On aika palata ajattomuuden ääreen. Paitsi että tällä kertaa suoritamme henkisen patikointimme aivan vastakkaiseen suuntaan eli ajan äärelle, joka toki olennaisesti liittyy myös ajattomuuteen ollen sen eräänlainen täydentävä vastakohta tai tyhjiö, jota aika täyttää. Tai sitten tyhjiö, joka jää jäljelle ajan mentyä. Vaikeampi antaa mitään selväsanaista määritettä tai yhtä näkökulmaa tähänkään asiaan.

Aikaa kuvataan usein virraksi, joka juoksee kuin vesi vihaisesti virtaavassa koskessa tai matelee seesteisen hiljalleen virtaavan joen lailla. Toisinaan aika taas seisahtuu, mutta sellainen kestää yleensä vain pienen hetken ja tuollonkin on kyse psyykkeestä, joka tekee temppujaan ihmismielen kustannuksella. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan kaiken aikaa samaa tasaisen tappavaa vauhtia. Tappavaa, ihan kirjaimellisesti.

Jos puristaisimme maailmankaikkeuden ja vaikka vain maapallon olemassaolon ajanjakson metrin mittaiseksi janaksi, niin ihmiskunnan täällä tallustelema aika olisi vain tuhannnesosa millimetrejä. Siksi ei aina jaksa huolestua ihan pienistä, koska oma osuus kokonaisuudessa on vain aavikkotuulen kadoksiin puhaltaman pölyhiukkasen arvoinen. Aika kuitenkin jatkaa kulkuaan johonkin hahmottomaan tulevaisuuteen, muuttaen ehkä muotoaan tai kääntäen suuntaansa. Vai kulkeeko aika suoraan ja aina eteenpäin?  Todennäköisesti ei. Tosin näiden seikkojen mittaamiseen ei ihmisellä liene mahdollisuuksia vielä hetkeen, jos edes ikinä.
Ja miksi tarvitsisi ollakaan.

Toki yksilötasolla voisi jonkinlaisen testin suorittaa hurauttamalla lähimpään mustaan aukkoon ja toivoa, että tajunta jatkaisi olemassaoloaan materian hajotessa atomisumuksi kadotuksen mustilla huulilla. Silloin saattaisi selvitä se, onko aika ylitäyden tyhjyyden läpi johtavan madonreiän toisessa päässä eri ajassa kuin lähtiessä. Vaikeaa voisi tosin olla raportin teko tutkimusretken tuloksista.

Vakavasti otettuja arveluita asiasta on kuitenkin suoritettu useaan otteeseen. Eikö Einsteinin Abekin ollut sitä mitä mieltä, että jos liikkuisi tarpeeksi nopeasti, niin aika kulkisi taaksepäin.
Kun tästä ponkaisisi raketilla kohti äärettömyyksiä aikaa nopeammin, voisi katsella sukkulan ikkkunasta ihmiskunnan alkutölväyksiä.
Joidenkin tahojen mukaan näin käy ihan käytännössäkin. Astro- Cosmo- ym.nautiskelijat singahtavat sen verran lujaa kohti avaruuden äärettömyyttä, että ovat hetkellisesti jokusenkin sadaosasekunnin maan kamaraa tallaavia lajitovereitaan edellä ajan kahlitsemattomassa kulussa.

Paljonko ylläesitetystä edellekäymisestä on sitten hyötyä sukkulan henkilökunnalle jää kunkin arvuuttelijan oman harkinnan varaan.
Mutta oman harkinnan varaan sen sijaan ei jää Benjamin Libetin esittämä puolen sekunnin viive ihmisen aikareaktiossa. Eli kaikki mitä näemme ja koemme tapahtuu puolta sekuntia ennen kuin me sen  tiedostamme.
Tällä hetkellä kirjoittajan viive tosin tuntuu olevan noin puolen minuutin luokkaa, johtuen eilisistä hääjuhlista, jotka oman ajankuluntulkintani mukaan jatkuivat lähes seuraavaan päivään asti.

Siinä mielessä kyllä yhdyn puolen sekuninin miehen Libetin näkemyksiin, että pistän vielä paremmaksi toteamalla, että koko ihmisen kokema todellisuus on illuusiota, ainakin jossain määrin.

Ihmisen ei tarvitse kuin lyödä päänsä, lääkitä itseään väärin, kokea jotakin kestämätöntä, syödä sopimattomia sieniä tai ihan vaan juopotella muutaman päivän ajan, niin todellisuus alkaa hahmottua jo melko erilailla kuin suurin osa lajitovereista sen näkee ja kokee.
Luullakseni suurin osa profeetoista kautta aikojen on törmännnyt johonkin näistä tai vastaavista vaikuttajista ennen näkemisenlahjansa saamista. Seassa lie varmasti ollut myös jo syntymässään säikähtäneitä, jotka ovat uskoneet näkyihinsä ja yrittäneet saada muutkin uskomaan joskus siinä ehkä onnistuenkin. Näkijöiden joukossa on ollut (ja on) tietysti myös tietoisesti muiden hyväksikäytöllä ja hyväuskoisuudella itseään elättäneitä, unohtamatta kuitenkaan vanhoja kunnon satusetiä, huumorismielisiä eksistentialisteja, joiden värikkäitä näkemyksiä ei välttämättä kannata vähätellä ennen syvempiä mietiskelyjä.

Silti todellisuus on kuitenkin todellinen vaikka se olisi harhaa. Siis ainakin meille todellinen. Näkevät ja kokevathan eläimetkin tämän olemassa olevan maailmamme aivan erilailla kuin ihminen, joka täällä herrana vajavaisine aisteineen sompailee.
Kaikkien profetoijien ja harhannäkijöidenkin todellisuus sitoutuu samaan aikatodellisuuteen kaiken elävän kanssa, jättäen  kuitenkin yksilökohtaisen näkemisen- ja tulkinnanvapauden. Ihmisen kallonkätköistä löytyvä harmaa massa pystyy käsittelemään käsittämättömän määrän tietoa luoden ja hahmottaen tämänkin ympäröivän todellisuuden erilaisten sähkökemiallistien reaktioiden avulla. Tässä kohtaa joutuukin teorisoimaan, onko minä aina minä vai ainoastaan erilaisten kemiallisten vaikutusten ja reaktioiden sattumanvaraisesti ohjaama hiilestä ja vedestä koostuva robotti?

Tietoisuus on kuitenkin aina tietoisuus, niin kuin todellisuuskin on aina todellisuus. Hieman erilainen eri näkökulmista, mutta laajana kokonaisuutena totta. Niin kuin aikaikin: Kaikille sama. Ainakin kunnes toisin todistetaan.

Aikaahan ihmiset ovat mittailleet naurettavan vähän aikaa, vasta reilut satakunta vuotta. Tosin se ei juuri naurata, että nykyään länsimaissa ja toki suuressa osassa muutakin maailmaa kaikki toimet ja tekemiset pyörivät orjallisesti sovittujen aikamääreiden ympärillä yötä päivää. Aika on nielaissut ihmisen ja tekemisen omakseen. Tehokkuus, tuotanto, kasvu ja kiire, siinäpä tämän hetken tärkeimmät argumentit.

Aika on kuitenkin kaiken olemassaolon mahdollistava tekijä. Ainakin tämän tietämyksen valossa, joka tällä hetkellä vallitsee. Ja se vasta hauskaa onkin,  lueskella muutaman sadan vuoden takaisia tieteilijöiden, tutkijoiden ja filosofien varmana pitämiään näkemksiä.
Mutta niinkuin mekin nauramme heille, nauravat myös meidän jälkeemme tulevat meille, ellemme sitten ole onnistuneet huonoon suuntaan vivahtavalla toiminnallamme hävittämään olemassaoloamme tämän pallon kaikenantavilta kentiltä.

Paras kuitenkin olla liikoja miettimättä syntyjä syviä. Jo Ukko Väinämöinenkin matkusti pois jättäen lapsilleen vain hajanaiset tiedon rippeet kaikkeuden totuuksista. Tänne jääneiden kulloistenkin pallolla olijoiden ja olioiden päätehtävä olisi kuitenkin elää sovussa ja harmoniassa luonnon ja olemassaolonsa kanssa. Kaikkea ei tarvitse saada, kaikkea ei tarvitse tietää. Jokainen hetki voi olla pieni paratiisi, jos vain tahtoo niin.