Tiettömän taipaleen takana syvällä metsän siimeksessä odottaa vaatimaton pala pienviljelyn historiaa.

 

Yksi niistä monista tiloista, joita suomi oli täynnä sotien jälkeen. Sittemmin ne ovat kuolleet täydellisesti sukupuuttoon yhteiskuntarakenteen muuttuessa radikaalisti ja tehotuotannon vallatessa alaa.

 

Taloon on alettu tehdä remonttia joskus parikymmentä vuotta sitten. Kuisti, ikkunat, peltikate ja uusi piippu ovat peräisin siltä ajalta. Valmista ei koskaan tullut vaikka voiton puolella jo oltiinkin.

Elanto - Vantaan tehtaat. 

Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin hieman kesken. 

Joku on tullut sisään kirjaimellisesti seinän läpi. Keskeneräisistä rakenteista on ilmeisesti päässyt helpommin kuin vanhasta umpipuisesta ovesta.

Vanha kunnon päästä vedettävä seuranaan aurigon haurastuttama superlonpatja.

No täältähän ne löytyi! Kauan sitten kadonneet miljoonien arvoiset perintötaulut.

Uuni mallia pönttö. Koristeelliset luukut muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää on panostaa arkipäivän estetiikkaan. Nykyään muotoilusta liian usein puuttuu se henki, vaikka käytännöllisyys olisikin äärimilleen huomioitua.

Tuikku murheeseen ja kaksi iloon.

Katto on uusittu, mutta jostain päästelee kosteutta vai onko ilmiö peräisin jo ajalta ennen peltikatteen uusimista?

 

Vaikka keskipalkkainen suomalainen kuuluu siihen 1% maailman väestöstä, joka omistaa 40% maailman rikkauksista, ei todellakaan kannata aina ostaa uutta, vaan arvostaa ja kierrättää jo olemassa olevaa. Varmaa on, että mammonan epätasainen jakautuminen tulee vielä tasaantumaan, tavalla tai toisella.

Mihin katosi eilinen? Mihin katoaa tämä hetki? Missä kulkee taivaan ja maan raja?

Esi-isä ihmettelee maailman menoa, mutta ei onneksi näe kotitaloaan pidemmälle. Ymmärrys ei varmasti riittäisi käsittämään tämän päivän hektistä hullunmyllyä.

Bitumihuopa valuu surrealistisesti kuin Salvador Dalin kellot.

 

Enempiä paasaamatta ja profetoimatta on aika päättä tämänkertainen matka eiliseen ja takaisin. 

Kiitos seurastanne.