Syksyinen metsä syleilee autiotaloa hellin, mutta omivin ottein. Ruska on jo tiputtautunut maatuakseen ravinnoksi maasta kumpuaville voimille, joita ihmisaistein on vaikea hahmottaa kiireen ja kakofonisesti metelöivän maailmanlopunpyörän jyristessä korvan juuressa.

Sammalkaton ja lehtikerroksen alla on pieni pala pysähtynyttä aikaa, jonka rauhaa ryhdymme julkeasti hetken kuluttua rikkomaan.

Kaksi edeltävää kuvaa on edellisevuoden metsäretkiltäni ja tästä kolmannesta eteenpäin ovat otokset tuoreita kuin mäti illallispöydässä. Näin vanhemmiten ja vanhempana aika kuluu nopeasti. Viikko muuttuu vuodeksi, vuodet virtaavaksi joeksi, joka kulkee kohti jyrkänteen reunalta tippuvaa vesiputousta. Hyvällä onnella saattaa tällainen matkanteko kuitenkin hetkeksi seisahtua erinäisten esteiden padotessa virtaa. Tällä kertaa hallitsemattoman virtauksen pakonomaista kulkua seisotti hetken aikaa tämä talo, tai pikemminkin mökki, eräänä idyllisenä syyslauantai-iltana.

Mutta missäs sitä noin niinkun ollaan? Hulppea portti kertoo meidän saapuneen Koivunotkoon.

Vaikka mopo välillä karkailee, se ei ole syy seisahtua. Avoin ovi kutsuu taianomaisesti luokseen sitä ympäröivään satumetsään eksyneitä kulkijoita.

Syksyn värit kaikkialla.

-No mitä risumiehelle kuuluu?

-Ei ei ei mitään kuulu... Rrrisumiehelle.

Pitkähkön tauon jälkeen autiotalotutkimusten pariin palaaminen yllättää nuorentavalla vaikutuksellaan. Tuntuu siltä, kuin vuosien kasvavan painon päältä olisi ylin kerros romahtanut pois lumivyöryn lailla, tehden todeksi sen, että vanheneminen on pitkälti kiinni siitä kuinka siihen itse suhtautuu. Hypätään siis vuoteen 1998 ja jatketaan matkaa nuoruuden suomalla malttamattomalla mielenkiinnolla, välittämättä tunkkaisesta ilmanalasta, sekä hiirien ja muiden metsäneläinten mahdollisesta vaanimisesta huolimatta.

Mökki ja lasiveranta ovat kuin Hannusta ja Kertusta. Syrjäinen sijainti ja ympärillä seisovat kymmeniä metrejä korkeat puut luovat hienon atmosfäärin tai sitten tutkimusmatkailijan mielikuvitus laukkaa taas epätahtisesti pitkin ajatuksen vainioita.

Yläkerran sisäänkäyntiin on tapiseerattu tuntemattomaksi jääneen rouvashenkilön sanomalehdestä leikattu kuva. Tällaiseen tapaan olen törmännyt usein ennenkin ajattomuuteen vajonneissa asunnoissa. Komeroiden ja vintinrappujen seinustoille on leikattu ja liimattu ties keiden entisaikojen julkimoiden kuvia ja kasvoja, mainoksia unohtamatta. Eikä siinä, hienoa elövöittämistähän sellainen vain on, eikä tunnu niin yksinäiseltä.

Vaikka yläkertaan johtavat raput houkuttelevat helppokulkuisuudellaan ja turvallisuudellaan kulkijaa nousemaan seuraavalle tasolle, jätämme sen tällä kertaa väliin...

...sillä paljon muutakin ihmeteltävää vielä löytyy. Rappujen alunen on käyetty hyödyksi pienen komerorakennelman merkeissä. Nousun jyrkkyydestä johtuen ei askeltasanteiden alle jäävä tila ole suuren suuri, mutta aina sinne jotakin mahtuu.

Tässä kohtaa yksityiskohtaisempaa kuvailua huomaan taas todeksi sen, minkä olen tiennyt jo vuoden tai kaksi. Vanha kamerani alkaa osoittaa luovuttamisen merkkejä. Mustakylkinen Olympus ei suostu tarkentamaan kohteisiin, vaikka kuinka yrittäisi. Vähäkin hämärä saa sen sumentumaan likinäköiselle ominaiseen tapaan. En silti ole aikomuksissa hylätä vanhaa ystävääni, vaan jatkamme yhdessä aina hamaan ja hämärän peitossa olevaan tulevaisuuteen yhtä (hik!) epäselvinä kuin ennenkin.

Saunassa on sen verran synkät tunnelmat, että pelkkä kurkistus ovelta riittää. Eihän viitsi kutsumatta astua vihtahousun pimeään pyhättöön. Erikoista on kuitenkin se, että yleensä tällaisissa mökeissä ja vanhan ajan kesänviettopaikoissa on poikkeuksetta pihasauna. Täällä kuitenkaan ei.

Lupaavalta näyttää. Lattiat ovat puolisääreen asti rojun peitossa. Jo kynnyksellä voi entisen asuttajan päätellä olleen materian maagisissa pauloissa, sillä kaikkea on omiksi ja muiden tarpeiksi.

Ne jotka näitä raapustuksia satunnaisesti seurailevat, ovat kysyneet miksen kuvaa puhelimella, jolla saisi sata kertaa terävämpiä kuvia, eikä tarvitsisi säätää epäonnisesti ja turhautuneesti valotuksen kanssa. Itsekin mietin samaa, sillä kuusitoista vuotta vanhalla puhelimellani saisi suurinpiirtein samantasoisia kuvia, kuin luovuttamassa olevalla kamerallani. On kuuitenkin otettava huomioon myös se, ettei puhelinlaitteeni muistiin mahdu kerrallaan kuin kuusitoista kuvaa (riippuen kansioissa olevien viestien määrästä. Toim. huom.), joten jatkan valitsemallani tiellä ja laitteistolla. Olen muutenkin käännöksissäni kankea ja tekemisissäni vanhakantainen. Joskin jotain nykyajan metkuja on näinä maailman aikoina joutunut opettelemaan. Esimerkiksi kirjantaittamisen kivistä tietä olen sisäistänyt kantapään kautta.

Alkaessani harjoitella pystymetsästä romaanin kirjoittamista ja teknistä tuottamista sekä taittamista, oli ja on yhä edelleen monia seikkoja joiden kanssa en ole sinut. Välillä on kuitenkin mukava paukutella päätään seinään ihan omaksi ilokseen ja siksi, että ilman vastamäkeä ei tasainenkaan tunnu miltään näissä elämän Hippohiihdoissa. 

Näiden harventuneiden blogitekstien lisäksi kirjoittelen laajasti niitä näitä ja paljon muuta. Esimerkiksi huomenna, jos maan ja taivaan jumalolennot sekä tietotekniset avut sen sallivat, lähtee painoon seuraava teokseni. Olen koonnut kansien väliin riimiteltyjä tarinoita hämärän rajamailta ja ajattomuuden harmoniasta. Runoelmat ovat saaneet kuvituksekseen otoksia näiltä autiotalomatkoiltani. Tekstit ja kuvat ovat vahvasti sidoksissa tähän blogiin ja niihin kohteisiin, joissa olemme näissä tarinoissa viimeisten vuosien aikana vierailleet. En luota internetiin tallennettujen tarinoiden loputtomaan säilymiseen täällä pilvien ja palveluiden uumenissa, joten heräsi ajatus tiivistää näistä reilusta sadasta matkasta pieni muisto itselleni ja muutamille seuraajille kirjan muodossa. 

Mutta jatketaanpa siitä mihin jäimme. Rompetta ja romua on kaikkialla. Vandaalit ovat käyneet pistämässä paikat mullin mallin. 

Lehtiäkin on loputon määrä. Äkkivilkaisulta julkaisut ovat 60-70 -luvuilta ja sitä myöhemmiltäkin ajoilta.

Talon keskiosa on ilmeisesti alkuperäinen osa rakennusta, josta mökki on lähtenyt sittemmin laajeneman kolmeen suuntaan.

Tavaraa on niin paljon, ettei perimmäisiin tiloihin ole asiaa ilman vuorikiipelijän varusteita, joten palataan muutama askel takaisinpäin.

Kahvinpannut, kupit, tassit, lautaset, korit, pyyhkeet sun muut ovat suloisessa sekajärjestyksessä pitkin pöytiä. Itsekin tunnustan viehtyneeni vanhoihin esineisiin ja historiaan, sekä niiden myötä erilaiseen kirjalliseen ja kuvallisten aineistooon. Kauhukuvani onkin, että jätän perikunnalle tällaisen lattiasta kattoon ahdetun mökin siivottavaksi ja kuormalavalle kärrättäväki. Tähän asti olen saanut pidettyä keräilijänluonteeni kurissa sopimalla itseni kanssa, ettei esimerkiksi kirjoja tule enempää, kuin mitä hyllyyn mahtuu. Aina kun tulee uusi opus, saa jokin aiempi hankinta tehdä sille tilaa ja lähteä seuraavalle lukijalle.

Astiastoa olisi, vieraat vain puuttuvat.

Salamalla saa tarkennettua kuvat vielä hämärässäkin. Huomioni kiinnitti pahvilaatikossa asusteleva luuranko. Olisiko se järvestä ammoin nousseen jättiläiskalan jäänteet, vai mikä?

Sysimetsän siimeksessä on vielä suhteellisen valoisaa, vaikka puiden latvat ovat tuota pikaa nousemassa auringon eteen.

Niin kuin aina, olisi mielenkiintoista tietää tarkemmin talon tarinaa. Äkkiseltään voi päätellä, että viimeiset ajat ennen unohdusta ovat sijoittuneet 2000-luvun alkuvuosiin, sen enempää tietoa ei pintapuolisella tutkimisella irtoa.

Tehdään vielä kierros pihamalla ja silmäillään ulkovuoren lukuisia yksityiskohtia. 

Lasiverannan koristeelliset laudoitukset saavat mökin muistuttamaan piparkakkutaloa.

Kerrassaan hieno, eikö vain. Tekijän omaleimainen kädenjälki näkyy vahvasti. Veranta on muutenkin kuin ylimitoitettu muuhun mökkiin nähden ja sen kermainen ulkoasu saa irrallisuuden vielä vahvistumaan. Tästä on varmasti kelvannut katsella auringonlaskua kansallismaisemissa.

Sääli kun ovat särkeneet vaivalla vaalitun elämäntyön.

Takaseinälle unohtuneet verkot sinetöivät surullisen tunnelman.

Huvimajaakin voisi kuvailla valoisaksi. Ala- ja yläosat ovat lasia. Pikanttina yksityiskohtana myös viereisen pihavajan katto oli tehty kauttaaltaan 70-luvun kupumallisista kattoikkunoista. 

Rakennusprojekti ei ilmeisesti koskaan tullut valmiiksi, kertovat takaseinustalla nojailevat ovet, ikkunat ja muut rakennustarvikkeet.

Holhoojani ja virallinen valvojani odottelee jo etupihalla valmiina jättämään tämän talon ansaitsemaansa rauhaan.

On sääli, ettei kesäpaikalle ollut jatkajaa. 

Hyvästi jää, ehkä tapaamme vielä.