivat olla sen verran järeitä, että niillä pystyisi pirstomaan koko planeetan avaruustomuksi. 

Kuumanlinjan kummassakaan päässä ei tosin ollut punaista puhelinta, vaikka elokuvissa sellainen usein on nähtykin. Todellisuudessa linjan päissä olivat Telefaxkirjoittimet, joiden avulla yhteydenpitoa voitiin hoitaa sujuvasti ja nopeasti tarpeen tullen.

Molemmat osapuolet käyttivät linjaa omalla kielellään ja perille saatu viesti käännnettiin vastaanottajan luona.

Suomikin sai toimia tämän tärkeän linjan kauttakulkumaana. Sen aikaisella tekniikalla piti kaapelin varrelle rakentaa myös vahvistinasemia, että signaali olisi riittävän voimakas vielä toisessa päässä, sillä huono  yhteys saattaisi myös osaltaan aiheuttaa epätasapainoa ydinasevaltojen päämiesten välillä. Kielimuurin lisäksi pätkivä yhteys olisi omiaan aiheuttamaan väärinymmärryksiä ja siitä syntyvää mahdollista suurvaltakyräilyä.

Maan alla noin 60cm syvyydessä kulkee paksuhko kaapeli, jonka sisältä löytyy neljä sormenpaksuista lyijyvaippaan verhottua kuparikaapelia. Mantereelle oli linjan varrelle rakennettu vahvistinasemia noin puolentoista kilometrin välein. Eivätkä ne olleet mitä tahansa koirankoppeja, vaan pommin kestäviä kaksikerroksisia rakennelmia. Seinät olivat lähes puolimetristä teräsbetonia, vaikka ulkoasu verhottiinkiin vaatimattomasti mineriittiin tai muuhun huomiotaherättämättömään pinnoituslevyyn.

Niin vahvistinasemat kuin osa tolpistakin on kadonnut aikojen saatossa ja osa jäänyt teiden tai asutuksen alle. Yllättävän paljon niitä kuitenkin vielä löytyy, kun alkaa ympärilleen silmäilemään. Löytämistä toki helpottaa se, että linjanvarren kaivanto on tarjonnut aikanaan kasvustottoman väylän ulkoilijoille ja polut kulkevat sen myötä nykyäänkin osittain punaisenlinjan viertä.

Linja myötäilee maisemaa, mutta jokunenkin ärräpää lienee piuhan maahan kaivaneilta lennätinlaitoksen miehiltä päässyt näillä kivisillä rinteillä. Suurvaltojen välinen projekti on ollut salainen, eikä siitä löydy juurikaan dokumentteja. Myöskin rakentamiseen osallistuneiden työmiesten suut tukittiin vaitiolovelvoitteella.

Tarkkaa ajankohtaa linjan kylmenemiseen en tiedä, mutta eiköhän se viimeistään 90-luvun alkupuolelle ajoitu modernimpien yhteydenpitojärjestelmien tarjotessa parempia ja vähemmän työläästi ylläpidettäviä avujaan.

Tolppia on alunperin laitettu 50 metrin välein merkitsemään kaapelin kulkulinjaa.

Tuntuu hullunkuriselta, että tässä jalkojen alla on kulkenut maailman ja ihmisten tulevaisuuden turvaamisen tärkeimpiä turvaköysiä.

Mitä lähempänä asutusta ollaan, sitä enemmän mutkalla ja töhrittyjä tolpat ovat.

Ihme kyllä, joitakin satunnaisia yksilöitä on vuosien saatossa huoltomaalattu. Milloin ja kenen toimesta se on tapahtunut, onkin jo vaikeampi arvoitus.

Ylitämme tien ja asutuskeskuksen. 

Tolppien rivi jatkuu yhä ohjaten matkaamme tuntemattomille teille.

Tutkimuksemme käyvät yhä hämärämmäksi, enkä puhu nyt pelkästään kertomuksen sisällöstä, vaan myös vuoden lyhimpien päivien aiheuttamasta valon puutteesta.

On aika sytyttää otsalamppu. 

Vaan suottahan se oli, sillä seuraavassa hetkessä saavumme taas valoisemmille tolpanmetsästysmaille.

Punaisenlinjan varrella oli myös miehitettyjä vahvistinasemia, jotka työllistivät valvontahenkilökuntaa ympäri vuorokauden. Valvotuilla vahvistinasemilla piti aina olla jonkun varmistamassa, että yhteys toimii. Näin tärkeän yhtyden toimivuutta ei sopinut jättää automaattisen valvonnan varaan. Kyseessä oli kuitenkin maailmanrauha ja satojen miljoonien, ellei jopa miljardien ihmisten henki.

Mannerten välistä yhteyttä testattiin tunnin välein sen toimivuuden takaamiseksi.

Linjaan kajoaminen vakoilumielessä aiheutti hälytyksen, kuten sen katkeaminenkin.

Linjan hiljentymisen myötä ja vahvistinkoppien jäädessä käytöstä, saivat maanomistajat lunastaa niiden alla olevat tontit takaisin itselleen. Mukaan kauppaan tuli usein myös vahvistinrakennus laitteineen kaikkineen.

Hämmennys lie ollutkin melkoinen, kun uusi omistaja on mennyt kurkistamaan työmaakopin kokoisen ja näköisen rakennuksen uumeniin.

Maanpäällisestä osasta pääsi teräsluukun kautta varsinaiseen laitetilaan. Näkymä on ollut kuin tieteiselokuvsta seiniä koristavien laitteiden ja mittareiden keskellä.

Seuraavaksi voisi alkaa etsimään jäljellä olevia vahvistinasemia. Kaksi kappaletta olen jo paikallistanutkin. Sisäänhän niihin toki ei pääse ilman avainta.

Tässä kohtaa olemme jo sukeltaneet sysimetsän siimekseen jahdatessamme näitä menneen maailman muistoja.

Juoksevasta numeroinnista pystyy seuraamaan linjasta mahdollisesti kadonnneita tolppia.

Kilometrille mahtuu reilusti toistakymmentä tolppaa. Tosin linjalla on välissä pitkiä aukkoja rakennusten ja peltoaukeiden vuoksi. Tämä tekee myös linjan seuraamisesta haastavaa, sillä reittiä ei ole todellakaan vedetty viivottimella.

Tämänkin on joku huoltomaalannut joskus, sillä maalia on luiskahtanut numerolaatan päällekin.

Jotkin näistä huoltomaalatuista tolpista ovat saaneet myös valkoisen huomiomaalauksen.

Miksi tässä tolpassa on reikiä? Miksi tolpat ovat muutenkin keskenään erilaisia, niin maalaukseltaan kuin mudoltaankin? Kai siksi, että työ on aina tekijänsä näköinen.

Joistain tolpista on alumiinen Posti- ja lennätinlaitoskyltti kadonnut. Helpolla sitä ei ole irti saanut, sillä merkit on ammuttu rautaan kiinni järeillä niiteillä.

Tässä kohtaa kadotamme punaisen langan, tai siis -linjan. Korkean maston nokkaan nousseet yhteydet on suojattu teräsverkko- ja piikkilanka aidoin. 

Tänne ei kävelläkään kuin lähikauppaan. 

Joku kutstumaton on silti aidatulle alueelle pyrkinyt. Aidan alaosan piikkinlangat on yhdestä kohdasta leikattu poikki ja solmittu sivuun miehen mentävän kulkuaukon alueelta. Omituista. Ehkä liikkeellä on ollut desantteja tai vähintään vieraan valtion agentteja. 

Tuosta mahtuisi hyvinkin ryömimään aitojen sisään, mutta lainkuuliaisena kansalaisena en siihen kuitenkaan ryhdy. Punaisen linjan kartoittaminen siis jääköön tällä erää tähän. 

Toivotaan, että ihmiset pystyisivät yhä jatkamaan rauhanomaista eloaan tulevina vuosina, niin myötä- kuin vastamäessä. Faktahan on, että edellisten laajempien murjomisien jälkeen on seurannut ihmiskunnan rauhaisin aika kautta historian. Sotia ja niistä aiheutuvia kuolemia on vähemmän kuin ikinä, myös nälkää ja puutetta on vähemmän kuin koskaan. Olkaamme siis onnellisia pallolla vallitsevasta tilasta, vaikka maailma nyt onkin hetkellisesti pandemian kourissa. Vastaavia vitsauksia on ollut riesanamme kautta maailman sivun ja aina tähänkin asti ihmiskunta on niistä selvinnyt. Joten toivotankin kanssaseikkailijoilleni toivorikasta tulevaa vuotta tämänkertaisen matkan päätteeksi. 

Syksyinen metsä syleilee autiotaloa hellin, mutta omivin ottein. Ruska on jo tiputtautunut maatuakseen ravinnoksi maasta kumpuaville voimille, joita ihmisaistein on vaikea hahmottaa kiireen ja kakofonisesti metelöivän maailmanlopunpyörän jyristessä korvan juuressa.

Sammalkaton ja lehtikerroksen alla on pieni pala pysähtynyttä aikaa, jonka rauhaa ryhdymme julkeasti hetken kuluttua rikkomaan.

Kaksi edeltävää kuvaa on edellisevuoden metsäretkiltäni ja tästä kolmannesta eteenpäin ovat otokset tuoreita kuin mäti illallispöydässä. Näin vanhemmiten ja vanhempana aika kuluu nopeasti. Viikko muuttuu vuodeksi, vuodet virtaavaksi joeksi, joka kulkee kohti jyrkänteen reunalta tippuvaa vesiputousta. Hyvällä onnella saattaa tällainen matkanteko kuitenkin hetkeksi seisahtua erinäisten esteiden padotessa virtaa. Tällä kertaa hallitsemattoman virtauksen pakonomaista kulkua seisotti hetken aikaa tämä talo, tai pikemminkin mökki, eräänä idyllisenä syyslauantai-iltana.

Mutta missäs sitä noin niinkun ollaan? Hulppea portti kertoo meidän saapuneen Koivunotkoon.

Vaikka mopo välillä karkailee, se ei ole syy seisahtua. Avoin ovi kutsuu taianomaisesti luokseen sitä ympäröivään satumetsään eksyneitä kulkijoita.

Syksyn värit kaikkialla.

-No mitä risumiehelle kuuluu?

-Ei ei ei mitään kuulu... Rrrisumiehelle.

Pitkähkön tauon jälkeen autiotalotutkimusten pariin palaaminen yllättää nuorentavalla vaikutuksellaan. Tuntuu siltä, kuin vuosien kasvavan painon päältä olisi ylin kerros romahtanut pois lumivyöryn lailla, tehden todeksi sen, että vanheneminen on pitkälti kiinni siitä kuinka siihen itse suhtautuu. Hypätään siis vuoteen 1998 ja jatketaan matkaa nuoruuden suomalla malttamattomalla mielenkiinnolla, välittämättä tunkkaisesta ilmanalasta, sekä hiirien ja muiden metsäneläinten mahdollisesta vaanimisesta huolimatta.

Mökki ja lasiveranta ovat kuin Hannusta ja Kertusta. Syrjäinen sijainti ja ympärillä seisovat kymmeniä metrejä korkeat puut luovat hienon atmosfäärin tai sitten tutkimusmatkailijan mielikuvitus laukkaa taas epätahtisesti pitkin ajatuksen vainioita.

Yläkerran sisäänkäyntiin on tapiseerattu tuntemattomaksi jääneen rouvashenkilön sanomalehdestä leikattu kuva. Tällaiseen tapaan olen törmännyt usein ennenkin ajattomuuteen vajonneissa asunnoissa. Komeroiden ja vintinrappujen seinustoille on leikattu ja liimattu ties keiden entisaikojen julkimoiden kuvia ja kasvoja, mainoksia unohtamatta. Eikä siinä, hienoa elövöittämistähän sellainen vain on, eikä tunnu niin yksinäiseltä.

Vaikka yläkertaan johtavat raput houkuttelevat helppokulkuisuudellaan ja turvallisuudellaan kulkijaa nousemaan seuraavalle tasolle, jätämme sen tällä kertaa väliin...

...sillä paljon muutakin ihmeteltävää vielä löytyy. Rappujen alunen on käyetty hyödyksi pienen komerorakennelman merkeissä. Nousun jyrkkyydestä johtuen ei askeltasanteiden alle jäävä tila ole suuren suuri, mutta aina sinne jotakin mahtuu.

Tässä kohtaa yksityiskohtaisempaa kuvailua huomaan taas todeksi sen, minkä olen tiennyt jo vuoden tai kaksi. Vanha kamerani alkaa osoittaa luovuttamisen merkkejä. Mustakylkinen Olympus ei suostu tarkentamaan kohteisiin, vaikka kuinka yrittäisi. Vähäkin hämärä saa sen sumentumaan likinäköiselle ominaiseen tapaan. En silti ole aikomuksissa hylätä vanhaa ystävääni, vaan jatkamme yhdessä aina hamaan ja hämärän peitossa olevaan tulevaisuuteen yhtä (hik!) epäselvinä kuin ennenkin.

Saunassa on sen verran synkät tunnelmat, että pelkkä kurkistus ovelta riittää. Eihän viitsi kutsumatta astua vihtahousun pimeään pyhättöön. Erikoista on kuitenkin se, että yleensä tällaisissa mökeissä ja vanhan ajan kesänviettopaikoissa on poikkeuksetta pihasauna. Täällä kuitenkaan ei.

Lupaavalta näyttää. Lattiat ovat puolisääreen asti rojun peitossa. Jo kynnyksellä voi entisen asuttajan päätellä olleen materian maagisissa pauloissa, sillä kaikkea on omiksi ja muiden tarpeiksi.

Ne jotka näitä raapustuksia satunnaisesti seurailevat, ovat kysyneet miksen kuvaa puhelimella, jolla saisi sata kertaa terävämpiä kuvia, eikä tarvitsisi säätää epäonnisesti ja turhautuneesti valotuksen kanssa. Itsekin mietin samaa, sillä kuusitoista vuotta vanhalla puhelimellani saisi suurinpiirtein samantasoisia kuvia, kuin luovuttamassa olevalla kamerallani. On kuuitenkin otettava huomioon myös se, ettei puhelinlaitteeni muistiin mahdu kerrallaan kuin kuusitoista kuvaa (riippuen kansioissa olevien viestien määrästä. Toim. huom.), joten jatkan valitsemallani tiellä ja laitteistolla. Olen muutenkin käännöksissäni kankea ja tekemisissäni vanhakantainen. Joskin jotain nykyajan metkuja on näinä maailman aikoina joutunut opettelemaan. Esimerkiksi kirjantaittamisen kivistä tietä olen sisäistänyt kantapään kautta.

Alkaessani harjoitella pystymetsästä romaanin kirjoittamista ja teknistä tuottamista sekä taittamista, oli ja on yhä edelleen monia seikkoja joiden kanssa en ole sinut. Välillä on kuitenkin mukava paukutella päätään seinään ihan omaksi ilokseen ja siksi, että ilman vastamäkeä ei tasainenkaan tunnu miltään näissä elämän Hippohiihdoissa. 

Näiden harventuneiden blogitekstien lisäksi kirjoittelen laajasti niitä näitä ja paljon muuta. Esimerkiksi huomenna, jos maan ja taivaan jumalolennot sekä tietotekniset avut sen sallivat, lähtee painoon seuraava teokseni. Olen koonnut kansien väliin riimiteltyjä tarinoita hämärän rajamailta ja ajattomuuden harmoniasta. Runoelmat ovat saaneet kuvituksekseen otoksia näiltä autiotalomatkoiltani. Tekstit ja kuvat ovat vahvasti sidoksissa tähän blogiin ja niihin kohteisiin, joissa olemme näissä tarinoissa viimeisten vuosien aikana vierailleet. En luota internetiin tallennettujen tarinoiden loputtomaan säilymiseen täällä pilvien ja palveluiden uumenissa, joten heräsi ajatus tiivistää näistä reilusta sadasta matkasta pieni muisto itselleni ja muutamille seuraajille kirjan muodossa. 

Mutta jatketaanpa siitä mihin jäimme. Rompetta ja romua on kaikkialla. Vandaalit ovat käyneet pistämässä paikat mullin mallin. 

Lehtiäkin on loputon määrä. Äkkivilkaisulta julkaisut ovat 60-70 -luvuilta ja sitä myöhemmiltäkin ajoilta.

Talon keskiosa on ilmeisesti alkuperäinen osa rakennusta, josta mökki on lähtenyt sittemmin laajeneman kolmeen suuntaan.

Tavaraa on niin paljon, ettei perimmäisiin tiloihin ole asiaa ilman vuorikiipelijän varusteita, joten palataan muutama askel takaisinpäin.

Kahvinpannut, kupit, tassit, lautaset, korit, pyyhkeet sun muut ovat suloisessa sekajärjestyksessä pitkin pöytiä. Itsekin tunnustan viehtyneeni vanhoihin esineisiin ja historiaan, sekä niiden myötä erilaiseen kirjalliseen ja kuvallisten aineistooon. Kauhukuvani onkin, että jätän perikunnalle tällaisen lattiasta kattoon ahdetun mökin siivottavaksi ja kuormalavalle kärrättäväki. Tähän asti olen saanut pidettyä keräilijänluonteeni kurissa sopimalla itseni kanssa, ettei esimerkiksi kirjoja tule enempää, kuin mitä hyllyyn mahtuu. Aina kun tulee uusi opus, saa jokin aiempi hankinta tehdä sille tilaa ja lähteä seuraavalle lukijalle.

Astiastoa olisi, vieraat vain puuttuvat.

Salamalla saa tarkennettua kuvat vielä hämärässäkin. Huomioni kiinnitti pahvilaatikossa asusteleva luuranko. Olisiko se järvestä ammoin nousseen jättiläiskalan jäänteet, vai mikä?

Sysimetsän siimeksessä on vielä suhteellisen valoisaa, vaikka puiden latvat ovat tuota pikaa nousemassa auringon eteen.

Niin kuin aina, olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin talon tarinaa. Äkkiseltään voi päätellä, että viimeiset ajat ennen unohdusta ovat sijoittuneet 2000-luvun alkuvuosiin, sen enempää tietoa ei pintapuolisella tutkimisella irtoa.

Tehdään vielä kierros pihamalla ja silmäillään ulkovuoren lukuisia yksityiskohtia. 

Lasiverannan koristeelliset laudoitukset saavat mökin muistuttamaan piparkakkutaloa.

Kerrassaan hieno, eikö vain. Tekijän omaleimainen kädenjälki näkyy vahvasti. Veranta on muutenkin kuin ylimitoitettu muuhun mökkiin nähden ja sen kermainen ulkoasu saa irrallisuuden vielä vahvistumaan. Tästä on varmasti kelvannut katsella auringonlaskua kansallismaisemissa.

Sääli kun ovat särkeneet vaivalla vaalitun elämäntyön.

Takaseinälle unohtuneet verkot sinetöivät surullisen tunnelman.

Huvimajaakin voisi kuvailla valoisaksi. Ala- ja yläosat ovat lasia. Pikanttina yksityiskohtana myös viereisen pihavajan katto oli tehty kauttaaltaan 70-luvun kupumallisista kattoikkunoista. 

Rakennusprojekti ei ilmeisesti koskaan tullut valmiiksi, kertovat takaseinustalla nojailevat ovet, ikkunat ja muut rakennustarvikkeet.

Holhoojani ja virallinen valvojani odottelee jo etupihalla valmiina jättämään tämän talon ansaitsemaansa rauhaan.

On sääli, ettei kesäpaikalle ollut jatkajaa. 

Hyvästi jää, ehkä tapaamme vielä.