'Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio puuton neva, jossa siellä täällä kasvoi jokin kitukasvuinen vedenvaivaama mänty'. Kutakuinkin näillä raamatullisilla sanoilla alkaa eräänlaisen kansalliseepoksen aseman saanut kirjasarja Täällä pohjantähden alla. Suomessa soihin liittyy paljon tarinoita ja myyttejä, eikä ihme, koska noin neljännes harmajasta maastamme on suota. Joidenkin arvioiden mukaan luku on enää vain kolmannes siitä, mitä se joskus on ollut. Ehkä pohjoisen maamme nimi Suomi ei tulekaan esi-isiemme tavasta pukeutua kalannahkoihin, siihen aikaan kun muualla maailmassa jo korkeakulttuurit kukoistivat, vaan siitä että metsästysretkillään liian pohjoiseen taivaltaneet heimot olivat jääneet kirjamellisesti asumaan suohon. Toki ilmasto 10 000 vuotta sitten oli näilläkin leveysasteilla huomattavasti leudompi, verrattavissa ehkä tämänhetkiseen keskieurooppalaiseen ilmastoon, mutta maaperä oli ja on vieläkin huomattavan kosteaa.

 Vielä reilut sata vuotta sitten poltettiin soilla uhritulia, koska henkien ja metsänjumalien uskottiin asuvan niiden usvaisilla aukeilla. Jotain selittämätöntä ja taianomaista kokee 2000-luvun lapsikin sattuessaan sysimetsän pimennosta erämaan keskellä avautuvalle suolle.

 Suomalaista vihanpitoakin on verrattu usein suolampeen, joka on mainittu syväksi ja sameaksi tai kylmäksi ja pohjattomaksi. Eikä vertaus varsin kaukana ole totuudesta, sillä kohtalaisen pitkävihaista väkeä näillä seuduin valitettavasti asustaa.

Viikate yhtyeestä tutun Kalle Virtasen sanoin: Kiviä, kantoja, soisia rantoja, saappaat varsineen savessa. Vaan eipä leipä juokse miesten maatessa'. Tai erästä edesmennyttä valkeakoskelaista esiintyjäryhmää lainaten: 'Ei koski hedelmää kanna, ei suo satoa anna'. Jotain tähän suuntaan ajatteli varmasti Koskelan Jussikin viljelystensä sarkaojia syventäessään hallan vietyä sadon.

Kylmähän suorastaan kumpuaa näiltä mystisiltä syvänteiltä. Se nousee iltahämärissä upottavan turpeen alta ja piilottaa usvaiset harsonsa taas aamun tullen allensa mittaamattomiin salaperäisiin syvyyksiin.

Niinkuin kaikesta muustakin luontoäidin annista, on ihminen riistänyt suostakin hyödykkeitä tarpeisiinsa jo satoja vuosia. Tosin suurimman osan ajastaan kömpelöine puulapioineen suurtakaan tuhoa aiheuttamatta. Teollistumisen kasvava mahti näkyi näilläkin ikiaikaisilla pyhätöillä välittömästi, kun paikalle kiidätettiin niin sanotusti kättä pidempää ja suot ojitettiin, kuivattiin ja kuorittiin. Tälläkin ekosyystemin ronkkimisella ihminen sahaa itseltään oksaa olemassaolonsa huojuvasta puusta, sillä soilla on suora yhteys pohjavesiin.

Silloin vanhaan hyvää aikaan ei suurta vahinkoa saatu aikaan, vaikka soita omiksi tarpeiksi nostettiin ja kuivattiinkin. Joka kylässä oli yhteisalueita, joista sovitusti sai käydä tekemässä turvetta omiin tarpeisiin. Kirjoittajakin omaa talonhankinnan myötä osuuden eräälle hallasuolle turpeenhankintaan, samoin yhteishiekkakuopalle ja muille yhteisille luonnosta saataville hyödykkeille, jotka menneessä maailmassa olivat oikeasti tärkeitä tekijöitä elämisen kannalta. Jokaiselle kylän talolle ja tontille oli määritelty, mitkä alueet olivat kenenkin yhteiskäytössä, rikkaille tietysti paremmilta paikoilta ja köyhemmälle kansanosalle sieltä vähän sivummalta.

Nämä jo ammoin romahtaneet turveladot painuvat hiljalleen takaisin maan poveen. Selvitysteni mukaan nämä kyseiset rakennelmat ovat peräisin yhdeksänkymmenen vuoden takaa.

1970-luvun alussa otetuissa kuvissa nämä pärekattoiset ladot seisoivat vielä ryhdissään, vaikkakin toki vuodenkiertojen haurastuttamina. Ympäröivät puut eivät juuri ole muuttuneet, sillä soille ominainen puiden kitukasvuisuus pätee myös tällä kosteikolla.

Kätkin vuonna 1989 muoviin suojattuna kirjeen johonkin näistä romahtaneista rakennelmista.
Valitettavasti en sitä enää löytänyt palatessani paikalle vuosien jälkeen. Olisi ollut mukava lukea silloiset kuulumiseni, eräänlaisena köyhän miehen tee-se-itse aikamatkailukokemuksena. Täytynee palata paikalle paremmalla aikaa, ja viedä uusi tervehdys lähetettäväksi ajattomuuden postimiehen matkaan.

Kuuluisimpia, tai ainakin kuulluimpia tarinoita suohon liittyen on Reino Helismaan sanoittama Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Vanhaan  kaustislaiseen kansansävelmään tehty teksti kertoo suolla asuvan lesken elämänvaiheista ja viimeisestä matkasta, kun kyläläiset kantavat vainajaa pitkospuita pitkin pois. Kappaleen rakenne on vähintäänkin poikkeava kaikessa mielessä ja tekstisovituskaan ei kuulijalle välttämättä ensikuuntelulla aukene. Tämä tarinanomainen teos on saanut myös kyseenalaisen kunnian tullessaan valituksi Suomen kaikkien aikojen synkimmäksi lauluksi Helsingin Sanomien äänestyksessä. Näin tai niin, on siinä jotain samaa perimmäisyyttä ja mystistä tunnelmaa kuin ikiaikaisessa suossa. Jotain mitä ei markkinarvolla tai muullakaan nykymaailman vaihto-omaisuusmittarilla voi mitata.