Eikö niin, että aikamatkan suorittamiseen tarvitaan aikakone? Tällä kertaa käytimme siirtymiseen vuonna 1976 valmistunutta japanilaista aikakapselia, jolla saavuimme tutkimaan tätä eriskummallista tien varteen maastoutunutta kuutiota. Katsotaanpa lähemmin.

Vaikka sammal jo peittää leijuvia portaita luo niiden futuristinen ilmavuus painottoman lisän betonilaatikon vihertävään siluettiin.

Aidattu katto on kuin kasvimaa. Luulenpa ettei se ole kuitenkaan ollut muutaman kymmenen neliön suuruisen tasanteen alkuperäinen käyttötarkoitus.

Harjun päälle rakennettu jätti uppoaa toiselta seinustaltaan syvälle jyrkkään rinteeseen. 

Kappas, ovi on jäänyt auki. Kurkistetaanpa sisään.

Kivikolossin kylmä henkäys antaa aavemaisen tunnun lämpimään loppukesän päivään.

Sähköt on katkaistu, mutta onneksi mukaan sattui taskulamppu, sillä ikkunattomassa maan alle kurottavassa rakennuksessa on pimeämpää kuin keskiverto kansalaisen haudassa.

Tänne ei lihavilla laitosmiehillä ole pääsyä, mutta puutikun paksuisille seikkailijoille salakäytävät avautuvat vaivatta.

Edessä on umpikuja toisensa jälkeen. Löytävätkö sankarimme enää takaisin maan päälle, vai koituuko unohdettu labyrintti heidän kohtalokseen. 

Ainoa suunta on alaspäin kohti tuntemattomia syvyyksiä.

Pimeyden uumenista avautuu kerros toisensa jälkeen. Kosteus on ruostuttanut kulkusillat ja tikapuut, joiden jokainen askelma voi olla hengenvaarallisen pettävä.  

Mutta mutta... Pohjalta löytyi vesiputki, sillä kyseessähän on käytöstä poistettu, mielisairaalan ja sen ympärille muodostuneen asutuskeskuksen entinen vesitorni. Hullut ovat tosin olleet avohoidossa jo vuosikymmeniä ja vesitornikin jäänyt tarpeettomaksi jo ammoin. 

Nyttemin ovi on taas sulkeutunut, joten tällaista retkeä ei kannata, jos muutenkaan, lähteä kokeilemaan vaikka pimeät ja ahtaat betoniloukot kiinnostaisivatkin.