Oli tie millainen tahansa niin matkustavaisen täytyy jossain vaiheessa matkaa poiketa tieltä sivuun täyttämään tankkia  ja nauttiman kenties kupillinen virkistävää kahvia. Itse ketjuliikkeiden alistavaa iestä välttelevänä pyrin aina asioimaan pienyrittäjien ja ketjuihin kuulumattomien yrittäjien pakeillla, vaikka harvassa alkavat olla suuryhtiöiden tahtoon alistumattomat kaupat ja kioskit, mutta vielä niitäkin onneksi löytyy.

Tosin tämän täydenpalvelun kyläkaupan palvelukset tai tarjonta eivät riittäneet kyläläisillle eivätkä ohikulkijoille kun ihminen mukavuuden haluissaan haki halvempaa, helpompaa ja suurempaa.

Tien toisella puolella tyhjyyteen tuijottelee pitkään suljettuna ollut huoltoasema-kahvila. Tälläkin tontilla lie käynyt aikoinaan kova kuhina ja matkaansa taittavat autoilijat ovat jonotelleet tankkauspisteelle päästäkseen sitten istahtamaan kahvilan puolelle tarjoilujen ääreen. 

Poissa on Sulo Vilénit sekä Kaurismäen veljesten maailmoista tutut baarit ja kyläkuppilat. Itse sain onnekseni työskennellä ikumuistoisen kesän bensapoikana aidolla palveluasemalla, jossa huollettiin autot ja virkistettiin ihmiset henkilökohtaisella palvelulla ja läsnäololla. Sellaisilla pienillä huoltoasemilla oli oma henkensä ja persoonallistuutensa, toisin kuin tienvarret rahanvoimalla vallanneilla hahmottomilla ja itseääntoistavilla abc-asemilla jotka ovat kuin toistensa klooneja. Viimeiset perinteiset bensiskahvilat katosivatkin lopullisesti kymmenisen vuotta sitten ihmisten suunnattessa autojensa keulat näille kylmille ja kolkoille ketjuasemille jotka mustuttavat enemmän ostoskeskusta kuin kuin tienvarsikahvilaa. Kuka muistaa milloin viimeksi mittarille kurvatessa on huoltoaseman henkillökunta kipaissut paikalle täyttämään tankin ja juttelemaan mukavia? Taitaa siitä tovi olla.

Ovi on lukossa ja hämähäkit heittäneet verkkkonsa monta kertaa tartuttuun kahvaan.

Paikka vaikuttaa sangen viehättävältä kahdeksankymmentälukuisine tunnelmineen mutta valitettavasti vuodet ovat jo kirjoneet sanattoman tuomionsa  tälle tasakattoiselle rakennukselle.

Myös Union huoltoasemasta löytyy erityisen lämpimiä lapsuusmuistoja kun kävimme pikkupoikina ostamassa sieltä erityisen hyviä irtokarkkeja joissa oli aivan omanlaisensa maku- ja hajuvivahteet. Tuo erikoisominasuus karkkeihin tuli siitä että bensa-aseman muutaman neliön konttorissa jossa niitä myytiin, leijui ilmassa erilaisten voiteluaineiden ja liuottimien huumaava tuoksu. Lisäksi ilma oli aina sinisenä tupakanasavusta kun henkilökunta ja asiakkaat siellä istuivat tupruttelemassa ja juoruilemassa kylän kuulumisia. Kyseistä mutkaa jossa sittemmin Neste-ketjuun vaihtanut ja jo toimintansa lopettanut huoltoasema sijaitsi neljännnesvuosisata sitten kutsutaan seudulla yleisesti yhä 'Unskiksi'.

Jatketaan nyt vielä hetki lapsuusmuisoissa kun kerran aloitettiinkin. Sillä mikä sopisikaan paremmin kesäpäivän janojuomaksi kuin pullollinen friscoa. Aivan niinkuin jo alakouluikäsenä kun viikon kohokohta oli päästä lauantai-aamuna vanhasta kirjastoautosta tehtyyn divaribussiin josta mukaan poimittiin pinkka sarjakuvia minkä jälkeen tietysti haettiin kaupasta litran pullo friscoa. Loppupäivä sitten seikkailtiinkin sarjakuvien ihmeelliseessä maailmassa sokerihumalan siivittämänä.

Tie mutkittelee sisään takahuoneen ikkunasta.

Yllätykseksi takaovi olikin unohtunut auki, joka onkin oudompi seikka siihen nähden että rakennus irtaimistoineen on varmasti jonkun valvonnassa sillä paikat ovat ehjät ja järjestyksessä, eikä ovessa näkynyt minkäänlaisia murtojälkiä. Tällaisiin kulisseihin voi helposti kuvitella sen amerikkalaisissa elokuvissa monesti nähdyn preerian jota pölyävä highway halkoo kunnes keskellä ei mitään vastaan tuleekin vanha kulahtanut huoltoasema jota pitää vähintäänkin pelottava ja epämäärinen hahmo. Lukitsemattoman oven aiheuttamista oudoista tuntemuksista johtuen en tällä kertaa astunut sisään rakennukseen. Kenties sen varjoisissa sokkeloissa olisi vaaninut sorkkkarauta kädessä se teurastajanessuun sonnnustaunut sarjamurhaaja. 

Tässä yhteydessä täytyy sanoa vielä se kummallinen seikka että seuraavana päivänä paluumatkalla poikkesin paikalle uudemman kerran henkisesti sisäänmenoon valmistuneena, mutta tällä kertaa ovi oli jälleen lukossa. Sanoisinko että outoa,

Vaikka fyysiset tarpeet jäivät tällä tankkkausasemalla täyttämättä saimme sentään runsainmitoin henkistäravintoa ja -täydennystä tankkkeihimme näistä menneen maailman muistomerkeistä ja ajasta josta ei edes kovin monia vuodenkiertoja vielä ole, mutta jotka tuntuvat silti lähes esihistorialta. Katsastetaan silti vielä bensiininjakelumittarit hieman tarkemmin.

No jo on kone, sano mummo kun hohtimet näki. Itse voisin sanoa samoin tästä persoonallisesta bensiinimittarista. Tämä laitteen sivussa oleva koristus näyttäisi olevan oktaanin valitsin. Hämmentävää.

Hämmentävä lähinnä siksi että eri oktaanisia bensiinivaihtoehtoja on lähemmäs kymmenen.

Myös se että litrahinnatkin on ilmoitettu ainoastaan penneissä tuntuu melko hurjalta. Tämän laitoksen voisi nostaa tällaisenaan taidehistoriallisen museon vitriinikaappiin sillä mielestäni se täyttää monet taiteen määreet ja merkitykset tietenkään sen historiallista arvoa unohtamatta.

Jotenkin tuntuu että tämänkertaisen matkan loppukaneetti kuuluu pelkistettynä näin: Olipa kerran Suomi.