Harvalle autiotilalle vie asfaltoitu tie pihaan asti. No itse asiassa ei tännekkään ihan pihaan asti, vaan tie menee muutaman metrin päästä pirtin seinästä talon ohitse. Tosin tämä kyseinen pikiväylä on oikaistu jo ammoin ja uusi mutkattomampi väylä kulkee kivennheiton päästä tästä heinittyneestä, maatuvasta muinaismuistosta.

 Paska huussi, nykyään, mutta varmasti ollut hyväkin aikanaan.

Aitta alkaa vedellä viimeisiään. Joku innokas on heitellyt irtonaisia peltejäkin katolle joskus kauan kauan sitten pelastuksen toivossa. Mutta kun on mennyt niin on mennyt.

Herra Heinämäen saunan ovea emme saaneet auki hörskän painumisesta johtuvista rakennemuutoksista johtuen. Toisin sanoen ulko-oven alareuna oli porraskiveä alempana.

 Ketunko kolo vai mikä kumma? Ja miksi kummassa hirsirunkoinen kaunis rakennus on aikoinaan työllä ja vaivalla rapattu? Taitaa olla syynä se synneistä johdattelevin: muodin perkeles.

Heinämäen päärakennus on kuin 30-luvun kansallisromantiikkaa ihannoivasta kauneinta Karjalaa kuvakirjasta, hieman ränsistyneenä tosin. Tyylisuunta edustaa klassista autiotaloismia harmaantuneine hirsineen ja sammoloituneine kattoineen.

 Kukas siellä kurkki, taisi olla urkki. Kyseisen lehden jäljellä olevat numerot keikkuvat kohtalaisen kovissa hinnoissa.

 What's up? Lähinnä lahoa ja romahtaneita rakenteita. Enää montaa talvea ei tämä  katto näe.

Niskavuoren viimeiset näkymät.

 Korkkimuoti on ajanut näistä näppäristä vetokorkeista ohi. Outoa.

 Glass of jazz and blues. Rappio ei ole tappio, aina.

Kärpäsenä katossa.

...ja kärpäsenä talossa.

 Uutiskynnyksen ylitys.

...ja uutiskynnyksen alitus. Housuistakin polvet kuluneet puhki autiotalojen lattioilla konttaillessa.

 Ahti vainaakin oli joskus otsikoissa moneen otteeseen. Yksi Kekkosen ajan kovista politiikoista, joka sittemmin katkeroitui ja alkoholisoitui. Ahti jäi kuitenkin elämään legendana niin poliittisten saavutustensa ja epäonnistumiensa ansioista kuin myös ensimmmäisenä tankero-englannin taitajana. Tuu tii ty töötituu, niinkuin jälkeenpäin on leukailtu Karjalaisen tilattua teetä hotellihuoneeseensa kosteissa ja pitkäksi venyneissä neuvotteluissa.

Parempi seitissä kuin ahvenessa.

Sohvan käsinojissa on ajatonta muotoilua. Mahtaako kyseinen yksilö olla pohjanmaan perukoilta Viitalan Pentin navetasta lähtöisin?

Perus autiotalossa löytyy jos jonkinlaista jätteeksi jäänyttä silppua. Kaikki mitä ei uudessa osoitteessa tarvita oli ennen tapana jättää niille sijoilleen. Vaikka nykyään asunto jäisikin viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen autioksi, on siellä harvoin paljoakaan tavaraa. Nykymaailmallisen käytännön ja übertehokkaasti toimivan jätehuollon myötä on tultu siihen tilanteeseen että poissa silmistä on myös poissa mielestä. Todellisuudessa jätteen tuottaminen ja jätemäärät ovat megalomaanisesti suurempia kuin koskaan, vaikka ongelma ei katukuvassa ja jokapäiväisessä elämässä näykään.

Vaikka turhan ja tarpeettoman tavaran haaliminen lisäääntyy hetki hetkeltä, on eurooppalaisten kollektiivisesta muistista jo pyyhkiytynyt pois todellinen köyhyys ja epävarmuus, koska todellista nälänhätää ei ole ollut moneen sukupolveen. Vallitseva tietotekniikkaan nojaava kulttuuri on herkkääkin herkempi luonnonkatastrofeille ja siitä mahdollisesti johtuvalle oikealle elintarvikepulalle. Voidaan myös  kuvitella että öljypohjaiset polttoaineet yksinkertaisesti loppuisivat tai sähköenergiaverkko katoaisi turvaamasta ja helpottamasta ihmisten arkipäivää. Maailman ääristä tai edes lahden toiselta puolelta kuljetettu ruoka, lääkkeistä ja muista tarpeista puhumattakaan, olisi ulottumattomissamme. Ei edes kansakunnan hengissä pitävä maanvijely onnistuisi täällä kotisuomessa kaikesta tiedosta ja taidosta huolimatta, jos koneisto pettää alta.

Maanviljelyskulttuuri tai ainakin sen käytännöntoimet ovat karanneet tavallisen tallaajan tietämyksen ulkopuolelle. Tietokonemaailmassa osataan tehdä temput jos toisetkin, mutta todellisessa elämässä ja todellisen luonnon edessä ollaan jo aika kaukana kotoa. Vielä vuosisata sitten suurin osa väestöstä olisi pärjännyt kohtalaisesti, jos heidät olisi nakattu keskelle sysimetsää ilman sen kummempia varusteita tai suojaa. Vastaava tilanne valmisruokasukupolvelle olisi hengenvaarallinen. Ehkä joku harrastelijakalastelija saisi pyydettyä itselleen saalista henkensä pitimisiksi, mutta suvun tai perheen elättäminen kävisi varmasti mahdottomaksi. Toki huippuunsa sliipatun hygienian ja siitä johtuvan vastustuskyvyn puutteen vuoksi kuolisi kansaa korpeen kuin keskitysleirillä.

Surullista mutta oikeudenmukaista, sillä jokaiselle yksilölle on annettu onnea ja surua samalla mitalla huolimatta siitä, millä vuosisadalla, minkälaiseen tilanteeseen tai milllaiseen sukuun on sattunut syntymään. Kenen elämä on pidempi ja kenen lyhempi, punnus on silti kaikilla suurinpiirtein samanpainoinen. Niin nuorena nukkuneen kuin vuosikymmeniä vanhuutensa vankina kituneen ihmisen kohdalla käyvät onnenlahjat loppuviimein tasan. Toki poikkeukset vahvistavat säännön tälläkin saralla.

Köyhyydestä ja rikkaudesta vielä sen verran, että tunnen paljon ihmisiä, jotka jäävät tuloissaan Suomen mittapuulla köyhyysrajan alapuolella, mutta viettävät suht onnellista ja sosiaalisesti rikasta elämää. Mutta kovin montaa onnellista ja stressitöntä hyvätuloista en tunne. Heh, eikä tämä johdu ainoastaan huonosta seurasta ja epämääräisestä ystäväpiiristä, niinkuin siellä heti epäillään. Vapaana taitelijana omat tuloni keikkuvat tuon mystisen rajan molemminpuolin, mutta millonkaan aiemmin en voi rehellisesti sanoa nauttineeni elämästä yhtä paljon, ainakaan sitten lapsuuden. Nopea yhteenveto siis onkin, ettei varakkuus ja taloudellinen varmuus tuo automaattisesti onnea ja autuutta. Perustoimeentulo täytyy toki olla kunnossa, että saa suojaa päänsä päälle sekä vettä, lämpöä ja ruokaa. Kaikki muu onkin jo ylellisyyttä.

Viimeisen viidentoista vuoden aikana yhteiskunnan sisäisen maailman jakautuminen on ollut historiallisen nopeaa. Kärjistetysti sanoen ollaan palaamassa takaisin jonkinlaiseen luokkayhteiskunnalliseen tuloihin ja asemaan perustuvaan jakoon, jossa keskiluokka on jo huomattavasti puoltaväliä ylempänä ja heikommin toimeentulevat alempana jossakin nilkkojen korkeudella. Muuutaman vuosikymmenen kestänyt lintukotomainen hyvinvointikokeilu on tullut tiensä päähän. Surullista, varsinkin kun tietää, että se johtuu ainoastaan ahneudesta ja itsekeskeisyydestä, niinkuin käytännössä suurin osa ihmiskunnan ongelmista.