Vaikka viime kesä oli enemmän pilvessä kuin Ior Bock vainaa villeimpinä Lemminkäisen vuosinaan, on aurinkoinen syksy antanut voimaa jatkaa pakanallisia harrastuksiamme eli autiotaloissa koluamista. Tätä monien tuomitsemaa tunnelmointia ajankulun ja ihmisten hylkäämissä paikoissa sekä rakennuksissa kun ei enää aikuisiällä voi laittaa poikavuosien seikkailunhalun piikkiin, vaan ehkä jonkinlaisen aikuisiän löytöretkeilyn ja ajattomuuden luoman harmonian etsimisen ja löytämisen aiheuttaman hyvänolon ja jännityksen tunteiden tavoitteluksi. Mutta ilman sen sekavempia lauseita: astutaan peremmälle tämän kertaiseen kohteeseemme.

Tämän peilin kautta voimme siirtyä kaipaamaamme maailmaan, vai pitäisikö sanoa kaipauksen maailmaan.

Verannalta eteistilaan johtavan oven kynnykselle on joku asetellut edesmenneen isännän saappaat. Heikkohermoisempaa saattaisi hirvittää jo tässä vaiheessa, mutta kaksikymmenvuotisen autiotaloissa luuhaamisen jälkeen se ei aiheuta kaikki kummitustalojen kauhut ja erikoisuudet kokeneelle kirjoittajallenne enää lievää sydänkohtausta suurempaa säikähdystä.

Eteisessä on vaateparret naulakossa aivan luonnolliseen tapaan. Jo tästä niinkutsutusta välitilasta eteenpäin aukenee rauhallinen ja harmoninen tunnelma kohtalaista tai navakkaa homeen tuoksua lukuunottamatta.

Pääosa kalusteista on peräisin ensimmäisen ja toisen maailmansodan loppujen jälkeisiltä ajoilta eli numeroilla kerrottuna 1920-1950 lukujen pulaisilta vuosilta.

Paikat on tongittu ja pengottu, mutta alkuperäinen asettelu noudattaa pääpiirteittäin vielä vuosikymmenten sanelemaa järjestystä,

Kelloja. Joka paikka on täynnä kelloja. Suurin osa purettuja.

Tässä keittiössä ei tunnettu sellaista mukavuutta, kuin hanasta virtaava vesi, joka nykyaikana on enemmän kuin välttämättömyys eurooppalaisen elämäntavan säilymiselle. Juokseva vesi vesiklosetteineen onkin lihakarjan kasvattamisen ohella yksi niitä suuria ajattelettoman ihmiskunnan syntejä, joita voisi kutsua nauloiksi sivilisaatiomme arkussa. Totuus on, että kuivakäymälä ja kantovesi pitää ihmisen nöyränä ja ajatukset maanläheisenä. Ja mikä tärkeintä: arvostus perustarpeiden täyttämiseen ja täyttymisen tuomaan hyvään oloon säilyy. Nykyään kun kaiken saa kaupan hyllyltä muovikorttia näyttämällä ja internetistä nappia painamalla, katoaa ihmisiltä se vähäkin realiteettien taju tiettyjen asioiden suhteen ja kun se palautuu tosipaikan edessä, niin on jo liian myöhäistä.

No niin, palataanpa taas aikaan ja paikkaan. Jostain syystä ajatukset pyrkivät nykyään usein karkailemaan, varsinkin aamuyön usvaisina tunteina, kun pitäisi nukkua, mutta unien armahtava esirippu ei jostain syystä laskeudukaan. Silloin voi kuulla, kun mustiin viittoihin pukeutunut koirankuonoinen yleisö ulvoo hurmioituneena salin pimeydessä ihmiskunnan toilailulle maapallon muotoisella näyttämöllä.

Suurin osa keittiötarpeista on paikallaan hiirien puoliksi popsimia ruoanvalmistustarpeita myöten. Kaapeista ovat härskiintyneen voin ja munien lisäksi lähteneet kävelemään vain ne retrotieteiljöiden rakastamat Finelin padat ja kattilat, jotka tosin eivät ole kovinkaan onnistuneita tekeleitä ruonalaittoa ajatellen. Silmäniloa niistä toki riittää.

Ladaisia viestejä kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.

Paratiisin tummuva taivas ja öljyssä uivat valkoiset joutsenet. Kenties jonkun muinaisen futuristin näkemys tästä hetkestä?

Pimeydestä pimeyttä vastaan.

Prännin tiilipinnat ovat epäsymmetrisyyksineen ja hieman omituisine tilajakoineen todella upeat. Tähän joutilaaseen kammioon saisi tehtyä tunnelmallisen saunan, jonka seinille on vuosien saatossa siveltynyt ajattomuuden reikäinen harso.

Saunan tai pikemminkin seinän takana on vielä tilaa. Piharakennuksessa on suhteettomasti säilytystilaa asuin- ja karjatiloihin nähden. Mikä lie ollut funktio viiteenkertaan laajennetussa varastorakennuksessa?

Nyt meni tuoli nurin. Kolmekymmentäluvun pillerituolit ovat kummallisen kauniita vaihtelevine muotokielineen. Siro muotoilu tosin ei ole paras tae kestävyydelle, ehkä entisajan ihmiset olivat kevyempiä kuin roskaruoan turvottama milleniumsukupolvi.

Huonekalujen hautausmaalla vallitsee aavemainen tunnelma. Jokaisen itsensä vakavasti ottavan kummituksen ja henkimaailman olennon tulisi hankkia itselleen tällainen tuoli ja sen vaatimat kauhuanostattavat puitteet.

Peräseinällä roikkuu pölyisiä vastoja tai pikemminkin vihtoja, miten kukin tuota merkittävällä tavalla suomalaiseen saunomisriittiin liittyvää risukimppua sitten kutsuukin. Keskitalvellakin saa kesän tuoksun pakkasen ympäröimään pihasaunaan, kun irrottaa orrelta yhden tällaisen. Hyvin sidottu ja oikealla ajalla tehty vihta kestää kuulemma löylytyksen vielä yli seitsemänkymmenen vuoden jälkeenkin. Niin tai näin, ainakin tämä täysin luonnonmukainen peseytymisväline virkistää kehoa ja mieltä joka tässä(kin) maailman ajassa on tarpeen aina tasaisin väliajoin. Laestadiuksen Lars Leevikin pyörisi haudassaan, jos saisi näkö- ja kuuloyhteyden maanpäällä vallitsevaan jumalattomuuden aikakauteen kaikkine sitä ohjaavine oheistuoitteneen, kuten salamaakin nopeamman tiedonjaon mahdollistavaa interverkkoa ja sen aiheuttamaa tietotulvan ylennauttimista. Vaikka Jorma Elovaara tuumiikin Vesimiehen ajassa, että tämä globaali verkko on ihmiskunnan uuden ajan mullistavin keksintö ja peruskivi, ei tässä vaiheessa tavallisesta rivikansalaisesta juurikaan tunnu siltä. Vihapuheen, perättömän uutisoinnin, asiavirheiden ja tietoisten valheiden luoma kupla tuntuu lähinnä omaa etuaan ajavien ja muita manipuloivien tahojen salaiselta aseelta, jonka tarkoituksena on täyttää heidän omaa pohjatonta säkkiään sekasorron luomin mahdollisuuksin.
Joten muistakaa laittaa pari kierrosta foliota sinne pipon alle ja suhtautua kriittisesti epäilyttävien ja vähemmän epäilyttävien lähteiden vääristeltyyn tietoon. Maalaisjärki ja lähteiden tarkistaminen siinä suhteessa kuin se mahdollista on, auttaa ohjaamaan jaetun informaation suunnan ojasta ja allikosta niiden välissä kulkevalle kapealle tielle. Myös kultaiset käytöstavat, itsehillintä ja kanssaeläjien huomioon ottaminen on hyvä muistaa näinä nimimerkkkien ja nimettömyyden aikoina. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka näkemykset eroaisivat pahastikin toisistaan, ei sen tarvi vaikuttaa ihmisten yhteistyöhön ja kanssakäymiseen. Siksi ystäväpiiristänikin löytyy ihmisiä ammattisotilaasta maailmanpelastajaan ja se on rikkaus. Toki jokainen on oman ajatusmaailmansa ja asenteensa ruumiillistuma, jota heijastaa ympärilleen kuin hehkulamppu valoaan pimeydessä. Silti jokainen voi omalta kohdaltaan vastata siitä, ettei ihmisten tarvitse turvautua henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan vaikka maailmankatsomukset eivät kohtaisi toisiaan kuin äärilaidoilla.
Niin kuin eräs  puusepänpoika kerran sanoi: Se joka teistä on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven.