Käydäänpä katsastamassa vanhaa tuoksuvaa tuttavaamme. Liekö mikään muuttunut viimesyksyisen käyntimme jälkeen vai onko talovanhus saanut uutta toivoa vetisen talven aikana. Nenäonteloita hivelevä tuoksu on ainakin entisellään, mutta muuten jotain taitaa olla pielessä. Kyllä, jotain mätää täällä on, muutakin kuin talon rakenteissa ja lahonneissa pihapuissa.

Hajuhaittoihin kyllästynyt nuorisojoukko on päättänyt laittaa ilmanvaihdon kerrasta kuntoon. Kaikki ikkunat on pirstottu. Ikävä kyllä se tietää tämän talon lopullista tuomiota. On turha haaveilla huomisesta, jos elää ikuista eilistä.

Kuten jo viimekertaisella pihakierroksellamme ihmettelimme, on taloa remontoitu aivan hiljan. Uudet ovet ja kaapistot erottuvat räikeästi rikotun ympäristön keskeltä.

Uritetut panelit kielivät nuorennusleikkauksen kokeneen talon alkuperäisistä syntyajoista.

Koivuviilutetut keittiökaapistot massiivipuisine tasoineen eivät montaa kokkailua ehtineet kokea, vaikka soppahan siitä loppuviimein syntyi.

Kaaoksen harmoniaa.

Olohuone viehätti välittömästi. Kevät auringon raa'assa valossa kupruileva muovimatto ja paperiset kaihdinverhot antavat jotenkin rauhaisan tunnelman isolle avaralle tilalle.

Liekö ollut jotain ongelmia veden kanssa, kun keskikerroksen muovimatot kupruilevat joka huoneessa kuin aavikon hiekkadyynit. Vai mikähän moisen ilmiön aiheuttaja voisi olla?

Mutta haju, tuo kammottava haju, saa kiirehtimään kohti kierroksen loppua. Yksityiskohtien kuvaileminen jää tälläkin kertaa vähemmälle, sillä kurkunpäätä kohti nousevat mahahapot pyrkivät uhkaavasti kohti kehon ulkopuolista maailmaa tuon mystisen lemun houkuttelemana.

Mutta ei auta, yläkerrassakin on käytävä. Viimeksi joskus vuosia sitten täällä yön pimeydessä piipahtaessani oli yläkerrassa suht paljon rakennusmateriaaleja ja työvälineitä. Rappuset ja lattiat ovat mukavasti hiekotettu rotanmyrkyllä, joka lasin kanssa narskuu omituisesti kenkien alla aiheuttaen myös kuulien päällä kävelemisen efektin.

Keskeneräisyydestä kertoo myös tämänhetken tilanne. Työkalut ja muut tarpeet ovat lähteneet pitkäkyntisten matkaan. Myös vinttikomerossa pinossa olleet putkiradiot ovat kelvannneet kävijöille.

Otetaanpa sitten suora leikkaus alusille eli betonisen kellarikerroksen sokkeloihin. Rajulta näyttää, mutta ei niin rajulta kuin haisee. Olkaa onnellisia ettei valokuvat haise, ainakaan nämä digitaalisessa muodossa olevat.

Harvoin näkee enää rautaviemäriä. Tosin täälläkin putket ja viemärit näkyvät muuten kyllä olleen saneerauskohteena ja esimerkiksi vesijohdot osittain vielä kytkemätä. Aina vain enemmän ihmetyttää, mikä on syy talon hylkäämiselle. Suuret remontit vesijohtoja ja viemäreitä myöten on tehty, mutta mikä on saanut rakentajan tämän hylkäämään?

Ovikoristeet ovat saanet olla rauhassa kaiken muun pirstoutuessa ympäriltä.

Saunarakennusta ei paljon ole vuosien aikana päivitelty.

Ovikolmikko nojailee yhä vain seinustalla kuin kadunkulmaukseen unohtuneet ikämieslättähatut.

Silmä mustana.

Talousrakennuksen takaosassa on kummalliset luukut, joista en ihan äkkiä keksinyt mihin käyttötarkoitukseen nämä on tehty.

Huussi on mennyt nurin. Toivottavasti kukaan ei ollut kyydissä.

Viime aikoina on tullut törmättyä kärrynpyöriin jokaisessa autiotalossa. Muutama päivä aiemmin käymässäni kohteessa niitä taisi olla jopa pitkälti toistakymmentä, josta sieltäkin kuvakertomus on aikanaan tulossa.

Varasto  on puolillaan muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Lehtiä, pulloja, vaatteita, sekä kaikenlaisia kippoja ja kuppoja.

Hartaana  oluen ystävänä piti kurkistaa erääseen laatikkoon, jossa oli vanhoja tyhjiä olutpulloja, että mitähän laatua talonväki on aikanaan nauttinut. Pimeässä hapuleissani nostin pullojen päällä olevaa tunnistamatonta esinettä pois nähdäkseni paremmin ja tunsin heti kiinni ottaessani, että nyt oli jotain epämiellytävää tullut otetuksi käteen. Kameran salaman avulla sain todennettua hyvin pian mitä oli tällä kertaa tullut herkkään taitelijan käteensä otettua. Muumioitunut rotta! Ja ei , se ei ollut mikään pilailukaupan kumirotta, vaikka aluksi sitä hartaasti toivoin.

Tämän traumaattisen kokemuksen saattelemana oli aika lähteä kotimatkalle ja käsipyykille. Karmivan tuoksun ja kuolleiden rottien lannistamana muistui mieleeni myös aiemmin kuluneella viikolla tekemäni retki, jossa olin tippua kolme kertaa kaivoon. Ja joka kerta vielä samaan kaivoon.

Ensin mennessäni paikalle olin astua villintyynen heinikon keskellä nilkan korkeudella olevasta kaivoreunuksesta alas. Hetken sadateltuani ajattelin tökätä kepin tai muun huomionherättäjän maastoutuneen aukon päälle, ettei kukaan muu alueella mahdollisesti liikkuva sinne sutkahtaisi. Mitään merkiksi kelpaava ei aukealta kuitenkaan löytynyt, joten ajattelin ottaa pari laudanpätkää romahtaneesta piharakennuksesta, jota olin menossa kuvaamaan. Aikani räpsittyäni olin kuitenkin jo niin kuvauksen lumoissa, etten muistanut koko asiaa. Yksityiskohdat kuvattuani ajattelin ottaa rakennuksesta vielä sellaisen otoksen, jossa se näkyisi kokonaan. Tästä syystä jouduin jalustoineni peruuttelemaan hyvän matkaa, että sain koko profiilin mahdutettua kamerani linssistä sisään. Kuvan otettuani huomasin, että olin taas kaivolla, joka oli noin noin yhden askeleen päässä takanani. Hetken aikaa hyvää tuuriani kiiteltyäni jatkoin matkaa päärakennukselle, josta ajattelin löytyvä jonkin tarpeettoman ja joutilaan esineen huomiomerkiksi ja varoituksesi ihmisiä ahnaasti sisuuksiinsa imevästä kaivosta.
Sisäkuvissa vierähtikin hyvä tovi ja vanhojen senkkien, talonpoikauskaapistojen, rekien, hevosrattaiden, puimakoneiden ja muiden maatalouslaitteiden hurmioittamana lähdin kiiruhtamaan kotiin päin, koska taivas oli käynyt mustaksi ja paiskoi jäätävää vettä jo takinkauluksesta sisään. Pikakävellessäni pihan poikki kuin Valentin Kononen, osui tuo epäonnen kaivo taas huomaamattani reitille. Sadekelillä usein suosimani leukarinnassakävely ei ole omiaan silloin, kun liikkuu maaperällä jossa olisi hyvä huomioida ympäristöä mahdollisten vaaratekijöiden varalta. Matkantekoni olikin päättyä ennenaikaisesti ja traagisesti, mutta onnekseni en nostele kävellesäni jalkoja kovin korkealle, niinpä potkaisin kengänkärkeni siihen muutaman sentin rippeeseen, joka puurunkoisesta kaivonkauluksesta oli enää jäljellä. Kahden aikasemman läheltäpititilanteen säikäyttämänä havahduin normaaliakin nopeammin, enkä edes äkkkipysähdyksen johdosta tippunut kaivoon.
Vaaraanpaikan merkitseminen jäi tällä kertaa hyvistä aikeista huolimatta. Täytynee vielä palata paikalle ja rakentaa muistomerkki salakavalan kaivon ylle, ettei viattomat tai vialliset luontokappaleet sinne putoaisi.

Ai niin, tuon kuolemalta lemuavan talon arvoitukseen löytyi uusi mahdollinen ja jopa todennäköinen ratkaisu. Aiemmin jo arvuuttelimme mahdollisia syyllisiä hajulle aina lannanlevityksestä, liikenteestä, maanvarastoinnista ja sotilasoperaatioista sarjamurhaajaan saakkka, mutta mitään näistä ei voitu todentaa syylliseksi. Nyt olemme ehkä aaivstuksen lähempänä mysteerin arvoitusta ja eräänlaisesta sarjamurhasta täällä onkin kyse, tai pikemminkin joukkotuhosta.

Jo vuosia sitten talossa käydessämmme naureskelimme kestäville rotille suunnatuille rotanmyrkkylaatikoille, joita oli niin ylä- kuin alakerrassa ja jopa rappusissa. Autio talo on ollut ilmeisesti erilaisten eläinten mieleen ja varsinkin suuri kellarikerros on houkutellut nälkäisiä viimeiselle aterialleen. Tämä makaaberi illallisrituaali lie koitunut kymmenien tai satojen eläväisten kohtaloksi. Ympäärinsä levitellyt ja huolimattomasti jätetyt myrkyt ovat todennäköisesti syylllisiä tähän kalmantuoksuiseen painajaiseen. Uskoisin että vähänkin tarkemmalla tutkimuksella löytyisi raatoja vaikka kuinka ja paljon. Hajusta sen tuntee.