Tänään jatketaan kuva-arvoituksilla. Te kotimikrojenne ja älypuhelimienne orjuuttamat modernistit siellä ruudun toisella puolella voittekin alkaa vetreyttämään aivojenne ajatushautomoita miettimällä, mikä kummallisuus seuraavissa kuvissa näyttäytyy ja esiintyy.

Pinnan kauniinvihreät sammalkasvustot kertovat omaa tarinaansa niistä vuodenkierroista, joita nämä kauniisti kaartuvat elementit ovat näillä sijoillaan nähneet.

Avaruusaika oli ja meni. Missä ovat ufohavainnot ja Juhan af Grann?

Huippuhetket suuren yleisön tähtienvalloituksesta koettiin suurinpiirtein niihin aikoihin, kun ihminen ensi kertaa kävi dallailemassa maata kiertävän möhkäleen pinnalla. Myös tämän kyseisen malliston ensimmäinen tuote lanseeraattin markkinoille tuona samana historian kirjoihin värikkäänä ja tapahtumarikkaana taltioituna vuonna.

Ehkäpä tästä kuvakulmasta moni 80-luvulla suomessa matkaillut tai vähänkään suomalaiseen designiin ja arkkitehtuuriin perehtynyt henkilö alkaa heräillä. Tutultahan tuo näyttää, mutta mikä kumma kummitus tämä on?

Kyllä vain hyvät ystävät ja ymmärtäjät, tämä on CF-45 eli tutummin Venturo. Yksi malli arkkitehti Matti Suurosen suunnitelemasta Casa Finlandia -sarjasta, johon kuului muitakin klassisen kauniita ja ajattomia lasikuituisia rakennuksia. Näitä venturoksi kutsuttuja upeita luomuksia valmistettiin aikoinaan suomessa vain vajaat kaksikymmentä kappaletta, joista jokusia on onneksemme säilynyt. Nämä olemassa olevat rakennukset ovat harrastajien tiedossa ja kartoitettu moneen kertaan internetin infernaalisiin syövereihin. Tämän yksilön sijainti ei tosin ole suuren eikä pienen yleisön tiedossa. Toki kyseisen yksilön historia on alkutaipaleelta poimittu talteen, mutta ilmeinen katoaminen on tapahtunut joskus 80-90 -lukujen vaihteessa, jonka jälkeen se on ollut teillä tietämättömillä. Siksi yllätyinkin suuresti tämän jumalallisuuden sfäärejä halkovan taideteoksen putkahtaessa eteeni eräs keväinen torstaiaamu.

No, kovin hyvässä kunnossahan tämä rakennus ei ole. Mutta mikään ei ole mahdotonta, joten toivon syvästi, että pelastus löytää tiensä tänne rytöisen ja unohdetun teollisuusalueen takapihalle, jossa lepää kaunis pala suomalaista historiaa.

Aivan unohdettu ei tämä tehdasmiljöö sentään ole. Aidattu alue valvontakameroineen ja yksityisaluekyltteineen on aina jonkun silmän alla ja niinpä parissa hetkessä kurvasikin vartiointiliikkeen edustaja selustaan. Onneksi rikostoverini sai vilpittömällä olemuksellaan vakuutettua ettemme ole paikalla pahat mielessä vaan ainoastaan ihastelemassa ja ottamassa joitakin valokuvia tästä erikoisesta täysmuovitalosta, joka tällä tontilla halkaistuna lepää.

Pitkäaikainen apulaiseni ja niin sanottu oikeakäteni tämänkaltaisissa tehtävissä näkyykin kuvan oikeassa alakulmassa. Mutta enempiä yhteistyöstämme lavertelematta jatketaan tutustumista taloon.

Kuten jo ulkopäin saattoi arvailla, on tämä puoliksi hyljätty talo myös puoliksi maatunut puuosiensa puolesta. Ennen siirtoa rakennus on purettu kahteen isompaan ja neljään pienempään väliosaan. Kuljetustuetkin on vielä paikallaan, tosin vuosien heikentäminä nekin.

Millainen on matka ja mikä määränpää? Sitä ei voi tietää ennen kuin kaikki jää. Koska siihen asti matka jatkuu, tavalla tai toisella. Itse toivon tällle talolle ikuista elämää ja sen jäämistä konkreettiseksi muistoksi optimismin aikakaudelta ja niistä nousukauden vuosikymmenistä, jotka loivat ja valitsivat puoliksi tahtomattaan tien kohti maapalllon ja ihmiskunnan lopullisia ongelmia. Vaikka vuosikymmenet ja vuosisadat tulevat ja menevät kuin auringonsäteiden välähdykset järvenpinnan väreilyssä, tulevat jälkipolvet kiroamaan esi-isänsä ja heidän oikeudettoman käyttäytymisensä tätä jumalaista palloamme kohtaan viimeisen kuluneen sadan vuoden ajalta ja varsinkin tämän kuluvan vuosisadan ajalta. En luota siihen että mukavuudenhaluinen ihmiskunta typeryydessänsä osaisi keskittyä olennaiseen ja ryhtyä kääntämään tätä uppoavaa laivaa kohti vakaampia vesiä luopuen kaikesta turhasta painolastista, Kaikkien optimistisimpienkin laskelmien mukaan tässä ollaan menossa päin helvettiä ja lujaa. Ympäristö ei kertakaikkiaan kestä enää tätä ylikuormitusta, jonka seurauksena tullaan vielä näkemään yhtä ja toista, jota tämä länsimaalainen selfiekeppi- ja citymaasturisukupolvi ei osaa puoliksi kuvitellakkaan.

Huoh. Pyydän syvästi anteeksi profetoimistani ja itseni toistamista jälleen kerran, mutta ymmärtäkää se, että tässä ollaan vakavan asian äärellä, vaikka en tiedä onko se ketään kohtaan oikein, varsinkaan teitä jotka blogiani luette, että näiden silmiä ja sielua hivelevien autiotalojen luona vieraillessa karkaavat ajatukseni toisinaan hieman liian kauas itse kohteesta.

Mutta nyt on aika päättää tämänkertainen yhteinen matkamme. Kiitos mukanaolleille ja tavataan jatkossakin ja toivottavasti hilpeämmissä tunnelmissa.

P.s. En tiedä kuvittelenko vai näkyykö oven muovi-ikkunan heijastuksessa paholaisia ja beelsebubeja, jotka odottavat hetkeä koittavaksi.