Salvokset ovat kestäneet kauniina aikaa, vaikka rakennus on jo romahtanut ja puoliksi maatunut.

Maalta kaupunkiin ja pellot pakettiin. Täällä metsien keskellä ja lähes tiettömän taipaleen takana asusti muuan sodat käynyt pienviljelijä vaimoineen. Lapsia heille ei tiettävästi siunaantunut.

Navetat, saunat ja pihavarastot alkavat jo kadota maan nieluun.

Paljon yksityiskohtia vielä löytyy eletystä elämästä, kun vain malttaa katsella ja laskeutua pinnan alle.

Hirsiseinät ovat kauniita kadotuksen partaallakin. Maasta olet puuksi tullut ja puusta jälleen maaksi tuleva.

Ovet kumartelevat kuin paremman ravintolan hovimestarit.

Lukkokin rapistunut, mutta lenkki kestää aikaa vielä toiset sata vuotta.

Peltikatto voi pelastaa päivän tai ainakin rakennuksen.

Sitä aikaa kun puimakoneet vielä naksuttivat. Nykyinen polttoöljyllä ruokittava peto on kuin tieteiselokuvasta näihin vanhoihin puimareihin verrattuna.

Rakennuksia on pyntätty vieretysten ja kun askeleet ovat tontilta vaienneet on metsäkin ottanut omansa takaisin.

Padat ja kattilat, reet ja rattaat. Kaikki lojuvat kuin ei koskaan olisi mitään järjestystä ollutkaan.

Viherharmaa maailma ei ole hassumpi. Tällaisissa ympäristöissä samoillessa tuntuu toisinaan kuin itsekin katoaisi johonkin mitä ei oikeasti ole olemassa.

Isännän erikoinen osa 1.

Ennen oli yhtä monenlaista ikkunaa kuin tekijääkin. Täytyisi joskus tehdä kollaasi näistä erikoisemmista ikkunoista, joita matkalla on vastaan tullut.

Kaunis väri. Tälläisesta sekasorrosta voi löytää todellista harmoniaa, jos vain osaa katsoa.

Mitkä lienee olleet mietteet sillä, joka tämän kirkkoreen on viimeisen kerran suojaan nostanut. Surulliset luultavasti, sillä sellainen sanaton tunnelma tästä huokuu vieläkin.

Usein aivan hirvittää katsella uusia omakotitaloalueita, joissa pellolle on vieri viereen istutettu samanlaisia taloja. Sielutonta, olisi se sana, jolla nykyarkkitehtuuria voisi yhdellä sanalla kuvailla.

Ennen kaikki oli kauniimpaa vai oliko?